Historiallisia Arvosteluja 20/2000: Ajat muuttuvat. Esseitä ajasta, riskeistä ja tieteellisestä maailmakuvasta

Sopeutumisen ambivalenssi – Matti Kamppinen ja ajan muutos

laatinut Ilkka Levä

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Matti Kamppinen: Ajat muuttuvat. Esseitä ajasta, riskeistä ja tieteellisestä maailmankuvasta. Tietolipas 165. SKS: Helsinki, 2000. 142 sivua.

Peruskoulun ylä-asteella Helsingin Kruununhaassa äidinkielen opettajamme piti tunneillaan rentoutusharjoituksia kielenhuollon kustannuksella. Huolimatta rentoutumisen jo silloisista hyvistä vaikutuksista hänen transsivaiheessa hokema "soppeuvun ja suvaitsen, soppeuvun ja suvaitsen" -mantra tuntui jo tuolloin osin arveluttavalta. Samankaltaisten tuntemuksien äärelle päädyin luettuani uskontotieteen tohtorin, dosentti Matti Kamppisen uusimman ajan muutosta koskevan esseeteoksen. Lukemisen aikana oli pakko pysähtyä pohtimaan kumpi oikein oli äänessä: Kamppinen vai ajassamme vaikuttava yksilöä maailmantalouteen sopeuttava ryhmäfantasia? Kirja kuitenkin pakotti otteeseensa tieteelliselle julkaisulle harvinaisella tavalla. Kyseessä on poikkeus ajassamme, vieläpä laadun suuntaan. Historioitsijoidenkin olisi syytä tutustua omalla tyylillään vastavirtaan uivan tutkijan tuotantoon.

Kamppinen (s. 1961) väitteli uskontotieteen tohtoriksi Turun yliopistossa 1989 kahteen Amazonjoen mestitsikylään paikantuvalla tutkimuksellaan. Hän tutki systemaattisesti kylien asukkaiden tapoja ymmärtää sairauksiaan kulttuurisina toiminnan malleina. Tämän jälkeen tutkimus on kohdistunut kulttuurintutkimuksen metodologiaan, käsityksiimme riskeistä ja tieteellisestä tiedosta. Hän myös puolusti viime vuonna filosofista metafysiikkaa Tieteessä tapahtuu -julkaisussa käydyssä monitieteellisessä reduktiokeskustelussa. Lisäksi hän on toiminut tutkimuspäällikkönä Tulevaisuudentutkimuksen verkostoakatemiassa. Kamppisen tieteellinen julkaisuluettelo on ehtinyt muodostua kunnioitettavan laajaksi. Nyt julkaistu teos sisältää aiemmin julkaistuja esseitä. Luen seuraavassa Kamppisen teosta samastumisten näkökulmasta. Hänen kirjansa teemat yhteen kokoava kysymys on, miten olioiden on mahdollista säilyttää identiteettinsä?

Kamppinen erottaa toisistaan syklisen ja lineaarisen käsityksen ajasta. Syklistä aikaa elävät yhteisöt ovat riippuvaisia erilaisista rytmisistä kierroista. Ajatuksilla ja toiminnalla on tällöin läheinen suhde biologisiin ja fyysisiin rytmeihin. Elivätkö maanviljelykselle perustuneet yhteiskunnat "kiinni maassa" myös ajatusten ja toiminnan tasolla? Vastaus on yhtä aikaa kyllä ja ei. Ei, sillä aikakäsitykset monesti limittyivät. Kyllä siksi, että nyky-yhteiskunnassa suhde fyysisiin ja biologisiin rytmeihin on heikentynyt. Erilaiset rytmit vaikuttavat meissä silti edelleen. Ajatellaan vaikka modernin poliittisen demokratian tai joukkotiedotuksen syklistä luonnetta. Kiertorytmejä rituaalisesti toistavissa tapahtumasarjoissa yhteiskunnat valitsevat tietyssä vaiheessa itselleen johtajan tai luottamusmiehet, joille annetaan valta tehdä yhteisöä koskevia päätöksiä. Toiminnallisten tehtävien lisäksi nämä henkilöt saattavat saada historiallisen tilanteen muuttuessa "irrationaalisempiakin" tehtäviä, kuten kansakunnan tunnetalouden sääntelyn ja tarvittaessa sen puhdistamisen tunteiden kanavoinnin avulla. Miten joukkotiedotus tulee vaikuttamaan yksilöihin, jos talouden rytmien ohjaavuus edelleen korostuu nykyisestä? Kuoleman käsittely mediassa tarjoaa esimerkin. Moderni kulttuurimme on Kamppisen mukaan jo tehnyt kaikkensa siirtääkseen kuoleman osaksi mediatarjontaa, jotta siitä vieraantumaan pyrkivät nykyihmiset voisivat käsitellä sitä eletystä historiasta irrallaan olevana myyttisenä tapahtumana samastumatta kärsimykseen tunnetasolla.

Ruumiillisuuttamme kahlehtivissa rytmeissä on kyse kiireestä. Kamppinen toteaa kiireen syntyvän ajan hinnoittelusta. Lapset koulutetaan hengästyttävien kiireiden rytmeihin jo nuorena heille maksullisia ja etukäteen ajastettuja harrastuksia nääntymiseen asti työnnettäessä. Jos valinnan vapautta ei ole nuorena aidosti tarjolla, niin miten kukaan osaisi pakkotahtisia rytmejä myöhemminkään kyseenalaistaa? Jatkuva kiire hävittää suhteen maailman luonnollisiin sykleihin. Vanhempana tehdään kiltisti töitä 14 tuntia päivässä. Kiireen pakottaessa käydään lepäilemässä maksullisessa palvelulaitoksessa tai osallistutaan maksulliseen hiljaisuusretriittiin. Näin voidaan kokea, miltä eläminen ilman toisten asettamaa rytmiä olisi saattanut tuntua. Kiire lakkaa persoonan lopulta tajutessa samaistua työkulttuuriinsa kuin muurahainen. Kamppinen toteaakin: "Viikkorytmillä on raudanluja ote elämäämme, koska tuotanto ja koulutus noudattavat samaa rytmiä." Kristilliseen kulttuuriin omaksuttu viikkorytmi ei kuitenkaan perustu luonnosta tavattaviin syklisiin rytmeihin, vaan on sopimuksenvarainen asia. Alun perin seitsenpäiväinen viikko esiintyi juutalaisessa lukumystiikassa, josta se omaksuttiin judeo-kristilliseen kulttuuriin.

Kamppinen paneutuu myös "sipuli vai ydinminä" -ongelmaan muutosta tutkaillessaan? Hän esittää, että asiaa voi katsella kahdesta eri näkökulmasta. Sitä voi lähestyä aristotelisen substanssi ja attribuutti -teorian näkökulmasta. Tällöin attribuutit eli ominaisuudet voivat vaihtua muutoksessa, mutta substanssi pysyy. Vastakkaista näkökulmaa edustaa ns. ominaisuuskimpputeoria, jonka mukaan kaikki oliot ovat ominaisuuksien kimppuja. Ytimessä ei tällöin ole mitään, mikä näitä ominaisuuksia kantaisi. Poistettaessa ominaisuudet, eli kuorittaessa persoonaa kuin sipulia, jäljelle jää vain tyhjyyttä.

Tältä pohjalta Kamppinen kysyy miten identiteetit sitten säilyvät muutoksessa? Paljonko ominaisuudet voivat muuttua ilman, että olio muuttuu toiseksi. Substanssiteorian mukaisesti ajatellessa asiasta ei kannata huolestua, sillä yksi ja sama substanssi huolehtii identiteetin jatkuvuudesta. Länsimaisessa filosofiassa onkin pääsääntöisesti ajateltu sielun pitävän huolen persoonan identiteetistä, kuten Kamppinen toteaa. Vaikka ruumis rappeutuisi ja tunteet muuttuisivat, ajatellaan sielun olevan pysyvää. Ominaisuuskimpputeorian vastaus asiaan on monimutkaisempi. Kamppisen mukaan tällä tavalla ajatellessa "identiteetistä tulee ominaisuuksien keskinäisten suhteiden ja ulkopuolisten attribuutioiden generoima piirre". Olion samuus perustuu siis tällöin siihen, että ihmiset pitävät sitä samana. Ulkoinen määrittää sisäistä.

