Historiallisia Arvosteluja 7/2000: Oleminen ja aika

"Miksi on olemassa ylipäätään jotakin, pikemminkin kuin ei mitään?"

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Martin Heidegger: Oleminen ja aika. Suomentanut Reijo Kupiainen. Vastapaino: Tampere, 2000. 514 sivua. Saksankielinen alkuteos 1927.

Friedrich Schiller vertasi eräässä epigrammissaan runoilijan ilmaisua lempivien vartaloihin: "Ruumis – vain – erottaa heitä ja yhdistää", hän kirjoitti. Saksalaisfilosofi Martin Heideggerin (1889–1976) tapauksessa ilmaisu on onnistunut karkottamaan lopullisesti monet niistä lukijoista, jotka ovat heittäytyneet suhteeseen kevytmielisesti vailla äidinkielen veroista saksan taitoa ja/tai valmiutta antautua Heideggerin omintakeiselle kielelle. Länsimaisen filosofian historiasta tuskin löytyy toista ajattelijaa, jonka merkityksestä on esitetty yhtä vastakkaisia arvioita. Seuraajilleen hän on "ajattelun salainen kuningas" ja "sananero" (Wortgenie), monille analyyttisen filosofian edustajille taas "kielimystikko" ja "metateologi", jonka "näennäisongelmia" pursuavien tekstien "mielettömyys" kertoo ennen kaikkea aikamme moraalisesta ja älyllisestä rappiosta.

On ilmeistä, että Heideggerin kieli ja lukijan oma suhde kieleen ovat ratkaisevassa asemassa siinä suhteessa, jonka itse kukin muodostaa Heideggerin filosofiaan. Heideggerin ajattelulle on ominaista epätavallinen kieliherkkyys ja -sidonnaisuus, joka ilmenee esimerkiksi jatkuvana uudissanojen luomisena, uusien merkitysten antamisena vanhoille sanoille, yhdysviivoin luotuina sanaketjuina sekä saksan kieleen perustuvina sanaleikkeinä. Erityisesti Heidegger rakastaa etymologisointia, jonka lähtökohtana on yleensä jokin arkinen ilmaus tai yleisesti tunnettu filosofinen lainaus. Sanojen alkuperään kaivautumalla hän pyrkii palauttamaan niille merkitysrikkauden, jonka katoamista tai muuttumista hän pitää kohtalokkaana länsimaiselle ajattelulle.

Heidegger voidaan laskea osaksi J.G. von Herderin (1744–1803) Sturm und Drang –kaudella aloittamaa traditiota, jossa kieltä pidetään ennen kaikkea ilmaisullis-rakentavana. Puhuessaan ihminen samalla kertaa sekä ilmaisee, havainnoi että tiedostaa itsensä ja määrätyn tapansa olla maailmassa. Heideggerin sanoin "ihminen on puhuva olento", jonka "olemisen tapa on paljastaa maailmaa ja omaa täälläoloaan" puheessa. Jos lukija ei voi hyväksyä sitä, että vakavasti otettavaa filosofointia voidaan harjoittaa näin suuresti eksaktista tieteellisestä tutkimuksesta poikkeavalla, loogisen todistuksen ja kritiikin muodot rikkovalla tavalla, hänen lienee mahdotonta pitää Heideggerin tuotantoa muuna kuin verbaaliakrobatiana, jonka ainoa arvo – jos sitä lainkaan on – on puhtaasti kaunokirjallinen. Jos lukija vielä tämän lisäksi pitää ihmiskieltä lähtökohtaisesti vain ajattelun tai kommunikaation ulkoisena instrumenttina, yhteistä aaltopituutta Heideggerin kanssa lienee mahdoton löytää.

Heideggerin varhainen pääteos Sein und Zeit (1927 julkaistiin ensimmäisen kerran Edmund Husserlin fenomenologisessa vuosikirjassa vuonna 1927. Teos oli yhä keskeneräinen, mutta Heidegger ei ollut julkaissut mitään yli kymmeneen vuoteen, joten hänen oli akateemisen uransa vuoksi pakko suostua tekstin painamiseen senhetkisessä muodossaan. Tästä johtuen teos vilisee viittauksia "seuraavaan jaksoon", jota Heidegger ei koskaan kirjoittanut. Keskeneräisyys näkyy erityisesti ajallisuutta pohtivassa toisessa osassa, joka paikoittain on jopa heideggerilaisen mittapuun mukaan arvioituna vaikeasti avautuva. Teos loi joka tapauksessa pohjan Heideggerin maineelle, ja sitä koskevaa kirjallisuutta oli jo vuoteen 1930 mennessä ilmestynyt runsaasti. Teoksen ansiosta hänet nimitettiin professoriksi ensin Marburgiin syksyllä 1927 ja vuotta myöhemmin eläkkeelle jääneen Husserlin seuraajaksi Freiburgin yliopiston filosofian professorin virkaan.

Teoksen uunituore suomennos Oleminen ja aika (2000) tarjoaa runsaasti esimerkkejä niistä vaikeuksista, joita Heideggerin kieli asettaa sen kääntämiselle ja ylipäätään siitä kirjoittamiselle jollakin toisella kielellä. Hänen ilmaisussaan muoto ja sisältö ovat kasvaneet yhteen kuin siamilaiset kaksoset, joiden erottaminen tuottaa väistämättä vammoja molemmille. Heidegger itse piti tekstiensä kääntämistä pitkälti toivottomana, jopa epäilyttävänä. "Liikekirjeitä voidaan kääntää kaikille kielille", mutta "ajattelua voidaan kääntää yhtä vähän kuin runoutta. Sitä voidaan korkeintaan kuvailla." Osaltaan käännösten kyseenalaistaminen johtui erikoistehtävästä, jonka Heidegger antoi saksalaisille modernin teknisen maailman suunnanmuutoksessa. Saksan kielen, kreikan kielen ja kreikkalaisen ajattelun välillä vallitsi Heideggerin mielestä sisäinen sukulaissuhde. Sen ansiosta vain saksaksi voitiin ajatella sitä kohtalokasta muutosta, jonka kreikkalainen ajattelu koki, kun se käännettiin roomalais-latinalaiseen asuun.

Kääntäminen merkitsee aina tulkintaa ja kompromissien tekoa, joiden myötä osa alkuperäisteoksen kielellisestä rikkaudesta, merkityksistä ja rytmistä menetetään. Ottaen huomioon, miten mittava järkäle Reijo Kupiaisen suomentama Oleminen ja aika on, sen käännösratkaisut antaisivat varmasti aihetta loputtomiin väittelyihin. Olisi mahdollista – ja tietyssä mielessä kiinnostavaakin – pohtia esimerkiksi sitä, pitäisikö Heideggerin kenties tärkein termi Dasein kääntää tässä-, täällä-, tuolla-, siinä-, siellä- tai paikalla-olemiseksi vai tulisiko se monimerkityksisyytensä vuoksi jättää kokonaan kääntämättä – mikä taas eräiden kommentaattorien mielestä vain antaisi sille asiaankuulumattoman salaperäisyyden auran. Sikäli kuin emme ylennä Heideggerin teoksia pyhäksi ilmoitukseksi, joka vain alkukielellä on "täydellistä Jumalan puhetta", on Kupiaisen suomennosta joka tapauksessa syytä juhlia todellisena kulttuuritekona. Eräiden muiden äskettäin ilmestyneiden käännösten ohella se tarjoaa vihdoinkin suomenkieliselle lukijakunnalle mahdollisuuden tutustua omalla äidinkielellään Heideggerin ajatteluun. Omasta puolestani voin suositella Heideggerin alkuperäisteoksen ja Kupiaisen suomennoksen lukemista rinnakkain. Tällä tiellä Kupiainen toimii opastajana, jonka erinomainen maastontuntemus auttaa matkalaisen yli lukemattomien hämärien ja ryteikköisten seutujen.

Heideggerin omintakeiseen ilmaisuun ja terminologiaan tottuminen vie jonkin aikaa, mutta vaivannäkö palkitaan moninkertaisesti. Aatehistorian näkökulmasta Oleminen ja aika heijastaa kiinnostavalla tavalla sitä apokalyptista ja messiaanista ilmapiiriä, joka Saksassa vallitsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kun sitä verrataan esimerkiksi Ernst Blochin teokseen Geist der Utopie (1918) tai Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon (I osa 1918), esiin nousee yhteinen ajatus rappiosta ja uudestisyntymisen välttämättömyydestä, johon kukin kirjoittaja tahollaan etsii ratkaisua. Tätä ilmentää mm. Heideggerin ja Blochin harrastama 'verbaaliväkivalta', joka tähtää kielen ja sitä kautta mielen kokonaisvaltaiseen uudistumiseen. Pidemmällä aikaperspektiivillä tarkasteltuna teos avaa näköalan aina Nietzschestä romantikkoihin ja Jacob Böhmestä Augustinukseen palautuvalle kristillisen tradition modifikaatiolle, jonka Heidegger pyrkii Aufhebungin mielessä sekä kumoamaan että ylittämään.

Heideggerin oma tuotanto puolestaan on vaikuttanut täysin perustavalla tavalla 1900-luvun mannermaiseen ajatteluun. Hannah Arendtin ja Hans-Georg Gadamerin kaltaisten oppilaiden ohella hänen vaikutuksensa näkyy voimakkaasti esimerkiksi Jean-Paul Sartren eksistentialismissa, Jacques Lacanin lingvistisessä psykoanalyysissa ja Jacques Derridan dekonstruktionismissa. Heidegger on myös modernin hermeneutiikan klassikko, jonka näkemykset ihmisen kyvystä ymmärtää itseään ja maailmaansa ovat olleet käänteentekeviä. Nimeltä mainittakoon vielä uusmarxilaiset Herbert Marcuse ja Georg Lukács, joiden käsitteet "yksiulotteisesta ihmisestä" ja "ihmiskasvoisesta teknologiasta" ovat vahvasti heideggerilaisia. Viimeinen, mutta ei vähäisin syy lukea Heideggeria onkin tietysti Heideggerin ajattelu itsessään. Sen kiehtovimpaan antiin kuuluu inhimillisen olemassaolon hermeneutiikan ja omintakeisen kielikäsityksen ohella mm. 'kenen tahansa' (das Man) käsitteelle rakentuva vieraantumisteoria (Entfremdung) sekä siihen yhdistyvä tieteen ja teknologian arvostelu, mikä tekee Heideggerista Marxin ja Durkheimin veroisen materialistisen massa- ja kulutusyhteiskunnan kriitikon. Historioitsijan kannalta erityistä mielenkiintoa on lisäksi Heideggerin käsityksellä ihmisen historiallisuudesta ja historiatieteen erityisluonteesta. Yleisesti ottaen Heidegger on muuttanut radikaalilla tavalla koko modernin länsimaisen filosofian kysymyksenasettelua ja peruslähtökohtia pyrkimällä itsepintaisesti pysyttelemään "ensimmäisten ja viimeisten kysymysten äärellä". Hänen ajattelunsa ymmärtäminen on haaste, jossa ilmaisun näennäinen kryptisyys ei riitä syyksi sen ohittamiseen olankohautuksella.

Jos Heideggerin ajattelun ydin pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi epäilemättä Seinsfrage, 'olemisen kysyminen'. Sanan genetiivimuoto kertoo suhteen dialogisuudesta: samalla kun ihminen ajattelee olemista, hänen ajattelunsa kuuluu olemiselle ja kuuntelee sitä. Seinsfrage valtasi Heideggerin mielen jo teini-iän lopulla vuonna 1907, jolloin hän tutustui itävaltalaisfilosofi Franz Brentanon (1838–1907) tutkimukseen Aristoteleen käsitteistä. Olemisen problematiikka läpäisee kauttaaltaan myös Oleminen ja aika -teoksen. Heideggerille länsimaiden historia on "olemisen unohtamisen" historiaa, joka Platonin ja Aristoteleen filosofiasta alkaen huipentuu 1900-luvun tieteelliseen tutkimukseen. Sen seurauksena ihmiset ovat ajautuneet vieraantumiseen, jossa heidän omin olemiskykynsä kätkeytyy heiltä itseltään. Kysymys olemisesta on siten välttämätöntä herättää uudelleen, minkä Heidegger määrittelee oman tutkielmansa tarkoitukseksi.

Koska ihmiset olemassaolonsa historiallisuudessa ovat kiinni traditiossa, joka ehkäisee omakohtaisen vallan, kysymisen ja valinnan, olemiskysymykseen tarttuminen edellyttää "kovettuneen tradition möyhentämistä" ja "sen vapauttamista, jonka traditio on peittänyt". Tämän tehtävän Heidegger nimeää destruktioksi, jolla hän ei tarkoita tuhoamista tai hävittämistä missään arkikielen merkityksessä. Destruktion tavoitteena on kyseenalaistaa "nykypäivä" ja sen hallitseva tapa ymmärtää omaa historiaansa tästä historiasta itsestään käsin. Se on siis eräänlaista "pois-rakentamista" (Abbau), jolla avaamiensa uusien mahdollisuuksien takia on ennen kaikkea positiivinen tehtävä. Tähän liittyy myös historiatieteen lupaus, mikäli se ymmärretään olleen avaamiseksi tulevaisuudesta käsin. Heideggerin mukaan historiantutkimuksen keskeinen teema on kaivaa esiin perinnön tarjoamia mahdollisuuksia, joita tiedostamalla ihminen pystyy tekemään uusia valintoja oman tulevaisuutensa suhteen. Siksi varsinainen historiankirjoitus on välttämättä "nykyisyyden" kritiikkiä ja kääntyy päättäväisesti kaikkea epähistoriallisuutta vastaan.

Husserlin ja koko länsimaisen filosofisen tradition kohtalokkaaksi perusvirheeksi Heidegger määrittelee sen, ettei olemisen mieltä ole ensin riittävästi selvitetty ja eikä tätä selvitystä käsitetty niiden perustavanlaatuiseksi ehdoksi. Omaa, uudenlaista ontologiaansa hän kutsuu "fundamentaaliontologiaksi", jota hän luonnehtii myös "fenomenologiseksi". Fenomenologian kohde ei Heideggerille ole "tämä tai tuo oleva", vaan olevan oleminen, kaiken näyttäytyvän mieli ja perusta. Ajatusta selventää Heideggerin sanasta fainomenon löytämä kantasana fos, jonka hän tulkitsee 'valoksi' ja 'kirkkaudeksi' eli siksi, jossa jokin saattaa tulla näkyväksi. Valo itse ei ole mitään olevaa vaan tapahtuma, "olemaan-tuleminen", joka tekee kaiken läsnäolevan olemassaolevaksi. Tästä tapahtumasta, jossa jokin näkemistapa vasta tulee mahdolliseksi, Heidegger käyttää ilmaisua "valaistu aukeama" (Lichtung). "'Olla valaistu' tarkoittaa, että on maailmassa-olemisena valjennut itselleen, ei minkään toisen avulla, vaan niin, että on itse tämä aukeama valolle." "Täälläolo on avautuneisuutensa."

Dasein on Heideggerin Oleminen ja aika -teoksen kenties tärkein termi, jonka Kupiainen on päätynyt suomentamaan sanalla "täälläolo". Täälläololla Heidegger tarkoittaa (ihmisen) olemistapaa, jossa tämä oleva "jollakin tavalla ja jollakin ilmeisyydellä ymmärtää itsensä olemisessaan". Täälläolon olemista siis määrittää olemisenymmärrys (Seinsverständnis), kyky kysyä olemistaan. Olemista itseään, johon täälläolo aina jollain tavalla suhtautuu, Heidegger kutsuu "eksistenssiksi" (Exsistenz). Täälläololla on erityisasema olemiskysymyksen tarkastelussa, koska se ei ole ontisesti "vain lähellä tai jopa lähin", vaan "me itse jo olemme se". Täälläolo on aina minun olemistani, joka näkyy kielessä olla-verbin taipumisena persoonapronominin mukaisesti: "minä olen", "sinä olet", me olemme". Paradoksaalista kyllä, tämä kaikkein läheisin on kuitenkin samalla meille ontologisesti kaukaisin. Sanoessaan että täälläolon "olemus" on sen eksistenssissä, Heidegger viittaa siihen perustavaan olemiseen, joka aina edeltää kaikkea "mitä-olemista" eli essentiaa. Täälläolon eksistentiaalinen analytiikka edeltää vastaavalla tavalla kaikkea psykologiaa, antropologiaa ja "varsinkin biologiaa", jotka saattavat tarttua vasta sellaiseen, joka jo on. Sulkiessaan pois oman perustansa kysymisen nämä tutkimukset lyövät laimin varsinaisen filosofisen ongelman; kuvaus jää kiinni olevaan, vaikka "etsittävänä on kuitenkin oleminen".

Inhimillisen olemassaolon hermeneutiikassaan Heidegger kritisoi ankarasti niin platonistista, kartesiolaista kuin kantilaistakin tieto-oppia, jotka kaikki perustuvat subjektin ja objektin, hengen ja ruumiin erottelulle. Heideggerin mukaan on "filosofian skandaali", että se yhä etsii todistusta yksilön tietoisuuden ulkopuolella olevan maailman olemassaolosta. Koko kysymys on täysin mieletön, jos sen asettaa täälläolo maailmassa-olevana – "ja kuka muu sen voisi asettaa?". Maailmassa-oleminen ei ole mikään "ominaisuus", joka täälläololla "silloin tällöin on ja toisinaan taas ei ole, ja jota ilman se voisi olla yhtä hyvin kuin sen kanssa". Maailmallisuus ei ole mitään täälläolon satunnaisista päähänpistoista riippuvaa, vaan täälläolon olemiseen kuuluu olemuksellisesti riippuvaisuus – "minä aina jo olen maailmassa". Vasta kun maailmassa-olemisen alkuperäinen ilmiö on murskattu, esiin saattaa nousta maailmaton eristetty subjekti, kartesiolainen ego cogito, jolla on "suhteita" omaan ruumiiseensa ja "maailmaan".

Maailmassa-olemisen kanssa yhtä alkuperäisiä täälläolon rakenteita ovat kanssaoleminen (Mitsein) ja kanssatäälläolo (Mitdasein). Heideggerin mukaan inhimillinen olemassaolo on ensi hetkestä alkaen maailmassa-olemista muiden kanssa, kanssaolemista. Toisten maailmansisäinen oleminen sinänsä on kanssatäälläoloa. Toiset ovat niitä, joiden joukossa ja "kanssa" ollaan maailman sisällä. Täälläolon olemisymmärrykseen kuuluu Heideggerin mukaan jo lähtökohtaisesti ymmärrys toisista. Tämä ymmärtäminen ei ole, kuten ei ymmärtäminen yleensäkään, mitään tietämisestä nousevaa tietoa, vaan "alkuperäinen eksistentiaalinen olemistapa, joka vasta mahdollistaa tietämisen ja tiedon". "Maailma on aina jo se, minkä minä jaan muiden kanssa." Ensisijaisesti täälläolo kohtaa toiset ja löytää "itsensä" ympäristöllisesti käsilläolevasta, josta yhdessä huolehditaan samalla toisista huolehtien. Huoli (Sorge) onkin täälläolon olemisen ominaistapa, jonka tulevaisuuteen tähyävää luonnetta Heidegger kutsuu itsensä-edellä-olemiseksi (Sich-vorweg-sein).

Heideggerin toistuva perusteesi siis on se, että ihmisen täälläoleminen on aina situationaalista, tietyssä ajassa ja paikassa olemista. Ymmärryskyvyksi Heidegger kutsuu merkitsevää "minkä-tähden" –suhdetta, johon eksistoiva maailmassa-oleminen on sellaisenaan aina avautunut. Täälläolo ei ole mikään esilläoleva, jolla sen lisäksi on ominaisuus kyetä johonkin, vaan se on ensisijaisesti olemismahdollisuus. Niin kauan kuin täälläolo on, se ymmärtää itsensä "aina jo ja yhä vain" mahdollisuuksistaan. Ymmärtämisessä itsessään on rakenne, jota Heidegger kutsuu luonnokseksi. Tämän luonnostavan piirteen avulla täälläolo saattaa ymmärtäen sanoa itselleen: "tule siksi, mitä olet!", koska se on eksistentiaalisesti sitä, miksi se tulee tai ei tule. Heideggerin olemismahdollisuus ei tarkoita mitään rajatonta valinnanvapautta, vaan kyse on sen huomaamisesta, että faktisesti aina jo liikumme jossakin "elämänprojektissa". Vasta ymmärtäessämme tämän "aina-jo":n meille saattaa avautua aidosti uusia mahdollisuuksia laajentaa tai muuttaa projektiamme.

Oleminen ja aika -teoksen yksi kenties tärkeimmistä teemoista on hermeneuttisen kehän tulkinta, jossa Heidegger erittelee tulkinnan ja samalla kaiken tieteellisen työn edellytyksiä. Heideggerille tulkintaa edeltää aina esiteoreettinen ymmärtäminen. Tulkinta ei siten ole jotakin "merkityksen" heittämistä tai liimaamista jonkin alasti esillä olevan päälle, vaan sen eksplikoimista, joka jo on implisiittisesti avattu maailman ymmärtämisessä. Mikään tulkitseminen ei Heideggerin mukaan ole koskaan edellytyksetöntä ennalta annetun ymmärtämistä, vaan se pohjaa aina tulkitsijan "esimielipiteeseen" eli "hermeneuttiseen tilanteeseen". Tämä muodostuu "edeltä hallussa olevasta" (Vorhabe), "ennakkonäkymästä" (Vorsicht) ja "esikäsityksestä" (Vorgriff). Näillä Heidegger tarkoittaa tulkitsijan perustavaa ymmärtämisen horisonttia, niitä ennakko-oletuksia, joiden pohjalta hän etenee tulkinnassaan tiettyyn suuntaan sekä käytössä olevia käsitteitä ja käsitystapoja. Sellaisessakin konkreettisessa tulkinnassa, esimerkiksi eksaktissa tekstin tulkinnassa, jossa vedotaan siihen, mikä "edessä seisoo", tämä "edessä seisoo" ei Heideggerin mukaan itse asiassa ole "mitään muuta kuin tulkitsijan itsestäänselvä ja lausumaton ennakkoluulo". Tämä ennakkoluulo kulkee välttämättä mukana tulkitsemisen joka askeleella siinä, mitä tulkitsemisessa ylipäätään on "edellytetty".

Tieteellinen todistus ei saa ennakolta edellyttää sitä, mikä sen tehtävänä on todistaa. Mutta jos tulkitseminen aina jo liikkuu ymmärretyssä, miten tieteellisten tulosten sitten pitäisi kehittyä ilman, että ne liikkuvat kehässä? Heideggerin vastaus on, että tämän kehän näkeminen virheellisenä (circulus vitiosus, lat. 'virheellinen kehä') ja pyrkimys välttää sitä osoittaa vain, että ymmärtäminen on ymmärretty perustaltaan väärin. Ymmärtämisen "kehä" kuuluu mielen rakenteeseen ja se on juurtunut täälläolon eksistentiaaliseen rakennemuotoon, tulkitsevaan ymmärtämiseen. Siksi kehää ei pidä – eikä voida – vetää alas vitiosumiin, vaan on oivallettava siihen kätkeytyvä "alkuperäisimmän tiedon positiivinen mahdollisuus". Olennaista on se, että kehän olemassaolo ymmärretään, jolloin sitä voidaan myös jatkuvasti korjata ja laajentaa. Ellei edeltä hallussa olevaa, ennakkonäkymää ja esikäsitystä työstetä "asioiden itsensä mukaan", ne säilyvät annettuina mieleenjohtumien ja sovinnaisuuksien pohjalta. Kuten Heidegger kiteyttää: "Ratkaisevaa ei ole päästä kehästä ulos, vaan oikea tapa tulla kehään."

Oleminen ja aika laskee perustan myös sille kieliteorialle, jonka kehittelyyn Heidegger paneutui erityisesti 1930-luvulta alkaen. Heideggerin mukaan kreikkalaiset määrittivät ihmisen zoon logon ekhoniksi, joka myöhemmin tulkittiin animal rationaleksi, "järjelliseksi olennoksi". Käännös ei ole "väärä", mutta korostaessaan yhtä logos-sanan mahdollista tulkintaa se peittää alleen sen fenomenaalisen pohjan, josta tämä täälläolon määritelmä on peräisin: "Ihminen näyttäytyy olevana, joka puhuu." Tämä ei tarkoita pelkkää mahdollisuutta äänelliseen ilmaisuun, vaan että ihmisen olemisen tapa itsessään on "paljastaa maailmaa ja omaa täälläoloaan" puheessa. Maailmassa-oleminen ilmenee puheena, ymmärryksen merkityskokonaisuus tulee sanoihin – "sanat kasvavat merkityksiin kiinni." Puhe konstituoi täälläolon eksistenssiä. Se on maailmassa-olemisen ymmärrettävyyttä "merkitsevää" jäsentämistä, mikä saattaa ilmaista itsensä vain kielessä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään ensi sijassa ulkoista vastaan koteloituneesta "sisäisestä", jota esiin puhuessaan täälläolo ilmaisee itseään, sillä maailmassa-olemisena se on jo "ulkona". Siten kommunikaatio ei ole mitään elämysten, esim. toiveiden tai mielipiteiden, siirtoa yhden eristetyn subjektin sisältä toiselle, vaan kanssaoleminen nimenomaan jaetaan puheessa. Puhuvaan kielenkäyttöön kuuluu Heideggerin mukaan mahdollisuuksina kuuleminen ja vaikeneminen, joiden yhteinen perusta on ymmärtäminen. Vain se, joka jo ymmärtää, voi olla kuulolla, puhua tai vaieta merkitsevästi.

Totuuskäsityksessään Heidegger yhdistää erittäin kiinnostavalla – ja kiistanalaisella – tavalla toisiinsa täälläolon avautuneisuuden, autenttisen puheen ja totuuden, minkä tavoitteena on tässäkin suhteessa ylittää subjekti-objekti -erottelu. Hän toteaa, että totuuden luonnehtiminen jonkin arvostelman vastaavuudeksi kohteensa kanssa on "hyvin yleinen ja tyhjä määritys". Totuudella ei ole mitään yhtäpitävyyden rakennetta tietoisuuden ja kohteen välillä siinä mielessä, että kyse olisi yhtäläisyydestä olevan (subjekti) ja toisen olevan (objekti) välillä. Lausuma oleminen totena (totuus) pitää sen sijaan ymmärtää "paljastavaksi olemiseksi". Uppoutuen rakastamaansa etymologiaan Heidegger määrittelee, että logokseen kuuluu kätkeytymättömyys, a-letheia. Tämän kääntäminen yksinkertaisesti 'totuudeksi' peittää alleen sen, että sillä on alkuperäisesti tarkoitettu "paljastuneisuutena ja paljastavana olemista". Totuus alkuperäisessä mielessä on "täälläolon avautuneisuutta, johon kuuluu maailmansisäisen olevan paljastuneisuus". Lausuma ei siis voi olla totuuden paikka, vaan päinvastoin: lausuma perustuu täälläolon avautuneisuuteen, so. "alkuperäisin 'totuus' on 'lausuman' paikka ja ontologinen ehto sille mahdollisuudelle, että lausumat voivat olla totta tai epätotta (että ne paljastavat tai peittävät)." Tällä Heidegger tarkoittanee sellaista kokemuksellista maailmasuhdetta, jossa ihminen, toiset ihmiset ja erilaiset entiteetit paljastuvat itsenään tiettyjen sanojen avaamalla aukeamalla.

Koska avautuneisuus on täälläolon olemistapa, totuus "on" vain kun ja niin kauan kuin täälläolo on. Tästä Heidegger vetää sen johtopäätöksen, että esim. Newtonin lait – kuten jokainen totuus – ovat vain niin kauan kuin täälläolo on. "Ennen täälläoloa ei ylipäätään ollut mitään totuutta, ja täälläolon jälkeen ei ylipäätään ole enää mitään totuutta, koska totuus ei silloin voi olla avautuneisuudessa, paljastavana ja paljastuneisuuteena." Ennen Newtonia hänen avullaan paljastuneet lait eivät olleet totta tai epätotta, sillä vasta hänen lakiensa avulla ne näyttäytyivät juuri sinä olevana, jonka nykyään ymmärrämme tulevan kuvatuksi "Newtonin laissa". Totuus on siis suhteellista täälläolon olemiseen nähden, Heidegger sanoo. Tätä ei hänen mukaansa tule sekoittaa skeptisismiin, joka yrittää kokonaan kieltää totuuden. Totuuden oleminen on alkuperäisessä yhteydessä täälläoloon ja vain, koska täälläolo on konstituoitu avautuneisuudessa, eli siis ymmärtämisessä, voidaan ylipäätään ymmärtää jotain sellaista kuin oleminen. Oleminen ja totuus "ovat" siis yhtä alkuperäiset. Filosofian tehtävä on Heideggerin mukaan "loppujen lopuksi suojella kaikkein elementaarisimpien sanojen voimaa, joissa täälläolo itseään ilmaisee" sekä "estää tavallista ymmärrystä typistämästä näitä sanoja siihen ymmärtämättömyyteen, joka omalta osaltaan toimii pseudo-ongelmien lähteenä."

Ihmisten jokapäiväistä elämää hallitsee Heideggerin mukaan "toisten huomaamaton herruus", jonka täälläolo aavistamattaan omaksuu. Tämän arkipäiväisen elämän "subjekti" on "kuka tahansa", joka saksan kielessä ilmaistaan passiivimuodolla das Man. Huomaamattomuudessaan ja määrittämättömyydessään "kuka tahansa" kehittää varsinaisen diktatuurinsa: "Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta, kuten kuka tahansa näkee ja arvioi; mutta myös vetäydymme "suurista laumoista" syrjään, kuten kuka tahansa vetäytyy; pidämme kuohuttavana sitä, mitä kuka tahansa pitää kuohuttavana." Olemuksellisesti kenen tahansa olemisessa on kyseessä tavanomaisuus. Se antaa mallin sille, mikä on soveliasta ja hyväksyttyä, mitä voi ja saa panna alttiiksi; se vahtii jokaista esiin tunkevaa poikkeusta ja silottaa kaiken alkuperäisen yhdessä yössä jo kauan tunnetuksi. Heidegger sanoo, että tällainen kaukaisuus, tavanomaisuus ja tasoittaminen konstituoivat kenen tahansa olemistapoina sitä, mitä kutsumme "julkisuudeksi". Julkisuus ei koskaan mene "itse asiaan", koska se on turta kaikkia taso- ja aitouseroja kohtaan. Siksi se myös hämärtää kaiken ja esittää "kätketyn tuttuna ja kaikkien lähestyttävänä".

Kuka tahansa on läsnä kaikkialla, mutta siten, että se on myös jo aina hiipinyt pois sieltä, missä läsnäolo vaatii ratkaisua. "'Joku' voi helpoiten vastata kaikesta, koska kukaan ei ole se, jonka tarvitsee vastata jostakin." "Se "oli" aina joku, ja kuitenkin voidaan väittää, ettei se ollut 'kukaan'." Kuka tahansa ei ole mitään määrättyä, "ei tämä tai tuo, ei joku itse, ei joku tietty eikä kaikkien summa". Se ei myöskään ole mikään "yleinen subjekti", joka "leijuu subjektien moneuden yläpuolella". Tarkemmin katsottuna kuka tahansa onkin ei-kukaan, jolle täälläolo on luovuttanut itsensä. Kenen tahansa tapa olla on epäitsenäinen, Heideggerin käsittein epävarsinainen. Sen vastakohta on varsinainen itse, joka on ottanut itsensä haltuunsa ja ymmärtänyt itsensä mahdollisuutena. Kun tällainen täälläolon omin olemiskyky kätkeytyy siltä itseltään, se ajautuu kohti vieraantumista. Kenen tahansa itsevarmuus ja lujuus levittävät uskoa, että tarvetta varsinaiseen ymmärtämiseen ei edes ole. Heidegger käyttää tästä jokapäiväisestä olemistavasta ilmaisua "lankeaminen", jonka hän sanoo olevan houkuttavaa ja tyydyttävää. Tällä uskonnollisia konnotaatioita herättävällä ilmaisulla hän ei tarkoita "ihmisluonnon turmelusta" tai surkuteltavaa tilaa, joka voisi vähentyä inhimillisen kulttuurin edistyessä. Lankeamisessa ei "ole kyse mistään muusta kuin kyvystä olla maailmassa, vaikkakin epävarsinaisuuden moduksessa". Vieraantuminen ei siis tarkoita Heideggerille sitä, että täälläolo faktisesti riistettäisiin itseltään ja siitä tulisi jotain vähemmän "todellista". Sen sijaan vieraantuminen painostaa sitä epävarsinaisuuteen – "yhteen mahdolliseen tapaan olla itsensä".

Vieraantumiseen liittyen Heidegger pyrkii osoittamaan, että kenen tahansa olemistapa näyttäytyy erityisesti juttelun ja uteliaisuuden yhteydessä. Kun puheessa kuulija asettuu olemaan kohti sitä, mistä puhutaan, ymmärtääkseen sen alkuperäisesti, juttelussa se, mistä on puhe, ymmärretään vain ylimalkaisesti ja pinnallisesti. Tärkeintä on, että juttelu jatkuu. Juttelu ikään kuin irtoaa perustastaan ja alkaa elää omaa elämäänsä. Juttelun jalansijattomuus ei kuitenkaan ole esteenä sen julkisuudelle, vaan suosii sitä. Sana leviää laajempiin piireihin ja omaksuu auktoritatiivisen luonteen. "Asia on niin, koska niin sanotaan." Juttelu leviää myös kirjalliseen muotoon "kynäilynä". Tässä muodossaan se saa ravintonsa kirjasta opitusta eikä lukijan "tavanomainen ymmärrys" koskaan voi ratkaista, mikä on luotu alkuperäisesti suurella vaivalla. Itse asiassa se ei edes halua tehdä sellaista erottelua, eikä tarvitse sitä, koska sehän jo "ymmärtää" kaiken - toisin sanoen vapautuu tehtävästä ymmärtää mitään aidosti. Heidegger sanoo, ettei tähän tarvita tahallista petosta, vaan siinä ainoastaan laiminlyödään paluu perustaan, joka koostuu siitä, mistä on puhuttu. Täälläolo ei koskaan kykene vetäytymään täysin tavanomaisen ymmärryksen otteesta, sillä opimme tuntemaan monia asioita ensi sijassa tällä tavalla. Mikään täälläolo ei siten voi "koskemattomana ja viattomana tästä tulkkiutuneisuudesta" asettua "'maailman' vapaan kannaksen eteen vain katselemaan sitä mitä kohtaa" – "kuka tahansa" on mukana hahmottelemassa sitä perustapaa, jolla täälläolo antaa maailman koskea itseään; "mitä ja miten 'nähdään'".

