Historiallisia Arvosteluja 1/1999: Mikrohistoriasta

Esseekokoelma mikrohistorian olemuksesta

laatinut Jouko Nurmiainen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Matti Peltonen: Mikrohistoriasta. Hanki ja jää -julkaisusarja. Gaudeamus: Helsinki, 1999. 173 sivua.

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana historiankirjoituksen mielenkiinto ja painopiste ovat siirtyneet eri maiden valtakuntatason politiikasta ja taloudesta kohti niin sanottua tavallista ihmistä. Arjen historian, psykohistorian ja muiden vastaavien suuntausten avulla menneisyyttä käsittelevien maailmanselitysten skaala on laajentunut, ja perinteiset käsityksemme yhteiskuntien rakenteista ja rationaalisuudesta ovat kyseenalaistuneet ja korvautuneet uusilla. Mikrohistoriaksi kutsuttu tutkimusote on ollut ainakin 1970-luvulta lähtien mukana vaikuttamassa tähän murrokseen. Metodisesti hyvinkin erilaiset tutkijat ovat alkaneet käyttää pientä ja siten kenties helpommin hahmotettavaa ja hallittavaa kokonaisuutta – tavalla tai toisella poikkeavuudessaan kiehtovaa, mutta silti tyypillisyydessään valaisevaa ilmiötä – ilmaisemaan tai paljastamaan sellaisia makrotason rakenteita ja muutoksia, joita ei perinteisempien historioiden keinoin ole kyetty paljastamaan. Mikrohistoriaksi nimettyjen suuntausten monimuotoisuus johtaa kuitenkin hankaluuksiin, kun pyritään vastaamaan kysymyksiin mikrohistorian itsensä olemuksesta. Onko se metodi, mittakaavakysymys, asennoitumistapa, merkki postmodernin ajattelun yleistymisestä myös menneisyyden kuvaamisessa, vai mitä ihmettä?

Mikrohistorian määrittely on alan eturivin suomalaisen asiantuntijan Matti Peltonen uuden artikkelikokoelman Mikrohistoriasta (Gaudeamus: Helsinki, 1999) yhdistävä ajatus. Johdannon jälkeen Peltonen esittelee teoksessaan "johtolankasuuntauksen" (ensimmäiset kolme lukua), "miniatyyrihistoriat" (seuraavat pari lukua) ja historian "marginaalit". Nämä suuntaukset tulevat käsitellyiksi Carlo Ginzburgin, Natalie Zemon Davisin, Giovanni Levin, Pierre Noran, Walter Benjaminin ja Michel de Certeaun töiden erittelyn kautta. Tämän lisäksi Peltonen myös oikoo matkan varrella muutamia ilmeisen yleisiä väärinkäsityksiä mikrohistorian luonteesta ja tavoitteista, suhteessa muun muassa ns. "kertomuksen paluuseen" historiankirjoitukseen tai mikrohistoriallisten näkökulmien uutuuteen.

Entä mihin historiantutkimuksen kartalla Peltonen mikrohistoriansa sijoittaa? Jo sanotun valossa on ilmeistä, että hänen tapansa käyttää käsitettä on eräissä mielissä totuttua laajempi. Mikrohistoriahan on ainakin meillä totuttu yhdistämään varsin yleisesti vain italialaisperäiseen "ginzburgilaiseen" johtolankaparadigmaan, eikä niinkään menneisyyden symboleihin tai marginaaleihin. Ja toki johtolangat ovat keskeisiä myös Matti Peltoselle. Hänen tekstiään tulkiten, makro- tai mikrorakenteissa tapahtuneiden nopeiden muutosten aikana mikro- tai makrorakenteissa säilyneet vanhemmat käytänteet ovat saattaneet eriaikaisuutensa samanaikaisuuden kautta paljastaa uusia piirteitä yhteiskunnallisten muutosten dynamiikasta. Olennaisia ovat tutkimuskohteen kokoa muuttamalla historiallisesta materiaalista löydettävät ja uudella tavalla hyödynnettävissä olevat, aineiston aiemmista käyttötarkoituksista poikkeavat yllättävät näkökulmat, jotka avaavat jo tutuksi luullun tilanteen uudenlaisten tulkintojen kohteeksi.

Tällaisen lähtökohdan lisäksi mikrohistoriaa on Peltosen mukaan kuitenkin myös pienimittakaavaisten esimerkkien tai "avainten" käyttö tutkimuksen lähtökohtina. Monet sellaiset ilmiöt, jotka eivät luonteensa vuoksi ole tuottaneet makrotasoista lähdeaineistoa ja siten pakenevat tutkijoiden analyysia, voidaan saattaa tutkimuksen kohteiksi muuttamalla tarkastelun skaalaa. Mikrotapausten tutkimisesta saatavat tulokset saattavat sitten vuorostaan palvella tutkimusta vähintään suuntaa antavina yleistyksinä makrotason kehityksestä. Miniatyyrimetaforan avulla isompaa kokonaisuuttakin siis voidaan edes jotenkin lähestyä, tosin usein näissäkin tapauksissa hyödyntämällä erityistapauksia – eräänlaisia merkitystihentymiä; muistin paikkoja tai kokonaisuuden symboleja. Ja tähän mittakaavan vaihtamiseen voidaan taas yhdistää kolmas tapa liikkua mikron ja makron välillä: laajemman yhteiskunnallisen kokonaisuuden kuvaaminen sen omasta marginaalista löytyvien, kokonaisuuden valtarakenteille outojen piirteiden kautta. Tämä reitti saattaa paljastaa sellaisia, marginaalissa näkyviä ominaisuuksia, joiden olemassaolo ei ole muuten selvää, mutta joiden kuitenkin joka tapauksessa voi ajatella vaikuttavan muuta yhteiskuntaa selittävinä taustatekijöinä.

Suomalaisille tutuimpia kansainvälisiä mikrohistorioitsijoita lienevät italialaiset Carlo Ginzburg ja Giovanni Levi. Johtolankoja-artikkelikokoelmastaan (Gaudeamus: Helsinki, 1996) tunnetun Ginzburgin suomentamattomia, meillä yleisimmin ruotsiksi ja englanniksi luettuja pääteoksiahan ovat varhainen väitöskirja, "hyvistä noidista" kertova I benandanti (1966) ja uuden ajan alussa eläneen kerettiläisen mylläri Menocchion maailmankuvaa konstruoiva ja rahvaan maailmankatsomuksien rationaalisuutta jäljittävä Il formaggio e i fermi (1976). Levin suomennettu monografia Aineeton perintö; (Tutkijaliitto: Helsinki, 1992) rekonstruoi puolestaan toisen hereetikon, italialaisen manaajapapin, tarinan kautta uuden ajan alulle tyypillisiä suku- tai perhestrategioita ja niiden yhtymäkohtia esikapitalistiseen "moraalitalouteen", mikäli tätä erityisesti E.P. Thompsonin tekstien kautta meillekin vakiintunutta termiä sallitaan tässä käytettävän. Peltosen Mikrohistoriasta-kirjassa näistä tutkijoista kerrotaankin jo entuudestaan tuttujen esipuhetekstien kautta: Aineettoman perinnön ja Johtolankojen lukijoille mikrohistorian italialaissuuntauksen esittelyt ovat jo luetun kertaamista.

Amerikkalainen Natalie Zemon Davis muistetaan mainita mikrohistoriallisissa yhteyksissä erityisesti teoksensa The Return of Martin Guerre (1983) ansiosta. Maailmalta kotiinsa palaavaksi sotaveteraaniksi tekeytyneen petkuttajan paljastumisesta ja tapaukseen liittyvistä erikoisista olosuhteista ja oikeusjutusta kertova teos on meillä edelleenkin suhteellisen tuntematon huolimatta jopa suurella rahalla tuotetusta ja Suomessakin nähdystä Hollywood-elokuvaversiosta. Teoksen asiallinen esittely puolustaakin paikkaansa. Hieman auki sen sijaan jää se, miksei Peltonen käsittele Natalie Zemon Davisin toista, jopa suomennettua teosta (Kolme naista, Otava: Helsinki, 1997) mainintaa enempää. Onhan sekin kirja yhtä lailla kuvaus aikakauden hengestä esimerkkitapauksiksi nostettujen poikkeusyksilöiden kautta, minkä pitäisi mielestäni riittää mikrohistoria-nimityksen perusteeksi, mikäli termi muotoillaan Peltosen tapaan laajasti. Mikrohistoriasta ei tosin näytä muutenkaan pyrkivän olemaan kattava esittelykohteissaan, eikä tällaista kirjaa siten voi varsinaisesti moittia jonkun esimerkin valitsemisesta toisen asemasta kuvaamaan jotakin asiaa. Peltonen välittää nykyiselläänkin lukijalle varsin mielenkiintoisen kuvan Natalie Zemon Davisin historiankirjoituksesta, ja on toisaalta opettavaista ja mielenkiintoista, että Kolmea naista lukemalla saatava kuva muodostuu niinkin erilaiseksi kuin nyt käsillä olevan kirjan kautta välittyvä käsitys.

Walter Benjaminin jo vuosikymmeniä sitten keskenjääneiden tutkimusten ja tutkimussuunnitelmien esittely suomalaiselle historioitsijakunnalle on Mikrohistoriasta-teoksen kenties tuorein ja eksoottisin osa. Saksanjuutalaisen filosofin ja lehtimiehen meillä miltei unohtunut suurisuuntainen suunnitelma 1800-luvun historiasta pariisilaisten kauppa- ja markkinapaikkojen kuvaamisen kautta avaa Matti Peltosen käsittelyssä mielenkiintoisia näkymiä historianfilosofisiin kysymyksiin todellisuudenkuvauksen (mimesis) luonteesta. Historiankirjoituksen metaforinen rinnastaminen valokuvaukseen on ainakin ajatusleikkinä kiehtova. Totaalihistoriallinen filosofia, jonka mukaan myös yllättävillä, varsinaiseen tarinaan kuulumattomilla yksityiskohdilla on arvonsa jopa tahdottomina lähtökohtina kenties johonkin uuteen, tarjoaa tinkimättömän pohjan historioitsijalle. Ongelmalliseksi sen sijaan saattaa jäädä – kuten Peltonen hyvin huomaa – tutkimusotteen siirtäminen käytäntöön. Tutkimuksen mikrotasoistaminen on tässä luonteva apukeino, jolla kohde saadaan rajattua, taas valokuvauksesta tuttuun tapaan, paitsi paikassa niin myös ajassa vaikkapa yhteen silmänräpäykseen.

Peltosen teoksen kaksi viimeistä artikkelia Pierre Noran Les lieux de mémoire -kirjasarjasta (1984–92) ja Michel de Certeaun historianfilosofiasta ovat nekin aiheiltaan varsin tuoreita. Muistamisen käsite ja paikkoihin liitetty mieleenpalauttaminen ovat "muistihistorian" aiheita, Peltosen mukaan tavallaan mikrotasoisia symboleita jostakin laajemmasta ja makrotasoisesta. Noran valtaisan kirjaprojektin hajanaisuus ja tasollinen kirjavuus vain heikentävät sen mahdollisuuksia muodostaa hyvä esimerkki muistin käsitteen kautta rakentuvasta historiasta. Makroilmiöiden tutkiminen niiden rajojen ja marginaalien kautta tuntuukin Peltosen tekstien perusteella äkkipäätä selkeämmältä tavalta hahmottaa menneisyyttä. De Certeau -artikkelista löytyy kuitenkin myös erittäin kiinnostava katkelma, jossa asetetaan historiankirjoitusta omalle paikalleen suhteessa perinteisesti teoreettiseempiin yhteiskuntatieteisiin. Tässä katsannossa historian tehtävä ei enää ole vain tuottaa empiiristä aineistoa muiden tieteiden tarkasteltavaksi, eikä myöskään vain omaksua niiltä malleja sovellettaviksi sellaisinaan menneisyyden yhteiskuntien kuvaamiseen. Näiden lähtökohtien sijasta historiankirjoittajan tehtäväksi muodostuu yhteiskuntatieteellisten mallien ja niiden pätevyysalan testaaminen: tärkeitä asioita paljastuu myös silloin, kun havaitaan, mitä nämä mallit eivät selitä. Poikkeamien paikantamisen kautta opimme lisää tutkimistamme yhteiskunnista. Ja, kuten Peltonen antaa ymmärtää yhteenvedossaan, historioitsijat eivät enää vierasta entiseen tapaan käsitteellisiä keskusteluja yhteiskuntatieteilijöiden kanssa. Havaitsemalla omien tutkimuskohteidensa kautta yhteiskuntatieteelliset mallit rajallisiksi voi myös historioitsija vuorostaan tarjota jotakin teoreettisesti uutta ja soveltamiskelpoista muille yhteiskuntatieteilijöille – aivan kuten Peltosen oma kirjakin on varmasti uutta ja soveltamiskelpoista luettavaa monille menneisyydestä kiinnostuneille ihmisille.

Kirjoittaja Jouko Nurmiainen on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle