Historiallisia Arvosteluja 15/2000: Historiantutkimus ja historia

Historioitsijan metodologiaa tiedenäkökulmasta historianäkökulmaan

laatinut Jouko Nurmiainen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Hanki ja jää -sarja. Gaudeamus: Helsinki, 2000. 270 sivua.

Jorma Kalelan teos Historiantutkimus ja historia (Gaudeamus: Helsinki, 2000) on kaivattu kirja. Historioitsijat ovat alansa metodologiasta suomeksi lukiessaan joutuneet tyytymään joko varsin perustasoisiin oppikirjoihin tai ikänsä puolesta jo itsekin historiankirjoituksen kohteeksi lukeutuvaan Pentti Renvallin teokseen Nykyajan historiantutkimus (WSOY: Porvoo, 1965). Kalela selvittääkin heti tekstinsä aluksi välinsä Renvallin edustaman "tieteellis-objektiivisen" historiakäsityksen kanssa. Kalelan mukaan on tullut aika osoittaa, millaisia historioitsijoiden ajattelua kahlitsevia ja yksipuolistavia kaavamaisuuksia juuri tähän myös Renvallin edustamaan "tiedenäkökulmaiseen" historiaan sisältyy.

Kalelan kirjan sisältämiä olennaisia kysymyksiä ovat muiden muassa, keille historia kuuluu, miten ja kenelle kyseisen oppialan tarpeellisuus tulee perustella, mitä ihmiset historialta haluavat, mikä menneestä kertova on totta ja kenen ehdoilla, miten myös kirjoittamatta jätetty historia muovaa yleisön kuvaa menneisyydestä, tai kuka tai ketkä muodostavat historioitsijan yleisön. Teoksessa kyseenalaistetaan lähes kokonaisuudessaan sekä perinteiset, akateemiset historiantutkimuksen metodologiset hokemat että enemmän ja vähemmän muodikkaat, "postmodernisti" äärirelativistiset historiakäsitykset. Tätä kautta teos pyrkii, vanhat ajatuskulut ensin tuuletettuaan, hahmottelemaan epistemologisesti kestävämpiä perusteita sellaiselle "historiantutkimukselle", joka olisi entistä tietoisempi omasta, suhteellisesta asemastaan osana yhteiskuntaa. Lyhyesti sanottuna, Jorma Kalela muotoilee teoksessaan synteesinomaisen ehdotelman historian uudeksi metodologiaksi sen jälkeen, kun alalla ovat vaikuttaneet ihmistieteiden niin sanottu kielellinen käänne ja monet erilaiset "uudet historiat" (esim. mikrohistoria, arjen historia).

Kalelan teosta ei kuitenkaan pidä tulkita pelkäksi suomalaisen historioitsijoiden ammattikunnan metodin esitykseksi Renvallin valossa ja varjossa. Historiantutkimus ja historia -teoksen tärkein lähtökohta, "tiedenäkökulmaisen" historian itseoikeutuksen kiistäminen, on myös kansainvälisesti tuore ajatus, joka liittyy kiinnostavalla tavalla keskusteluihin tutkijan objektiivisuudesta ja subjektiivisuudesta. Kalelan argumentaatiota yksinkertaistaen: jokaisella tutkijalla on tutkimusaiheestaan aina ja poikkeuksetta myös arkipäiväisiä tai "yleiseen tietoon" perustuvia käsityksiä, joilla on merkittävä osuus myös tutkimusprosessin kulkuun jopa aiheenvalinnasta alkaen. Myös jokaisella historioitsijalla on lukematon määrä erilaisia ennakkokäsityksiä tutkimuskohteestaan ja sen mahdollisista merkityksistä aikalaisilleen ja myöhemmille polville. Lisäksi kaikilla historioitsijoiden tuottamien tekstien lukijoilla on omat tällaiset käsityksensä. Näin tutkimusraporttien luonne lukijoita vakuuttamaan pyrkivinä keskusteluina toisaalta jo olemassaolevien historiaesitysten tai -tulkintojen ja toisaalta historioitsijan tekemien ja argumentoimien tulkintojen välillä käy ilmeiseksi. Samalla käy ilmeiseksi myös se, että tutkimustehtävät ovat "ajallisia", kiinni mainitun keskustelun hetkessä ja valitussa näkökulmassa. Nähdäkseni "historianäkökulmassa", jota Kalela tarjoaa "tiedenäkökulmaa" korvaavaksi metodologian lähtökohdaksi, on kyse juuri tästä. Tutkija, joka kiistää tämän ajallisen suhteellisuuden tai riippuvuuden ja sanoo tavoittelevansa "objektiivisuutta", sokeuttaa Kalelan mukaan itsensä omilta lähtökohdiltaan ja siten altistaa tutkimustuloksensa arvaamattomille vääristymille.

Eikä kyse ole siitä, että Kalela vain kehottaisi historioitsijoita ryhtymään osallistuvammiksi aikalaiskeskustelijoiksi tai päivänpoliittisiksi asianajajiksi. Kalelan ajatus on laadultaan perustavampi: tiedostettu subjektiivisuus ei ole objektiivisuudesta luopumista siinä mielessä, etteikö tutkimuskohteille pyrittäisi tekemään oikeutta tai tajuamaan niiden toimintaa, vaan sitä, että metodinen "rehellisyys" nostetaan itseisarvoksi. Tämä tarkoittaa sitä, että menneisyydessä tuotetun jäänteistön asema aikakaudet ylittävinä merkkeinä tai teksteinä tunnustetaan, sen sijaan että jäänteistöä ryhdyttäisiin kritisoimaan siitä, miten se mahdollisesti vastaa tutkijan kysymyksiin. Lähteet jäänteinähän ovat sinänsä mykkiä. Arkistotyön ja lähdekritiikin samastamisen sijaan tarvitaan Kalelan mukaan menneisyyteen sijoittuvan tutkimuskohteen rekonstruointia ja löydettyjen jälkien ("lähteiden") tarkastelua tästä näkökulmasta. Sinällään tutkimusprosessin kannalta ei ole merkitystä sillä, sijaitseeko tällaisen tutkimuksen kohde vieraassa kontekstissa ajallisesti vai paikallisesti – vai peräti sekä että. Kalelankaan mukaan historioitsijan ja kulttuurintutkijan tai yhteiskuntatieteilijän työmetodeissa ei siten ole juurikaan eroja.

Hieman hankalalta Kalelan linjauksissa tuntuu kuitenkin hänen ongelmaton näkemyksensä tutkimuskohteen rekonstruktion ja tutkimuksen argumentaation keskinäisestä suhteesta. Kalela toki korostaa, ettei näitä kahta asiaa ole mahdollista erottaa toisistaan, mutta samaan aikaan hän esittää nämä työvaiheet ajatuksellisesti ikään kuin vuorotteleviksi, kommentoimatta juurikaan ihmistieteissä muuten kovin yleistä laadullisen tutkimuksen käsitettä ja metodiikkaa, joissa lähtökohta on tutkimustulosten (ja -kohteen!) johtaminen tai jopa konstruointi argumentoimalla tietyn aineiston pohjalta tietylle yleisölle, luonnollisesti tietystä näkökulmasta. Asia on tietenkin vaikea esitettävä, ja ymmärrän hyvin, että havainnollistavat muotoilut ovat tarpeen. Kritiikkiin ei olisikaan juuri aihetta, ellei samaan aikaan argumentaation ja rekonstruktion havainnollistamisen kanssa hylättäisi kovin painokkaasti konstruktion käsitettä rekonstruktion tieltä, mikä on ainakin allekirjoittaneesta juuri tässä yhteydessä tarpeetonta ja jopa hämäävää. Kalelan ajatushan lähtee – jälleen kärjistäen – oikeuden tekemisestä tutkimuskohteelle siten, ettei kohteesta olla valmiita hyväksymään mitä hyvänsä tulkintaa, vaan ainoastaan tutkimusaineiston valossa johdonmukaisia ja rehellisiä näkemyksiä. Mielestäni näissä ei kuitenkaan ole millään tavalla kyse menneisyydessä tai toisessa kulttuurissa sijaitsevan tutkimuskohteen rekonstruoinnista vaan pikemminkin sellaisesta konstruoinnista, joka perustuu rehellisyyteen tutkimusaineiston rekonstruktiolle. Haluankin painottaa Kalelaa enemmän myös menneisyyden tai vieraan kulttuurin tuottamien tekstien (käsite laajassa merkityksessään) tulkinnallisuutta myös ne tuottaneiden ihmisten näkökulmasta. Erilaisiin "postmoderneihin" anything goes -tyyppisiin "metodeihin" voi mielestäni suhtautua tästäkin lähtökohdasta käsin nuivasti, kuten Kalela sangen ansiokkaasti tekee itse omaksumiensa käsitteidensä varassa.

Kalelan teoksen ulkomaisia ajatuksellisia lähtökohtia sietäisi käsitellä laajemminkin, kuin tässä on mahdollista tehdä. Renvallin ajattelun ja Kalelan edustamien näkökantojen välillä olevaa aukkoa kattavat jo Historiantutkimus ja historian kirjallisuusluettelon perusteella niin monet kansainvälisesti tunnetut historianfilosofit, että vähimmäisvaatimus on mainita näistä Kalelan keskustelukumppaneista tärkeimpiä, joihin näyttäisivät lukeutuvat ainakin Stephen Toulmin, Paul Ricoeur ja Reinhart Koselleck, näin kolme kielialuetta samalla mainiten. Kalelan näkemysten kannalta englanninkielinen (historian)filosofia vaikuttaa kuitenkin Toulminia lukuunottamatta lähinnä vastaväitteiden kohteelta, kun taas Koselleckin paraatikelpoisesti edustama saksalainen suuntaus selviää kirjassa vähemmällä riepottelulla. Hieman askarruttamaan sen sijaan jää, mitä mieltä Kalela lopulta on ranskalaisten historioitsijoiden metodologisista näkemyksistä. Kirjassa toistuvasti mainittu Paul Ricoeurkin edustaa kuitenkin filosofiaa eikä esimerkiksi annalistista historiaa. Toki Michel de Certeau ja Marc Bloch esiintyvät Historiantutkimus ja historiassa, mutta harmittavan ohimennen, ainakin siinä valossa, että mielestäni Kalelan kirjan perusteella tuntuu erityisen osuvalta ajatella juuri annalistiseen tapaan, että historioitsijan työn kohteita ovat paitsi tutkittu aikakausi ja historioitsijan oma aika, myös tutkimuskohteen tavat ymmärtää omaa aikaansa ja tutkijan aikalaisten tavat ymmärtää mennyttä, vierasta aikaa.1

Historiantutkimus ja historia -teos päätyykin mielenkiintoisella tavalla ilmaan jätettyyn johtopäätökseen – tai ainakin lähelle päätöstä – vanhan rankelaisen "mitä oikeastaan tapahtui" -hokeman lopullisesta hylkäämisestä ja paluusta sisällöltään keskiaikaisesta vain hieman uudistuneeseen historia magistra vitae -ajatteluun. Menneisyyden opettavaisuus ei tietenkään koske historian tapahtumien toistumista tulevaisuudessa tai menneiden "virheellisten" arviointien jälkiviisasta pilkkaamista varottavien esimerkkien nimissä, vaan sen tunnustamista, että historia kiinnostaa varsin monia juuri siksi, että sen avulla saamme tietoa siitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Ja tällaiselle informaatiollehan löytyy aina käyttöä pohdittaessa sitä, minne olemme menossa – samalla kun pelkkä menneiden tapahtumien selvittely jää lähinnä tälle laajemmalle päämäärälle alisteiseksi lähtökohdaksi (ja sellaiseksikin vain vasta, kun paino on poistettu sanalta "oikeastaan").

En voikaan olla pitämättä Jorma Kalelan teoksesta. Sanoisin jopa, että kirja, selväsanaisine kiteytyksineen historioitsijoiden työn ominaislaadusta, on ammattikunnan oman itseymmärryksen kannalta tähän mennessä selvästi tärkein suomalainen historiateos tällä alkaneella vuosituhannella. Kirjan esittely onkin hyvä päättää yhteen näistä mainituista kiteytyksistä, joka on peräisin aivan teoksen loppusivuilta. Kalela toistaa omin sanoin ajatuksen siitä, miksi historiaa ylipäänsä on syytä tutkia:

"Tekemällä palan vierasta kulttuuria ymmärrettäväksi omassa kulttuurissaan tutkija antaa yleisölleen tilaisuuden suhteuttaa omaa kulttuuriaan muihin kulttuureihin. Näin hän avaa uusia näkökulmia maailmaan sekä auttaa lukijoitaan ymmärtämään paremmin omaa kulttuuriaan ja asemaansa siinä. Tässä on historiantutkimuksen ja historiantutkijan työn syvin mieli." (Kalela 2000, s. 246.)

Viite:

Kirjoittaja Jouko Nurmiainen on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle