Historiallisia Arvosteluja 4/1999: Itä-Euroopan historia keskiajalta
1700-luvulle
Itä-Eurooppa valinkauhassa
laatinut Antti Ruotsala
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Jukka Korpela: Itä-Euroopan historia keskiajalta
1700-luvulle. Gaudeamus: Helsinki, 1999. 234 sivua.
Joensuun yliopiston historian professori Jukka Korpela on erikoistunut varhaisen
Venäjän tutkimukseen. Vuonna 1996 hän julkaisi selkeän monografian
Kiovan Rusj. Keskiajan eurooppalainen suurvalta. Nyt tarkasteltavana oleva teos
Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle on sille luontevaa jatkoa.
Korpela määrittelee itäiseksi Euroopaksi lähinnä nykyisen
Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän, Puolan, Slovakian, Tshekin, Liettuan,
Unkarin, Romanian sekä Moldovan alueet. Toki mukaan mahtuu muutakin: mm. Balkan ja
Karjala. Ajallisesti lähdetään liikkeelle Kaarle Suuren ajoista 800-luvulta
ja päädytään nykyisen Euroopan syntyyn 1600-luvun lopulle.
Tekijä katsoo, että Itä-Eurooppa on slaavien, ortodoksisuuden sekä
ei-läntisen kulttuurin aluetta – mutta vain päällisin puolin. Ortodoksinen
kirkko ei ole koskaan hallinut slaavialuetta kokonaisuudessaan. Sitä paitsi Puolassa
tai Böömissä länsieurooppalainen kulttuuri ei ole ollut yleensä
sen vieraampaa kuin Ranskassakaan.
Korpelan mukaan Itä-Euroopalla on eurooppalainen identiteetti, joka eroaa monissa
ilmiöissä länsieurooppalaisuudesta mutta ei ole "ei-eurooppalaisuutta".
Edelleen mitään yksise-litteistä eroa tai rajaviivaa idän ja lännen
välillä ei ole ollut olemassa.
Korpelan teos tarjoaa aihepiiristään kyllä kokonaiskuvan, mutta on silti
luonteeltaan enemmän käsikirja. Sen avulla voi ottaa selkoa esimerkiksi Ukrainan
kohtaloista, muinaisesta Galitsiasta, 1200-luvun Balkanin sotkuisesta tilanteesta, keskiajan
pakanallisesta Liettuasta tai vaikkapa kasakoista. Tietääkö monikaan, että
Puola oli 1400-luvulta 1600-luvun puoliväliin pinta-alaltaan Euroopan suurin maa.
Kuten hyvälle käsikirjalle kuuluu, Korpelan teokseen sisältyvät kartat,
laaja bibliografia, sekä perusteellinen henkilö- ja paikannimihakemisto.
Käsikirjamaisuus tuo teokseen kuitenkin luettelomaisuutta. Joskus on uuvuttavaa lukea
vaikkapa lyhyitä, poliittis-historiallisia selvityksiä Puolan toisiaan seuranneista
vallanvaihdoksista, ruhtinassukujen välisistä selkkauksista ja erilaisista
hallitsija-avioliitoista.
Toisaalta teokseen sisältyy suvantokohtina hyvin kirjoitettuja jaksoja muun muassa
Hansasta, mongoleista ja Kreikan keisarikunnan (Bysantin) tuhosta. Venäjän historiassa
Korpela on aina omimmillaan. Hän onnistuu myös hämmästyttävän hyvin
välttämään päällekkäisyyksiä, joihin langetaan helposti
tällaisissa teoksissa.
Epäilen, että Korpelan varhaisen Venäjän nimitykseksi lanseeraama
Rus tuskin yleistyy edes tieteellisessä kielenkäytössä. On
kyllä totta, että Venäjä-termi on anakronistinen puhuttaessa
Pietari Suurta edeltäneestä ajasta. Edelleen kun teoksessa monet henkilön-
ja paikannimet, jopa kansallisuuksien nimet, esiintyvät ensi kertaa translitteroituina
suomenkielisessä tekstiyhteydessä, pitäisi translitterointien perusteet
selvittää tarkoin. Miksi esimerkiksi venäjän lyhyt i-kirjain on muodossa j
eikä suomen kielen mukaisesti translitteroituna muodossa i; vrt. Tolstoj – Tolstoi.
Kaiken kaikkiaan Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle on oiva
tietopaketti. Kun Suomessa nykyään tutkitaan pilvin pimein esimerkiksi Englannin tai
Yhdysvaltain historiaa, Korpelan panos kaihdetussa varhaisen Venäjän ja muun
itäisen Euroopan tutkimuksessa on ensiarvoisen tärkeätä. Se luo pohjaa
myös uudemman ajan Venäjän tutkimukselle.
Kirjoittaja Antti
Ruotsala on filosofian lisensiaatti ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.
|
