Historiallisia Arvosteluja 10/2000: Lopun leikit. Uskon, historian ja tieteen eskatologiat

Vakavaa leikkiä viimeisiä aikoja odotellessa

laatinut Holger Weiss

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Tuomas M.S. Lehtonen (toim.): Lopun leikit. Uskon, historian ja tieteen eskatologiat Gaudeamus: Helsinki, 1999. 326 sivua.

Onko tulevaisuuden miettimisessä mieltä? Mitä yhteistä on uskon, historian ja tieteen eskatologioissa? Dosentti Tuomas M.S. Lehtosen kokoama kirjoittajajoukko on ottanut vastaan mielenkiintoisen tehtävän kuvatessaan omien tieteenalojensa näkemyksiä ajan ja maailman loppumisesta sekä pyrkiessään vastaamaan kysymykseen, miten lopun ajatus on vaikuttanut todellisuuden käsitteellistämiseen.

Kirjan punainen lanka on Lehtosen hahmottama metafora kertomuksen, mutta myös ihmiselämän alusta, keskikohdasta ja lopusta. Teos tarkastelee käsityksiä ajan loppumisesta. Kirjoittajat eivät kuitenkaan pyri kaikenkattavaan selitykseen, vaan jäljittävät lähinnä länsimaisen ajatusmaailman muutosprosessia, toki juutalais-kristillisellä eskatologialla maustettuna. Itämaiset perinteet ja näkemykset jäävät huomioimatta, mikä nostaakin esiin kysymyksen, mitä tapahtuukaan tilanteessa, jossa lännessä loppuu aika, mutta idässä ei?

Toisaalta on totta, että länsimainen näkemys ajan mahdollisesta loppumisesta on nykyään levinnyt lähes koko maailmaan, varsinkin kun näkemyksestä on poistettu sen uskonnolliset yhteydet ja se on tieteellistetty. Puheenvuorot ekokatastrofista, ydintalvesta tai taivaankappaleiden putoamisesta ovat tieteellisiä "tosiseikkoja" tai vähintäänkin varteenotettavia riskejä. Tosin länsimainen ajattelu on antanut ihmiskunnalle myös toisen metaforan – ajatuksen "kehityksestä" (development) ja "edistyksestä" (progress). Loppu- ja edistysmetaforien rinnakkainen esittämisen voi kuitenkin mieltää ristiriitaiseksi; tieteelliset tuomiopäivän puheenvuorot ja vannominen ihmiskunnan kehityksen ja edistyksen nimiin edustavat vastakkaisia näkemyksiä maailman ja ajan tilasta ja suunnasta. Ulospääsyn tästä on tuonut postmoderni maailma, jossa entinen edistys- ja kehitysajattelu on siirretty "historiaan" ja näin ollen se ei enää ole ajankohtaista. Tämä saattaakin olla totta länsimaisissa yhteiskunnissa, missä yksilö on jo siirtynyt kyberavaruuteen. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka hyvin tämä näkemys vastaa todellisuutta muualla maailmassa, "kehitysmaissa", missä ainakin virallisesti vielä vannotaan kehityksen ja edistyksen nimeen.

Lopun leikit -teoksella on viisitoista kirjoittajaa, mutta tästä huolimatta teos tai pikemminkin antologia pysyy hyvin koossa. Sen vahvuus on siinä, että yksittäiset artikkelit ovat mielenkiintoisia puheenvuoroja ajan loppumisen tematiikasta. Kirjan toimittaja ei ole pyrkinytkään luomaan yhtenäistä näkemystä, vaan teoksen voima on juuri sen monivivahteisuudessa. Täten myöskään joissakin artikkeleissa esiintyviä päällekkäisyyksiä (esim. Saastamoisen ja Falkin Blumenberg- ja Koselleck-keskustelut) ei ole pyritty poistamaan, sillä ne pikemminkin luovat pohjaa eri tutkijoiden ja tieteenalojen keskustelulle.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensin käsitellään eskatologisen eli maailmanloppua koskevan ajattelun aatehistoriaa sekä "historian" loppumista. Heikki Räisänen esittelee Vanhassa ja Uudessa testamentissa esiintyviä maailmanlopun enteitä, varsinkin niiden (tietyssä mielessä) paikkansapitämättömyyttä. Tai kuten Räisänen toteaa:

"Raamatun 'loppuodotuksen' juuret ovat pettymyksissä ja kaipuussa: nykyhetki ei vastaa odotuksia, joihin menneisyyden muistot ja tulevaisuuden lupaukset ovat virittyneet. Kaipuun kohteena ei kuitenkaan ollut kaiken loppu, vaan uusi alku."

Juha Sihvola tarkastelee artikkelissaan antiikin ajatuksia ajasta ja maailmanlopusta sekä ajan ja kulttuurien muutoksesta Homeroksesta aina Augustinukseen. Artikkelin eräänlainen huipentuma on Aristoteleen näkemys siitä, että aika on äärettömästi jaettava jatkumo. Tässä mielessä kirkkoisä Augustinuksen näkemys ajan ainutkertaisuudesta päättää antiikin keskustelun: historia koostuu kausista eikä sykleistä, viimeisellä tuomiolla aineellinen historia on peruuttamattomasti ohitse. Tuomas M.S. Lehtonen jatkaa maailmanlopun odottamisen käsittelyä artikkelissaan, jossa hän pohtii lopun odotusten kesyttämistä keskiajalla. Lisäksi hän tarkastelee sitä, kuinka tämä tematiikka on heijastunut keskiajan historialliseen ajatteluun päätyen milleniarismin (uuteen) nousuun ja Joakim Fiorelaisen (1135–1202) apokalyptisiin ilmestyksiin: historiaa tulkittiin Johanneksen ilmestyksen avulla. Timo Joutsivuo puolestaan käsittelee artikkelissaan 1600-luvun lopun luonnonteologien käsityksiä maapallon historiasta ja raamatullisista katastrofeista.

Ensimmäisen luvun päättävät Kari Saastamoisen ja Pasi Falkin artikkelit. Saastamoinen käsittelee Reinhart Koselleckin analyysia tulevaisuushorisonttien muutoksista ja menneisyyden ajallistumisesta, siis muutosta eskatologisesta maailmankuvasta edistysajattelun kautta ajatukseen, että historia olisi yhtenäinen kehitysprosessi. Falk taas osoittaa historiatieteen mahdottomuuden tämän päivän maailmassa, missä tuleva on jo mennyttä. Itse asiassa Falk todistaa, että ainakin käsitteellisessä mielessä aikamatkustaminen on jo todellisuutta:

"Re-aktion siirtyminen aktion edelle merkitsee reaaliaikaisuuden raja-arvoperiaatteen ja siis ajan suuntaa koskevan fysiikan kumoutumista... Kuvallistettu tulevan maailma(n loppu) korotetaan referentiaalisuuden ehdot täyttävän todellisuuden asemaan."

Teoksen toisessa osassa tarkastellaan sitä, miten eskatologiset aihelmat ovat vaikuttaneet eräissä 1800- ja 1900-luvun kirjoituksissa. Jukka Gronow esittää marxismin profetian ja Marxin utopian, eli marxismin objektivistisen vallankumousteorian sekä keskustelun vallankumouksen välttämättömyydestä myöhemmässä keskustelussa. Petteri Pietikäinen nostaa esiin C.G. Jungin ratkaisun ajan loppumiseen sekä hänen näkemyksensä myyttien merkityksestä: myytti korotetaan historian rinnalle tai jopa sen yli. Elisa Heinämäen artikkelin tarkastelukohteina ovat puolestaan Emile Durkheimin, Roger Cailloisin ja Georges Bataillen näkemykset yhteisön elämästä ja kuolemasta. Heinämäki luonnehtii Durkheimin ratkaisua maallistuneeksi pelastuskertomukseksi tai edistysuskoiseksi kertomukseksi yhteisöstä, jossa elämä on täysin hallittavissa. Caillois ja Bataille ovat Durkheimin kriitikkoja, joiden mukaan rationaalisuususko on epäonnistunut ja tullut päätepisteeseensä.

Samanlainen jännite kuin ranskalaisessa sosiologiassa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä heijastuu myös 1800- ja 1900-luvun eurooppalaisessa kaunokirjallisuudessa, josta kertoo Pirjo Lyytikäisen artikkeli. Lyytikäisen esitys alkaa fin de sièclen ja dekadenssin kuvauksilla. Rappiokuvauksista siirrytään kulttuurien tuhosta kertovaan kirjallisuuteen ja modernismin apokalyptisiin näkemyksiin päättyen atomikatastrofiin. Tarkasteltavana on niin suomalainen kuin muu eurooppalainenkin kirjallisuus. Tietyssä mielessä Lyytikäisen artikkelissa puhaltaa sama henki kuin Falkin näkemyksessä tulevan olemisesta tämän päivän maailmassa: "Maailmanlopun kirjoittaminen muuttuu ironiseksi tai parodioi itseään. Silti siitä on yhä uudelleen pakko kirjoittaa." Toisen osan päättää Riikka Stewenin kirjoitus "Silmä ja näkyvyyden meri. Moderni katse ja muistin tulevaisuus", joka pohtii kuvakulttuurin tilaa. Siinäkin tulevan maailman olemassaolo on yksi teemoista. Digitaalitekniikalla tuotetuissa virtuaalisissa maailmoissa historia päättyy ja "tuonpuoleinen" alkaa virrata "todellisuuteen".

Jos ensimmäisen ja toisen osan kirjoitukset ovat humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden laatimia pohdintoja ja "leikkejä" ajan loppumisesta ja historian mahdottomuudesta, niin kirjan kolmas osa on luonnontieteilijöiden "reaalieskatologisia" huomautuksia humanistien leikkiin. Mutta vaikka Lehtonen esipuheessaan huomauttaa, että maapallon ja maailmankaikkeuden tuhoa ennustavat todennäköisyydet ja aikamäärät ovat ihmiselämän mittakaavassa käsittämättömiä, niin ne voidaan toisaalta nähdä kriittisiksi huomautuksiksi humanistien ja teologien "leikkiin" – jos siis uskomme, että tiede on todellisuus. Tässä piileekin ansa: vaikka puhutaan todennäköisyyksistä, ei mikään takaa sitä, etteikö tietty tapahtuma voi tapahtua jo huomenna. Se, että luonto ja kaikkeus tuhoutuu jonain päivänä, voi olla luonnontieteen fakta, mutta miten ihmisten pitäisi suhtautua tähän tietoon? Yrjö Haila korostaa artikkelissaan "Luonto ja luonnon tuho" tuhoutumisen, muuttumisen ja palautumisen metaforaa sekä huomauttaa, ettei luonnon täystuho ole hedelmällinen metafora. Kari Enqvist puolestaan esittelee atomismin aatehistoriaa, eli kertomusta aineen väistämättömästä rappiosta ja tuhosta sekä toisaalta energiapakettien herkeämättömästä vuorovaikutuksesta. Hän myös tuo esiin fysiikan eskatologiaa: avaruuteen voisi syntyä laajeneva kupla, joka edetessään järkyttäisi aineen rakennetta. "Emme voisi valmistua omaan loppuumme, ja kenties tämä on fysiikan eskatologian tarjoama ainoa, mutta sitäkin suurempi lohtu", toteaa Enqvist.

Toisenlaisen kuvan lopusta hahmottaa Tapio Markkanen, jonka kuvausta voi melkein syyttää kosmologiseksi determinismiksi: "Maailmankaikkeuden tulevaisuuden käsikirjoitus on kirjoitettu jo aikojen alussa." Toisaalta Markkasen kertomus on äärimäisyyteen viety lineaarinen aikaperspektiivi, eli maailmankaikkeuden "historia" alkuräjähdyksestä lopulliseen hiljaisuuteen, siihen, kun viimeinenkin positronium-"atomi" on luhistunut. Mutta tämän arvellaan tapahtuvan vasta vähintään 10⁹⁸–10¹⁰⁰ vuoden kuluttua. Lohdullista. Tai ehkei sittenkään, koska Timo Assmuth toteaa koko kirjan päättävässä artikkelissaan, että jonain päivänä neo (Near Earth Object, lähiavaruuden kappale) putoaa meidän niskaamme. Jos neo on tarpeeksi iso – halkaisijaltaan yli kymmenen kilometriä – sen arvellaan tappavan kokonaisia eliölajeja. Laskelmien mukaan näin tapahtuu kerran 10–100 miljoonassa vuodessa. Toisaalta jo noin puolentoista kilometrin kokoinen neo voi jo aiheuttaa globaalin ja sivilisaatiota uhkaavan katastrofin. Tällaisen törmäyksen keskimääräinen esiintymistiheys on miljoonan–sadantuhannen vuoden luokkaa. Emme voikaan olla täysin varmoja siitä, etteikö jonain päivänä taivas putoaisi niskaamme – Asterix ja Obelix olivatkin oikeassa.

Kirjoittaja Holger Weiss on Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksen tutkija ja Afrikan historian dosentti Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurin laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle