Historiallisia Arvosteluja 4/2000: Kun aika loppuu. Kuolema historiassa

Kuolemaa monelta kantilta

laatinut Jyrki Hakapää

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Kun aika loppuu. Kuolema historiassa (toim. Kuparinen, Eero). Turun yliopiston historian laitos, Julkaisuja 52: Turku, 1999. 312 sivua.

Kun aika loppuu on Turun yliopiston yleisen historian laitoksen osuus Turun historian laitosten huippuyksikkörahoituksen myötä vuonna 1998 syntyneeseen Aika historiassa-teemaan. Kokoomateoksen pohjana on samalla otsikolla pidetty luentosarja, jota on vahvistettu muutamalla tilausartikkelilla.

Syksyn 1999 mittaan kuolema on ollut Suomessa jatkuvan kiinnostuksen kohteena: esimerkiksi antropologian alalla julkaistiin viime syksynä kaksikin väitöskirjaa, jotka syvällisesti uppoutuivat aiheeseen: Terhi Utriainen naisten rooliin kuolevien saattamisessa ja Päivi Hasu kilimanjarolaisen Chagga-heimon tapoihin sekä rituaaleihin, muun muassa hautajaisiin, ja niiden muutoksiin tällä vuosisadalla.1 Kun historian alallakin on esitelty erilaisia projekteja samasta aiheesta, niin keskustelun kannalta kuolema-aiheista teosta tuskin voisi parempaan aikaan julkaista.

Kuolema tarjoaa erittäin laajoja näkökulmia tutkimukselle. Kun aika loppuu pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen kokoamalla kirjoittajia niin historian, kulttuurintutkimuksen, yhteiskuntatieteen, oikeustieteen, lääketieteen, taidehistorian kuin elokuvatutkimuksenkin aloilta. Historiantutkimuksen kannalta kuolemaa lähestytään muun muassa suurmieshistorian, kulttuurihistorian, sosiaalihistorian ja ihmisyhteisöjen ulkopuolelle kurkottavan epidemiahistorian näkökulmista.

Monipuolisuuden vallitessa teoksen yhtenäistä punaista lankaa on kuitenkin vaikea löytää. Nähtävästi luentosarjan tarkoituksena on ollut käsitellä teemaa mahdollisimman monipuolisesti, mutta kirjaksi koottuna tämä ajattelu ei enää kanna. Kokonaiskuvaa ei synny, vaan artikkelit tuntuvat poukkoilevan aiheesta toiseen. Tämä ei johdu pelkästään kokonaisuuden suunnittelemattomuudesta, vaan myös artikkeleiden rajojen keskinäisestä sopimattomuudesta. Joissakin artikkeleissa pyritään aiheen rajattomuutta kunnioittaen käsittelemään sitä globaalisti, kun taas toiset pysyttäytyvät yksittäisissä elämäntarinoissa.

Teoksen alkupäähän on kerätty laajoihin teemoihin paneutuneita tekstejä. Parhaiten niistä toimii Veikko Anttosen kirjoitus eri uskontojen kuolemaa koskevista käsityksistä. Maailmanuskontojen läpi hieman nopeasti etenevä artikkeli pysähtyy pidemmäksi aikaa kansatieteelliseen tarkasteluun esihistoriallisen ajan kuolemanperinteeseen Suomessa. Tällöin historioitsijalle osoitetaan hyvin, miten pitkälle arkeologisin, kielitieteellisin ja etnografisin menetelmin voi päästä.

Vahvimmillaan teos on kuolemaa lääketieteen ja sairauksien kautta tarkastelevissa artikkeleissa. Heikki S. Vuorisen "Kuolema ja sairaus" pyrkii käsittelemään aihettaan lähinnä biologisena ja ekologisena ilmiönä. Aihe on kansainvälisesti aktuelli, kun William H. McNeill ja Alfred W. Crosby ovat osoittaneet tautien roolin muun muassa eurooppalaisten valloittaessa Amerikan mantereet. Vaikka ihmisen osa saattaakin tuntua poistetun tarkastelun piiristä lähes kokonaan, niin ihmisyhteisöjen elinehtojen ja -kontekstin tarkasteluna työ on erittäin valaiseva. Artikkeli onkin tehokas juuri sen takia, että se pystyy sitomaan hyvin kirjoittajan oman alan annit historiantutkimukseen. Lisäksi Vuorinen onnistuu sangen pienessä tilassa seuraamaan aihettaan globaalisti. Myös Hannu Salmen artikkeli katastrofien pelon historiasta kertoo hyvin ihmisen tavasta käsittää ympäristöään, vaikkakin artikkeli kertookin enemmän pelon tunteesta kuin kuolemasta.

Teoksen loppuosaan on kerätty hyvinkin erilaisia artikkeleja kuoleman tiimoilta. Kiehtovia aiheita ovat esimerkiksi Eero Kuparisen "Sota ja kuolema" sekä Annika Waenerbergin "Kuoleman muotokuva kuvataiteessa". Kuparinen on suurelta osin paneutunut miettimään kuolemanpelon voittamista. Vaikka soturin kuolema onkin usein ymmärretty sankarilliseksi, niin sotahistorian kannalta jää kuitenkin pohtimatta esimerkiksi se, että esiteollisen ajan armeijoissa kuoltiin enemmän likaisissa leireissä tauteihin kuin sankarillisesti taistelukentillä. Lopussa Kuparinen avaa kiinnostavan aiheen tarkastellessaan sotilaan muistamista kotona. Waenerberg esittelee vuorostaan muun muassa luurangon sekä Ilmestyskirjan ratsastajien historiaa kuoleman kuvaajina. Kuvien kautta entisaikain elävien ja kuolleiden yhteisöllisyys tuleekin selkeästi esille.

Yleiseen historiaan keskittyvänä teoksena artikkelikokoelman olisi toivonut ottavan rohkeammin kantaa kansainväliseen keskusteluun. Philippe Ariès'n uranuurtavista teoksistakin toistetaan vain menneiden aikojen ja nykyajan vastakkaisuutta: miten luonnollisesta, ennalta aavistetusta ja läheisten huolehtimasta kuolemasta on 1900-luvulla tullut vältettävä ja yksinäinen hetki. Siten Ariès'n todellisuudessa monipuolisempaa käsittelyä yksinkertaistetaan turhaan liittämällä se (myös usein viitatun) Norbert Eliaksen sosiologiseen tutkimukseen kuolemisen yksinäisyydestä. Samalla monet merkittävät historioitsijat jäävät kokonaan mainitsematta. Näin käy muun muassa Michel Vovellelle, joka on Ariès'ta paremmin sitonut kuolemaa kohtaan omaksuttujen asenteiden muutoksia yhteiskunnallisiin muutoksiin.2

Teemaltaan teos on erittäin kiinnostava, onhan kyseessä ihmisen elämää ainaisesti rajoittava kuolema, joka ei vain päätä elämää, vaan määrittää sen kulkua ennen saapumistaankin. Tässäkin teoksessa näkee hyvin, kuinka monin eri tavoin aihetta voi käsitellä. Monet toimitukselliset puutteet kuitenkin haittaavat artikkeleiden lukemista. Niiden alkuperäinen luentotarkoitus paistaa usein läpi, ja kirjoitus- ja painovirheitäkin on sattunut harmittavan paljon. Monet mielenkiintoiset artikkelit kuitenkin osoittavat, minkälaisesta aiheesta on kyse, ja miten tästäkin eteenpäin se vaatii osakseen huomiota.

Viitteet:

Kirjoittaja Jyrki Hakapää on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle