Historiallisia Arvosteluja 22/2000: Korea. Kolme ovea tiikerin valtakuntaan
Tuntematon tiikeri
laatinut Tero Karasjärvi
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Tauno-Olavi Huotari, Juha Janhunen ja Ilmari Vesterinen:
Korea. Kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Gaudeamus: Helsinki,
2000. 387 sivua.
Korea on naapurimaihinsa Kiinaan ja Japaniin verrattuna Suomessa ja yleensäkin
länsimaissa verrattain huonosti tunnettu. Näin siitä huolimatta, että
Korea on viimeiset puoli vuosisataa ollut merkittävässä asemassa
kansainvälisessä politiikassa ja sitä myöten Suomessakin vahvasti
esillä uutisissa. Viime aikoina on myös Etelä-Korean nousu yhä
merkittävämmäksi taloudelliseksi mahdiksi lisännyt Korean tuntemuksen
merkitystä. Suomenkieliselle Korean kieltä, kulttuuria ja historiaa koskevalle
yleisesitykselle on siis ollut tarvetta.
Kirjoittajia on kolme, joista kukin tarkastelee Koreaa eri näkökulmasta.
Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori Juha Jantunen
lähtee liikkeelle Korean "fysiologiasta", perinteiseen tyyliin hän käy
perusteellisesti läpi Korean maantieteelliset piirteet, alueellisen rakenteen ja
korealaisten etnologiset tunnusmerkit. Alun koulukirjamaisuuden jälkeen Jantunen
kuitenkin pääsee vauhtiin ja erittäin mielenkiintoisia ovat esimerkiksi
Korea-nimen etymologiaa ja Korean tutkimuksen varhaisvaiheita koskevat osiot. Suomalaisittain
on hauska todeta suomalaisen kielentutkijan ja diplomaatin G. J. Ramstedtin
merkittävä rooli Korean kielen tutkimuksessa. Vielä Korean sodan alkaessa
hänen kirjoittamansa A Korean Grammar oli ainoa käypä
englanninkielinen koreankielen esitys.
Jantunen käy läpi myös korean kielen rakenteen ja han gul
-kirjoitusjärjestelmän. Kielentutkimuksen myötä hän esittelee
teorioita, joiden avulla kielitieteilijät ovat yrittäneet kehitellä eri
kieliryhmien välisiä sukulaisuusteorioita. Näissä teorioissa korea on
usein liitetty niin sanottuihin "altailaisiin kieliin". Tämän kautta on aiemmin
johdettu nykyään epätieteellisiksi katsotut "uralilais-altailaiset"
kieliteoriat, jotka asettaisivat esimerkiksi suomen kielen korean kaukaiseksi sukulaiseksi.
Janhunen torjuu päättäväisesti tämänkaltaiset hypoteesit ja
tuo ansiokkaasti esille muinaisuutta koskevien kieli- ja arkeologisten teorioiden ongelmat.
Tiedotusvälineissä esitetyt sensaatiomaiset, monesti poliittisesti värittyneet,
"tutkimustulokset" nykyisten kansojen alkukodeista ja sukulaisuussuhteista ovat useimmiten
tieteellisesti erittäin heikolla pohjalla.
Kiinan tutkijana mainetta niittänyt Renvall-instituutin tutkija Tauno-Olavi Huotari
jatkaa Janhusen pohjustuksen jälkeen Korean varsinaisella historialla. Korean historian
läpi kulkeva punainen lanka on kolmiyhteys Kiina – Korea – Japani. Korea kuuluu
Japanin tavoin kiinalaisen kulttuuripiirin periferiaan, ja kiinalainen vaikutus kielessä,
kulttuurissa ja hallintorakenteissa on ilmiselvä. Valtiollisesti Kiina ei kuitenkaan ole
koskaan hallinnut Koreaa, vaan historiallisella ajalla (noin 300-luvulta jaa. eteenpäin)
niemimaan jakoivat keskenään "kolme kuningaskuntaa": Koguryo, Paekche ja Silla.
Näistä Silla löi 600-luvulla kiinalaisen Tang-dynastian avustuksella
kilpailijansa ja yhdisti korealaiset ensimmäistä kertaa yhden hallitsijasuvun
alaisuuteen. Sillan heikentyessä 900-luvulla Korea noudatti tyypillistä kiinalaista
dynastiakiertoa ja uudeksi mahdiksi nousi Koryon kuningaskunta, joka levitti valtansa aina
nykyisen Pohjois-Korean pohjoisrajoille asti. Koryo-kautta seurasi vuonna 1392 Choson-kausi,
jota myös Yi-dynastiaksi kutsutaan. Yi-dynastia hallitsi Koreaa aina vuoteen 1910
saakka.
Käytyään Korean dynastisen historian melko lyhyesti läpi Huotari
jatkaa Japanin miehitysvaiheen 1910–1945 kautta Koreoiden nykyhistoriaan. Koreoiden
kehitystä 1950-luvulta eteenpäin käsitellään hyvinkin pikkutarkasti,
mutta toisaalta Huotari tarjoaa kärsivälliselle lukijalle tasapuolisen ja
informatiivisen tietopaketin. Monet erityisesti Pohjois-Koreaa, mutta myös
Etelä-Koreaa koskevat myytit ja käsitykset joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi.
Erityinen ansio on mielestäni käsittelyn ulottaminen aina kesän 2000 tapahtumiin
asti. Harvoin tietokirja antaa näin tuoretta taustatietoa miltei
päivänpoliittisiin tapahtumiin.
Kolmas kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston kulttuuriantropologian professori
Ilmari Vesterinen. Hänen näkökulmansa Koreaan on antropologinen; aiheita ovat
muun muassa sukulaisuusjärjestelmä, perinteiset kyläyhteisöt, ruoka,
pukeutuminen ja niin edelleen. Antropologiaan tutustumatonkin lukee mielenkiinnolla kuvauksia
korealaisten tavoista ja uskomuksista. Vesterinen tuo myös selkeästi esille Korean
yhteiskunnan valtavan muutoksen viimeisen kahden sukupolven aikana. Hän korostaakin
antropologian ongelmia teollisuusmaata kuvattaessa, mutta mielestäni aivan oikein
keskittyy nimenomaan Korean perinteisen kulttuurin esittelyyn.
Esipuheen tarpeeton anteeksipyytävyys, kukaan kolmesta kirjoittajasta ei ole
varsinainen koreanologi, herättää aluksi lukijassa epäilyksiä. Pian
kirjoittajat kuitenkin todistavat kykynsä käsitellä aihettaan, vaikka
välillä kirjaa lukiessa tuleekin mieleen, pyrkivätkö he
informaatiovyörytyksellä peittämään epävarmuuttaan aiheen
suhteen. Voisi olettaa nimenomaan Koreaan keskittyneen tutkijan tai tutkijoiden antavan
hieman näkemyksellisemmän kuvan Koreasta. Toisaalta taas kyseessä on alan
perusteos Suomessa, mitään vastaavaa ei ole aiemmin tehty. Kirja soveltuukin
mielestäni erinomaisesti yliopistotasoiseksi oppikirjaksi ja hakuteokseksi Koreasta
tai yleisemminkin Itä-Aasiasta kiinnostuneille.
Kirjoittaja Tero Karasjärvi on filosofian maisteri, joka on opiskellut
mm. yleistä historiaa ja Itä-Aasian tutkimusta.
|