Näkemistavan puutteellinen muoto on uteliaisuus, jota voisi pikemminkin kutsua "töllistelyksi", sillä tarkoitus ei ole ymmärtää, vaan yksinomaan katsella. Vapautettu uteliaisuus etsii jatkuvasti uutta vain hypätäkseen jälleen toiseen uutuuteen ja huvitusmahdollisuuksiin. Heidegger luonnehtii sitä "jättäytymiseksi maailman valtaan", "erityiseksi oleskelemattomuudeksi lähimmän äärellä". Uteliaisuuden kulkua ohjaa juttelu. "Se sanoo, mitä on täytynyt lukea ja nähdä." Toinen tapa olla tempaa toisen mukanaan. "Uteliaisuus, jolle mikään ei ole suljettua, ja juttelu, jolle kaikki on ymmärrettyä, suovat itselleen – siis näin olevalle täälläololle – takuun "elämästä", jonka luullaan olevan aidosti 'elävää'." Kun jokapäiväisessä kanssakäymisessä kohdataan sellaista, joka on käsillä jokaiselle, ja josta jokainen voi sanoa mitä vain, kohta ei enää ole ratkaistavissa, mikä on avattu aidossa ymmärtämisessä ja mikä ei. Tätä Heidegger kutsuu "kaksimielisyydeksi". Siitä johtuen 'kuka tahansa' erehtyy jatkuvasti luonnoksissaan aitoihin olemismahdollisuuksiinsa nähden. Se on aina kaksimielisesti "täällä", siis siinä, missä meluisin juttelu ja nokkelin uteliaisuus pitävät yllä "toimeliaisuutta" – "siinä missä jokapäiväisessä mielessä tapahtuu kaikki ja pohjimmiltaan ei tapahdu mitään."

Itsestäänselvän "kotona-olemisen" tavanomaisuuteen tunkeutuu kuitenkin jotain epämukavaa ja outoa (unheimlich), jonka Heidegger määrittelee "ahdistukseksi". Se, mikä ahdistaa, on maailma sellaisenaan, "ei tämä tai tuo, mutta ei myöskään kaiken esilläolevan summa yhteensä, vaan käsilläolevan mahdollisuus yleensä." Kokemuksellisesti ahdistus näyttäytyy merkityksettömyytenä, jossa "ei tiedetä" mikä ahdistaa. Heidegger korostaa, että ahdistuksessa esiin nouseva kodittomuus on käsitettävä eksistentiaalis-ontologisesti alkuperäisenä ilmiönä. "Tyyni ja tuttu maailmassa-oleminen on täälläolon outouden modus eikä toisinpäin." Jos tätä ei ymmärretä, jää myös ahdistukseen sisältyvä suuri mahdollisuutemme eksistentiaalisessa mielessä ymmärtämättä. Juuri ahdistuneisuudessaan täälläolo tulee alkuperäisellä tavalla avatuksi, koska se yksilöi. Se noutaa täälläolon lankeamisestaan ja tekee sille selväksi, että varsinaisuus ja epävarsinaisuus ovat sen olemisen mahdollisuuksia.

Ahdistus kumpuaa kuolemasta, jota kohti täälläolo aina on. Jokaisen täälläolon on vuorollaan itse otettava vastaan kuolemisensa. "Kukaan ei voi ottaa toiselta hänen kuolemaansa." Sikäli kun kuolema "on", se on aina olemuksensa mukaisesti minun. Jokapäiväisessä kuolema ymmärretään kuitenkin jonain, joka tapahtuu jollekin toiselle. "Kerrankos sitä kuollaan!" Jo pelkkä ilmaisu 'kuollaan' levittää käsitystä, että kuolema kohtaa kenet tahansa, joka missään tapauksessa ei ole juuri minä. Kuka tahansa antaa houkutuksen ja lisää houkutusta kätkeä oma oleminen kohti kuolemaa. Kun jokapäiväisyyttä hallitsee tällainen peittävä kuoleman vältteleminen, toisten kuolemassa nähdään Heideggerin mukaan usein yhteiskunnallinen kiusa, ellei jopa tahdittomuutta, jolta julkisuuden pitää osata suojautua. "Kuka tahansa ei salli, että kuoleman edessä nousee rohkeutta ahdistukseen." Näin täälläolo vierottuu omimmasta mahdollisuudestaan ja sen olemisesta kohti kuolemaa tulee jatkuvaa pakoa kuoleman edessä.

Täälläolon loppuna kuolema on kuitenkin sen omin, riippumattomin ja sivuuttamattomin mahdollisuus. Se on "täälläolon kertakaikkisen mahdottomuuden mahdollisuus", jossa täälläololla ei enää ole kykyä olla täällä. Olemista kohti mahdollisuutta Heidegger kutsuu edelläkäynniksi (Vorlaufen) mahdollisuuteen. Edelläkäyvä vapauttaminen omaan kuolemaan vapauttaa hänen mukaansa eksyneisyydestä satunnaisesti tuppautuviin mahdollisuuksiin niin, että vasta nyt voidaan varsinaisesti ymmärtää ja valita ne faktiset mahdollisuudet, jotka levittäytyvät tämän sivuuttamattoman mahdollisuuden edellä. "Edelläkäynti avaa eksistenssille, että sen äärimmäisenä mahdollisuutena on itsensä menettäminen, ja murtaa näin kaiken pyrkimyksen jäykistyä jo saavutettuun eksistenssiin." Varsinaisesta olemiskyvystä antaa täälläololle todistuksen "omatunto". Omatunnolla Heidegger tarkoittaa kutsua, joka murtaa täälläolon jokapäiväisyyden ja haastaa sen omaan itseensä. Tämä kutsu ei pue itseään sanoiksi, vaan "omatunto puhuu yksinomaan ja pysyvästi vaikenemisen moduksessa". Heideggerin mukaan "se", joka siinä kutsuu minua, on täälläolo itse outoudessaan, alkuperäinen heitetty maailmassa-olemisen kodittomuutena. Heitettynä sitä ei yksinomaan ole määritetty perustana-olemisen tyhjyyden avulla, vaan luonnoksena se itse on olemuksellisesti ei-mitään; se on kauttaaltaan tyhjyyden läpäisemää, tyhjyyden (tyhjää) perustana-olemista.