Kamppinen selvittää ongelmaa etnokronografisella eli kansanomaisten aikakäsitysten kuvaukseen perustuvalla kokeella. Hän kysyy, millä tavalla ihmiset suhtautuvat muutoksen ongelmaan, jos sitä tiedustellaan heiltä erilaisten strukturoitujen kysymysten avulla. Vastauksista näkyi, että kysyttäessä asiaa omenan avulla sitä käsiteltiin tavalla, jossa hallitsevana piirteenä oli substanssiajatus. Ihmisen kohdalla taas essentiaaliset ominaisuudet tulivat selkeämmin esille. Muutosta koskevaksi etnokronografiseksi päätelmäksi Kamppinen totesi ajatuksen, että olioilla on substanssi, joka tuntuisi koostuvan essentiaalisista ominaisuuksista. Täydellisen muutoksen kuviteltiin kyllä olevan mahdollista, mutta konkreettisten olioiden kuten omenan tai ihmisen ei ajateltu pystyvän muuttumaan tällä tavoin.

Muutoksen substanssin pohtiminen on tärkeää, sillä myöhäismodernin ajan tuottamien muutospaineiden keskellä ihmiset haluavat ajatella taustalla olevan pitempikestoisia olioita. "Muutoksen ja katoavaisuuden maailmassa pysyvillä ratkaisuilla on kysyntää." Modernin shokkihoitona oli 1930-luvun Saksassa kansakunnan tunnedynamiikkaan osunut "lopullinen ratkaisu". Nykyajan uskomusjärjestelmissä kysyntää herättävät yhtenäistävät käsitejärjestelmät. Tieteellisen maailmankuvan puolella Kamppinen lukee fysiikan ja edustamansa metafysiikan uuden tulemisen kertovan tällaisesta pysyvien asetelmien kaipuusta. Kamppinen näkee em. menetelmiin liittyvät vaarat. Tieteen teon parissa hän pohtii asiaa intentionaalisuuden eli tutkimuskohteiden tavoitteellisuutta korostavan lähestymistavan kautta. Ihmisellä on aina ollut taipumus inhimillistää maailmaansa merkityksettömyyttä vastaan. Maailmasta tulee kuolevaiselle ihmiselle helpompi kestää, jos ympärillä on jotain merkityksellistä. Kamppinen muistuttaa, että totuus, tieto ja arvot ovat aina sidoksissa intentionaalisiin käsitteistöihin. Niihin liitetään aina ajatussisältöjä, uskomuksia ja arvottamista.

Kamppisen omaa merkitysten leikkiä pääsee ihailemaan hänen tutkiessa aikamme ilmiöitä. Näitä ovat enkelit, gnostilaisuus sekä boddhisattvat. Enkelit ovat Kamppisen mukaan todellisuuden eri tasojen välittäjiä. Kristinuskossa ne ovat kuin kotonaan, koska ihmisen ja jumalan välinen etäisyys on suuri. Niille on tilausta nykyajassa, jossa ylikansallinen markkinatalous ei enää kuuntele pienen ihmisen tarpeita. Boddhisattvat taas ovat esikuvia ja inspiroivia opettajia. Heillekin olisi tilausta yliopistolaitoksen ja tiedemaailman nykyään riutuessa tehokkuusajattelijoiden ja putkitutkintojen vankina. Kolmas maallistuneessa ajassamme vaikuttava uskonnollislähtöinen ilmiö on gnostilaisuus. Sen idean mukaan alun perin taivaasta lähtöisin olevan ihmisen täytyy takaisin päästäkseen karistaa harteiltaan maalliset (lue: lihalliset) piirteensä. Lopputuloksena on tietysti väärinymmärrys: joko eletään kiinni kohteessa tai siitä täydellisesti irti. Kamppisen mukaan ikuisilla asetelmilla on kysyntää, koska elämän sisältönä nykyisin on kuluttaminen. Itseä arvotetaan rahan mittareilla.

Kamppisen tiedettä koskeva kysymys on, korvaavatko funktionaaliset ja liian mekanistiset selitykset intentionaaliset selitystavat ihmistieteissä. Hänestä kaikki tieteellinen kysymyksenasettelu on ontologisesti sitoutunutta. Halusimmepa tai emme, tutkiessa tekee aina joitain olettamuksia maailman olemistavoista. Maailma on myös ilmeisen monitasoinen. Ovatko eri tasot sitten samanvertaisia vai olisiko mahdollista palauttaa ylempiä tasoja alempiin perustavampiin tasoihin? Kamppinen tiivistää vaihtoehdot kahteen tapaan. Ontologisen reduktion mukaan korkeamman tason olioita ei voi olla olemassa, vaan universumiamme kansoittavat alemman tason oliot, kuten neuronit ja alkeishiukkaset. Epistemologisen reduktion mukaisesti ajatellaan, että korkeamman tason olioita voidaan ymmärtää alemman tason teorioiden avulla. Tästä seuraa, että korkeamman tason olioilla (persoona, tunteet, minäkokemus) on mielekkäitä ja systemaattisia yhteyksiä alemman tason olioihin (aivojen aineenvaihdunta, perimä tai psyykkiset prosessit).

Kamppinen pohtii reduktiokeskustelua esimerkein. Fyysikko Kari Enqvistillä Kamppinen näkee olevan aineksia vain epistemologiseen reduktioon, vaikka Enqvist väittääkin edustavansa ontologista reduktiota. Kamppinen evästää tutkijaa vasta-argumenttiin ontologista reduktiota kohtaan. Miksi ihmeessä pitäisi uskoa reduktionistien väitteet, koska uskomuksiahan ei heidän mukaansa ole olemassa. Kamppinen toteaa, että ryhdyttäessä ajattelemaan reduktionistisen yksiulotteisesti menettää oikeassa olemisen käsite merkityksensä. Voimme sen jälkeen kaikki lähteä vaikka kävelyretkelle tieteen tekemisen sijasta. Onneksi äärimmäisiä reduktionisteja on Kamppisen mukaan tavattavissa vain fiktiivisissä kertomuksissa ja fysiikan laitoksilla, jotka hänen puolestaan voisi julistaa suojelualueiksi. Vastaukseksi ongelmaan Kamppinen pitää filosofista metafysiikkaa. Olisi kysyttävä, millaisesta vastaavuudesta eri tasojen välillä on kysymys!

Entä sitten emergenssi? Käsite voidaan yksinkertaistaen tiivistää lauseeseen: "Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa." Filosofi Sami Pihlströmin mukaan "emergenssin käsitettä on käytetty, jotta voitaisiin välttää yhtäältä epätieteelliseltä vaikuttava vitalismi ja toisaalta ahdas mekanistinen materialismi". Jos tutkija suhtautuu vakavasti filosofian historiassa (ja myös historianfilosofiassa) keskeiseen kantilaiseen perinteeseen, kuten Pihlström, hän voi argumentoida seuraavasti. Kokemuksemme on aina väistämättä (mahdollisesti historiallisesti muuttuvien) ehtojen värittämää. Näin ollen meillä ei ole aihetta korottaa mitään kokemusmaailmaamme jäsentävää tarkastelutapaa meistä riippumattomaksi olevaisen absoluutiksi mittariksi. Kamppinen antaa tästä esimerkin. Ajatukset ja mentaaliset aktiviteetit ovat nähtävissä mielekkäästi vasta sosiaalisiin konteksteihin sijoittuneilla ihmisillä. Siksi yhteiskuntaa on hänen mukaansa tutkittava ihmisten roolitusten ja sosiologian avulla, eikä hiukkasfysiikan teorioilla. Mukaan kuuluisi vielä psyyken rakentumishistoria suhteessa yhteiskuntaan. Tällöin voisi tutkia yksilön suhdetta yleisenä esitettävään erityisintressiin. Silloin näennäisen vastakohtaisista ajattelu- ja toimintatavoista saattaisi pohjimmiltaan löytyä jotain yhteistä, kuten totaalisia suhtautumistapoja todellisuutta kohtaan silloin kun ongelmat näyttävät ylitsepääsemättömiltä.

Tieteellisiä selitysmalleja yhteiskuntaan soveltamalla voi Kamppisen mukaan löytää epigeneettisiä sääntöjä siitä, miten alemman tason ilmiöt ohjaavat mielen ja kulttuurin dynamiikkaa sallien myös monitasoisia itseohjautuvia systeemeitä. Korkeamman tason ilmiöitä selitetään tällöin systemaattisesti etsien niihin liittyvien alemman tason mekanismien vastaavuuksia. Selittämistä ei kuitenkaan viedä siihen pisteeseen, että ihmisellä ei enää nähdä olevan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tekemisiinsä tai taipumuksiinsa. Kamppinen vertaa tilannetta Tähtien sota -elokuviin. Tutkittaessa mentaalisia ja kulttuurisia ominaisuuksia on Kamppisen mukaan nimittäin aina olemassa mahdollisuus, että tieteentekijä eli "Anakin Skywalker ei valitsekaan Voiman pimeää puolta, vaan Voima valitsee hänet".

Meemi-teoriaa esitellessään Kamppisella itsellään on mielestäni kuitenkin vaikeuksia tehdä tuota samaista valintaa. Meemi-teoriassa ihmiset ovat informaationsyöjiä. Radikaalimpi näkemys olettaa, että ihmisellä ei ole mitään tekemistä merkitysjärjestelmiin liittyvien dynaamikkojen kanssa, vaan hänen tehtävänään on ainoastaan toimia meemien elatusalustana. Itse meemit ovat mielen ja kulttuuristen systeemien sisältämiä ja käsittelemiä merkityksiä eli geenien kaltaisia replikaattoreita. Meemiteorian mukaan kulttuuri siis kirjoittaisi vastustamattomasti meissä. Ei vetele. Vaikka elämmekin kulttuurissamme, ei yksilöä silti koskaan voi palauttaa yksi-yhteen-vastaavuuteen kulttuurinsa kanssa. Kamppinen päätyykin havainnollistamaan omaa näkemystään meemeistä käyttäen jälleen allegoriaa Tähtien sodasta. "Minuuden majatalon vuokralaisilla on kuitenkin velvollisuuksia. Merkitykset läpäisevät ihmisten universumin kuin Tähtien sodan Voima konsanaan, ja on itse kunkin vastuulla käyttää niitä systemaattisesti, kriittisesti ja todellisuuteen virittäytymään pyrkien, pysytellä pois Voiman pimältä puolelta." Kamppinen lisää vielä: "Varokaa pimeän puolen houkutuksia." Tällaiset pimeän puolen eli pseudotieteen ja ranskalaisperäisen sanaharhailun tunnistaa Kamppisen mukaan systemaattisten kytkentöjen puutteesta ontologisiin lähitieteisiin.

Lopuksi Kamppinen kysyy, säilyykö ihmisen erillisyys teknologiasta. Teknologia on tehnyt maailmasta sellaisen kuin se on. Valistuksen suuren projektin piti teknologian avulla vapauttaa ihminen käyttämään korkeampia potentiaalejaan. Miten on käynyt? Yhä harvempi ihminen käy töissä, mutta töistä "vapautetut" on vapautettu ihmisyydestä, joka edelleen määrittyy työnteon mukaan. Kamppisen näköala tulevaisuuteen onkin ehkä hieman liian ihanteellinen. Todellisuudesta tullaan tietämään enemmän ja inhimillisen maailman rakennustyö voi edistyä. Ehkä, mutta tässä kohtaa ryhdyin pohtimaan, kuinka paljon tuolla ihannekuvalla on tekemistä arjen todellisuuden tai suuryritysten etiikan kanssa. Mediajulkisuudessa vallalla oleva sopeuttava ryhmäfantasia yksilön joustavuudesta maailmantalouden vaatimuksiin ei ainakaan tule auttamaan yksilön vapautusta. Onko Kamppisenkin tulevaisuudesta esittämä näkemys tieteellisyydestään huolimatta aikamme sopeuttavan joukkofantasian kyllästämä vai ei? Siinäpä kysymys! Ihmistä uhkaavia tekijöitä Kamppinen kyllä tulevaisuudessa näkee. Lueteltakoon nämä Kamppisen tietoteknologian maailmasta löytämät seitsemän lopun ajan sanansaattajaa väärinymmärryksenkin uhalla arvioni loppuun. Jokainen miettiköön miten on käynyt, miten tulee käymään ja kuka mihinkin asiaan kykenee vaikuttamaan!

1. Informaatio sekoitetaan tietoon.
2. Totuus ja yksilön vastuu hämärtyvät.
3. Informaation evoluution suunta ei palvele ihmistä, sillä ihmisellä on taipumus uskoa satuihin enemmän kuin koeteltuun tietoon.
4. Ruumiit rappeutuvat tietokoneitten ääressä, kun fyysinen vaativuus pienentyy.
5. Kiire valtaa elämän ajan tiivistyessä. "Kaikkien kanssa, kaiken aikaa, kaikkialla" [Huh hellettä, sanoi jänis pakkasella!]
6. Miehille käy kalpaten, koska miehiset viestintätavat ovat [ainakin nykyisten lastenkasvatustapojen vallitessa] hierarkkisten suhteiden selvittämistä. Naisilla viestintä perustuu luottamuksen rakentamiseen.
7. Biosfääri vaarantuu kulutuksen edelleen kasvaessa.

Kirjoittaja Ilkka Levä, s. 1967, on filosofian maisteri ja toimii Helsingin yliopiston historian laitoksen tutkijana.

Takaisin edelliselle tasolle