Historiallisia Arvosteluja 19/2000: Konstellaatioita. Kirja Adornosta
Autenttinen kokemus ja herruuden logiikka
laatinut Markku Kekäläinen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Jussi Kotkavirta ja Ilona Reiners (toim.): Konstellaatioita.
Kirja Adornosta. Vastapaino: Tampere, 1999. 199 sivua.
Saksalainen Theodor Adorno (1903–1969) on päättyneen vuosisadan
merkittävimpiä ja arvoituksellisimpia yhteiskunta- ja taideteoreetikoita.
Hänen marxilaisuudesta ja psykoanalyysista, saksalaisesta idealismista ja
juutalaisesta traditiosta ammentanut tuotantonsa on omintakeinen vastausyritys 20. vuosisadan
poliittisiin, filosofisiin ja esteettisiin kriiseihin. Toisaalta nostalgiassaan ja apokalyptisessa
odotuksessaan hänen ajattelunsa on myös aikansa saksalaisen hengenelämän
tyypillinen ilmaus.
Adornon tuotannon keskeisen osan muodostavat analyysit moderneista herruuden muodoista.
Näistä tunnetuin on yhdessä Max Horkheimerin kanssa kirjoitettu
Dialektik der Aufklärung vuosilta 1944/47. Hänellä on myös
laaja estetiikan teoriaa käsittelevä tuotanto, jossa musiikkifilosofisilla teksteillä
on tärkeä sija. Adorno oli musiikkikriitikkokin; monien suomalaisten sieluun on
jättänyt pysyvän vamman hänen heltymättömän kriittinen asenteensa
Sibeliuksen musiikkiin.
Vastapaino on kustantanut jyväskyläläisin voimin tuotetun ansiokkaan
johdatuksen Adornon tuotantoon. Jussi Kotkavirran, Ilona Reinersin ja Erkki Vainikkalan
artikkelit taustoittavat ymmärrettävällä tavalla ajattelijan tuotannon eri
ulottuvuuksia – onhan Adornon teksteistä huomautettu, että helppotajuisimman osan
niistä muodostavat lukuisat Hegel-sitaatit. Kokoelmaan on lisäksi suomennettu kaksi
Adornon omaa kirjoitusta, esseet Filosofian aktuaalisuus ja Merkintöjä
Kafkasta.
* * *
Theodor Wiesengrund Adorno syntyi varakkaaseen ja sivistyneeseen frankfurtilaisperheeseen.
Hänen isänsä oli juutalainen, millä oli oma merkityksensä Adornon
intellektuaalisille kohtaloille. Kotia kuitenkin hallitsi naisten intensiivinen
läsnäolo sekä intiimi suhde taiteisiin, ennen muuta musiikkiin.
"Olen kasvanut ilmapiirissä, jota läpikotaisin hallitsivat teoreettiset
(myös poliittiset) sekä taiteelliset, eritoten musikaaliset kiinnostukset",
kuvaa hän lapsuutensa miljöötä. Arvio sisältää Adornon
intellektuaalisen toiminnan kannalta kaksi keskeistä komponenttia.
Vuosisadan alkupuolen poliittiset kataklysmit muodostavat taustan Adornon tuotannolle.
Hän oli väljässä mielessä marxilainen – Adornohan oli kantavia
voimia niin kutsutussa Frankfurtin koulukunnassa – ja näin luonnollisestikin
kansallissosialismin vastustaja. Toinen jokaista älyllisesti sensitiivistä
ihmistä kohdannut haaste oli taiteen modernismi. Adornon tapauksessa kyseessä oli
nimenomaan musiikin modernismi, erityisesti Schönbergin ja Bergin wieniläinen
ekspressionismi.
* * *
Ajattelijan laadultaan Adorno on selkeästi Nietzschen, Heideggerin ja Spenglerin
sukulainen: fragmentaarinen, hämärä, enemmän taiteisiin ja historiaan
orientoitunut synteetikko kuin "koviin" tieteisiin suuntautunut analyytikko. Yhteistä
on myös tietoisuus länsimaisen sivilisaation kriisistä, kulttuurin luovien
voimien ehtymisestä sekä korkea käsitys ajattelijan etuoikeutetusta
asemasta kulttuurikriisin diagnostikkona.
Keskeinen käsite Adornolla on ei-identtisyys. Yrityskin määritellä
termi täsmällisesti kaatuu omaan mahdottomuuteensa: kyseessä on mystiikan
mieleen tuova viimekätinen viittauskohta, joka on rationaalisen diskurssin
ulottumattomissa ja lähestyttävissä vain metaforisella kielellä.
Termillä Adorno viittaa länsimaisissa yhteiskunnissa vaikuttavaan
välineelliseen rationaliteettiin ja sen yhdenmukaistavaan, identtiseksi
tekevään logiikkaan. Ei-identtinen on "toista", ruumiillisuuteen,
ainutkertaiseen yksilöllisyyteen, autenttisiin taidekokemuksiin
liittyvää.
Ei-identtisen implikoima käsitys autenttisesta, vieraantumattomasta
todellisuuden alueesta, ei suinkaan ole ominainen yksin Adornolle. Käsityksen jonkin
ihmisolemukseen kuuluvan autenttisen ulottuvuuden repressiosta tai katoamisesta jakoivat
saksalaisella kielialueella niin konservatiiviset kuin radikaalitkin kulttuurikriitikot.
Näkemys vieraantumisesta tuotti nostalgian ja kriisitietoisuuden tuntoja.
Tuloksena saattoi olla yritys rekonstruoida mailleen mennyt elämänmuoto
väkivalloin, kuten oli laita natsismissa. Toinen mahdollisuus oli hyppy
tulevaisuuteen: sovituksen utopia projisoitiin messianistisiin näkyihin.
Adorno ei selkeästi samaistu kumpaankaan katsantokantaan, olkoonkin että
hänen ajattelussaan on elementtejä molemmista. Pikemminkin hän edustaa
jonkinlaista aktiivista pessimismiä, halua säilyttää ei-identtisen
ulottuvuus omaa rautaista logiikkaansa noudattavien herruuden muotojen keskellä.
* * *
Musiikilla on olennainen merkitys ei-identtisen tietoisuuden vaalimisessa. Arnold
Schönbergin kaksitoistasäveljärjestelmä edustaa Adornolle vapauden
ja rationaalisuuden yhdistelmää; "kaksitoistasäveljärjestelmän
rationaalisuus ei ole sovellettavan järjestelmän tyhjää rationaalisuutta",
hän toteaa. Tällä Adorno viittaa länsimaisia yhteiskuntia hallitsevaan
puhtaasti välineelliseen, weberiläiseen rationaalisuuteen. Hän kritikoikin
uusklassikoita, kuten Hindemithiä ja Stravinskia siitä, että tukeutuessaan
musiikin esiporvarillisiin muotoihin he musiikissaan ilmaisevat autenttista
yksilöllisyyttä tukahduttavien valtamekanismien logiikkaa.
Myönteinen viittaus porvarillisiin subjektiviteetin muotoihin antaa vihjeen
Adornon utooppisen kaipuun suunnasta. Schönbergin tekniikan ja konvention sijaan
yksilöllisestä kokemuksesta lähtevä musiikki tarjoaa taiteellisen
muodon kautta välähdyksen ei-identtisestä olemisesta, yksilöllisestä
eksistenssistä välineellisen rationaalisuuden tavoittamattomissa. Adorno kuitenkin
kieltäytyy rakentamasta laajamuotoista emansipatorista visiota ei-identtisen olemisen
varaan. Pikemminkin kyseessä on kaipaus jonnekin lähes kadonneeseen; porvarilliseen
sisäisyyteen, välittyneisiin yksilöllisyyden muotoihin, kauneuden
täyttämän kodin piiriin. Kriittisen illuusiottomuuden lisäksi Adornon
ajattelussa on romanttis-konservatiivinen nostalgian ulottuvuus.
Kirjoittaja Markku Kekäläinen on filosofian kandidaatti ja toimii tutkijana Helsingin
yliopiston historian laitoksessa.
|