Alkuperäisen ja varsinaisen ajallisuuden ensisijainen ilmiö onkin Heideggerin mukaan tulevaisuus: suhde kohti-itseä, eksistoiden tyhjyyden sivuuttamattomana mahdollisuutena. Heidegger kutsuu tulevaisuuden, olleisuuden (erotuksena 'menneisyydelle') ja nykyisyyden ilmiöitä ajallisuuden ekstaaseiksi (Ekstase). Alkuperäisen tulevaisuuden ekstaattinen luonne on hänen mukaansa juuri siinä, että se sulkee täälläolon olemiskyvyn eli tulevaisuus itse on suljettu. Täälläolo eksistoi äärellisesti ja ajallisuus paljastuu täten itsekin äärelliseksi. Näin Heidegger voi sanoa, että alkuperäinen aika on aina äärellistä. "Ääretön aika", jota niin monet erehtyvät pitämään perustavana, on vain äärellisestä "johdettua", typistettyä nyt-hetkien seurantoa. Tulkitessaan ajan äärettömäksi nyt-ajaksi, "ikuisuudeksi", tavallisella ymmärryksellä ei ole käytössä sellaista horisonttia, joka voisi tehdä lähestyttäviksi jotakin sellaista kuin maailma, merkitsevyys ja ajoitettavuus. Tässä eksyneisyydessä täälläolo pakenee varsinaista eksistenssiään; se on pakoa kuoleman edessä. Kellä tahansa, joka ei koskaan kuole ja joka ymmärtää väärin olemisensa kohti loppua, on "aina vielä aikaa". "Juuri nyt tämä, sitten vielä tämä, ja sitten..." Kuitenkin vain se täälläolo, joka on syntymän ja kuoleman "välissä", muodostaa kokonaisuuden, jonka kautta voimme ymmärtää täälläolon eheyden ja kokonaisuuden. Täälläolon olemisessa on jo suhde syntymän ja kuoleman "välillä". Molemmat "päät" ja niiden "väli" ovat niin kauan kuin täälläolo eksistoi faktisesti; niiden "välissä" täälläolo on huolena.

On yleisesti tunnettua, että Heidegger kompromettoi itsensä Kolmannen valtakunnan aikana tavalla, joka on langettanut pitkän ja mustan varjon koko hänen filosofisen tuotantonsa päälle. Hän oli Saksan kansallissosialistisen puolueen jäsen vuodesta 1933 ja osallistui Freiburgin yliopiston rehtorina 1933–34 aktiivisesti saksalaisen yliopistomaailman natsilaistamiseen. 1960-luvulla Spiegel-lehdelle antamassaan haastattelussa Heidegger kertoi, ettei hän tuohon aikaan nähnyt muuta vaihtoehtoa. Maassa vallitsi "näkemysten ja 32:n poliittisen puolueen kaaos", johon "oli löydettävä kansallinen ja ennen muuta sosiaalinen ratkaisu, jokseenkin Friedrich Naumannin yrityksen hengessä". Naumann (1860–1919) oli äärikonservatiivinen poliittinen teoreetikko, jonka visiona oli karismaattisen johtajan ohjaama vahva nationalismi yhdistettynä militanttiin ja antikommunistiseen "sosialismiin". Sen päämääränä oli muodostaa keskieurooppalainen imperiumi, joka suojeli Wilhelmin ajan Saksan henkeä ja perinnettä globaalin teknologian hyökkäykseltä. Heidegger sanoo uskoneensa, että Hitlerissä ja kansallissosialismissa saksalaisille saattoi avautua "uusi ja ainoa vielä mahdollinen tie kohti uusiutumista".

Monille Heideggerin filosofian kannattajille hänen suuruutensa ajattelijana ja pienuuteensa ihmisenä on ollut sietämätön yhtälö. Siksi Heideggerin natsitaustaa on joko pyritty vähättelemään tai ainakin ymmärtämään. Monet Heidegger-kommentaattorit ovat myös nähneet runsaasti vaivaa osoittaakseen, että Heidegger poliittisena toimijana ja yksityishenkilönä on erotettavissa ajattelija-Heideggerista, jonka filosofian arvoa hänen "hairahtumisensa" hakaristin tielle ei mitenkään voi tahrata. Jos rajoitumme keskustelemaan vain edellä esitellystä Oleminen ja aika -teoksesta, on totta, että siitä on hyvin vaikea löytää mitään suoranaisesti kansallissosialistista ajattelutapaa. Teos edelsi ajallisesti natsismia, ja sitä tulkittaessa on varottava luomasta "vuoden 1933 avaimenreikää", jonka läpi kaikkialla nähdään tarkoitushakuisesti vain todistuksia "protonatsistisesta" ajattelutavasta. Vastaavasti on vaikea osoittaa, että teos olisi millään tavoin vauhdittanut natsien valtaannousua Saksassa. Kuten Heidegger-tutkija George Steiner toteaa, Oleminen ja aika on niin vaikea ja omintakeinen kirja, ettei kukaan natsi-intoilija ilmeisesti lukenut tai olisi edes pystynyt lukemaan sitä. Steiner huomauttaa myös, että Heideggerin kirjoituksista, luennoista ja kirjeenvaihdosta on yhä suuri osa julkaisematta, joten on ehkä liian varhaista ylipäätään sanoa, kuka hän oli tai mitä hän halusi sanoa. Heideggerin päällä lepäävä hakaristin varjo pakottaa meitä kuitenkin lukemaan häntä kriittisesti ja pitämään mielessämme, että hänen teoksensa voivat aueta myös natsismin mahdollisuuteen.

"Ajattelu on kiittämistä" (Denken ist Danken), Heidegger kirjoittaa artikkelissaan Das Ereignis (1941). Se merkitsee kiittämistä siitä täälläolosta, joka on avoinna kuolevaisille ihmisille. Samalla se kuitenkin on nähdäkseni tulkittava velvollisuudeksi ajatella kriittisesti – ja myös itsekriittisesti. Vain sellaisena se on kelvollinen lahja sille olemisen arvoitukselle, joka me olemisessamme olemme.

Kirjoittaja Marja Jalava on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle