Historiallisia Arvosteluja 14/2000: Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa

Anteliaisuuden ja vastavuoroisuuden perusteos

laatinut Holger Weiss

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Marcel Mauss: Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Suomentaneet Jouko Nurmiainen ja Jyrki Hakapää. Paradeigma-sarja. Tutkijaliitto: Helsinki, 1999. (Ranskankielinen alkuteksti "Essai sur le don" 1923–24.) 224 sivua.

Antropologian klassikko Marcel Mauss on suomennettu! Tutkijaliiton Paradeigma-sarjassa ilmestynyt teos Lahja tuskin kaipaa esittelyä, "nojatuolihistorioitsijan" kommenteista puhumattakaan. Karen Armstrongin Helsingin Sanomissa 22. maaliskuuta 2000 julkaistun kiitettävän ja tyhjentävän esittelyn jälkeen on "satunnainen matkailija" kahdenlaisen haasteen edessä – miten tuoda Maussin teesit esille ilman, että kaikki on jo kirjoitettu. Tyydynkin pariin reunahuomautukseen samalla kun korostan, että lukemalla sekä Mary Douglasin suomennetun esipuheen että Karen Armstrongin esityksen, kirjan merkitys tulee vahvasti perustelluksi. Samalla haluan kiittää Jouko Nurmiaista ja Jyrki Hakapäätä hyvästä suomennostyöstä.

Tietyssä mielessä Mauss johdattaa lukijansa jo heti alkuun pääteesinsä, kun hän väittää, että "päällisin puolin... lahjat näyttävät vapaaehtoisilta, mutta todellisuudessa niitä annetaan ja maksetaan takaisin velvollisuudesta (s. 27)." Tässä piilee Maussin teoksen nerokkuus. Hän tarkastelee lahjaa sekä antajan että vastaanottajan perspektiivistä. Teos onkin enemmän kuin 1900-luvun alun "nojatuoliantropologian" (Armstrong) puheenvuoro vuorovaikutussuhteesta, jossa primitiivisten, arkaaisten ja esiteollisten yhteiskuntien yhteisöt ja yksilöt elivät. Kirjan luettuaan voi vain yhtyä Armstrongin huomautukseen: "Sillä on hyvin ajatella". Näin on, koska Lahja oli niin alkuperäisenä julkaisuaikanaan 1920-luvulla kuin tänäänkin ajankohtainen puheenvuoro keskusteluun talouden moraalista.

Mauss totesi, että tarkasteltaessa omiamme edeltäneitä talous- ja oikeusjärjestelmiä:

"ei voida havaita merkkejä yksinkertaisesta, yksilöiden välillä tapahtuneesta tavaroiden vaihdosta. Ryhmät tekevät sopimuksia, vaihtokauppoja ja sitomuksia yksilöiden sijasta... Suoritteita ja vastasuoritteita annetaan näennäisen vapaaehtoisina lahjoina, vaikka ne ovat erilaisten velvollisuuksien tarkasti säätelemiä toimintoja, joiden laiminlyömisestä voidaan rangaista yksityisellä tai julkisella sodankäynnillä (s. 31)."

Mauss tarkastelee kahdessa ensimäisessä luvussa lahjojen vaihtoa ja vastavuoroisuuden velvoitetta sekä tekee huomautuksia anteliaisuudesta, kunniasta ja rahasta, varsinkin koskien Polynesiaa ja Melanesiaa. Keskeiseksi käsitteeksi nousee potlach, jonka Mauss määrittelee totaalisiksi suoritteiksi, jotka ovat tyypiltään kilpailullisia. Samalla Mauss kuitenkin huomauttaa, että tällaisia instituutioita esiintyy itse asiassa vain Luoteis-Amerikassa sekä muutamissa melanesialaisissa ja papualaisissa yhteisöissä. Kaikkialla muualla näyttäisi Maussin mukaan vallineen vaihdannan perusteena "yksinkertaisempi totaalisen suoritteen muunnelma (s. 33)." Alustavassa yhteenvedossaan Mauss toteaa lahjanannon vastavuoroisuuden ja potlach-instituutioon eron olevan se, että:

"lahjanvaihdannan periaate on tyypillinen yhteiskunnille, jotka ovat ohittaneet 'totaalisen suoritteen' vaiheen, mutta eivät vielä ole saavuttaneet puhtaan yksilöllisten sopimusten ja erityisesti määritettyjen hintojen sekä punnittujen ja lyötyjen rahojen vaihetta (s. 87)."

Luvussa 'Lahjojen vaihto ja vastavuoroisuuden velvoite' Mauss esittää myös lyhyen, mutta mielenkiintoisen lisähuomautuksen almuista. Mauss sijoittaa almujenannon vaiheeseen, jossa lainopillinen ja uskonnollinen kehitys olivat johtaneet siihen, että ihmiset saattoivat näyttäytyä jumalten ja kuolleiden edustajana. Maussin esittää huomautuksessaan käytännön esimerkin almujen, sadaqan, asemasta islamilaisessa maailmassa. Mauss toteaa, että arabian termi sadaqa olisi tarkoittanut heprean zadaqan tavoin alun perin ennen kaikkea oikeutta, ja vasta myöhemmin termin merkitys olisi muuttunut almuiksi. Mauss ei kuitenkaan pohdi, milloin ja miksi tämä muutos olisi tapahtunut.

Omana reunahuomautuksenani näihin ajatuksiin totean, että kielentutkijat ovat osoittaneet näiden termien sukulaisuuden, mutta islamilaiset lain- ja kirjanoppineet ovat olleet ankarasti toista mieltä. Sadaqa/zadaqa-termien sekavuutta lisää myös entisestään se, että islamissa (sekä Koraanissa että islamilaisessa laissa) erotetaan toisistaan kahdenlaiset almut – vapaaehtoiset, sadaqa, ja pakolliset, zakât. Herääkin kysymys, onko zakât enää lahja. Molemmat, sekä sadaqa että zakât, pohjautuvat moraaliseen velvoitteeseen, mutta ensin mainittu ei kytkeydy minkäänlaisiin instituutioihin tai pakkoihin, kun jälkimmäinen taas on ainakin ihanneyhteisössä paitsi velvoite, myös instituutio. Suurin ero onkin näiden kahden almumuodon julkisuuden asteessa: toisia annetaan jopa salassa niin, että 'toinen käsi ei tiedä mitä toinen tekee' (sadaqa), kun toinen (zakât) taas on julkinen ja köyhäinveron kaltainen, ja sen keräys, varastoiminen ja jakelu pitäisi (periaatteessa) olla valvottua. Sadaqaa eivät ohjaa mitkään säännöt, kun taas zakâtin keräämisestä ja jakelusta on sekä Koraanissa että lainopillisissa kirjoissa yksityiskohtaisia määräyksiä.

Mauss toteaa almujen yhteydessä, että:

"almut ovat toisaalta lahjoihin ja rikkauteen liittyvän moraalin ja toisaalta uhraamisen aatteen hedelmiä. Anteliaisuus on pakollista, koska muuten Nemesis kostaa köyhille ja jumalille itsekkäiden rikkaiden yltäkylläisyyden, varallisuuden ja onnen... Vanhasta lahjanantamisen moraalista on näin tullut oikeudellinen periaate (s. 47–48)."

Toinen almuihin liittyvä seikka on ollut Jumalan vihan uhka, mutta varsinkin sadaqan ja zakâtin kohdalla asia on monimutkainen, ja tietyssä mielessä sama koskee myös kristillisen maailman näkemystä almujenannosta. Niin kauan kun almujenanto nähdään vain hyveeksi, eikä Jumalan vihalla uhkaamista esiinny, ei vastaanottaja voinut olla varma siitä, että almuja todellakin olisi annettu. Zakât on tässä mielessä askel kohti sellaista järjestelmää, jossa almujenanto on pakollista, jossa se on institutionalisoitu ja jossa se periaatteessa mahdollistaisi jonkinlaisen julkisen hyvinvointijärjestelmän ylläpidon. Toisaalta zakâtin ongelmat ovat liittyneet kontrollijärjestelmään: pakollisten verojen kantajat ovat myös olleet niiden vastaanottajia. Tietyssä mielessä ainoastaan ramadan-kuukauden lopulla jaetut zakât al-fitr -almut vastaavat Maussin edellä kuvattuja "uhraamisen aatteen hedelmiä", jotka ovat samaan aikaan sekä pakollisia että osoitus vastavuoroisuudesta.

Vastaanottajan ongelma on ollut, että hän ei pysty määrittelemään lahjanannon tai almujenannon aikaa, paikkaa eikä suuruutta. Ollessani Pohjois-Ghanassa isäntäni järjesti kerran korttelin köyhille pojille ja tytöille ilmaisen lounaan, siis jakoi ruokaa sadaqaksi. Hän kertoi minulle myöhemmin, että oli antanut tämän lahjan, jotta Jumala soisi hänelle onnea ja myötävaikutusta eräässä asiassa. Tapaus oli kuin otettu Maussin kirjasta, paitsi että Maussilta jää pohtimatta se, etteivät korttelin pojat voineet olla varmoja siitä, milloin isäntäni tarjoisi heille seuraavan aterian, ja se, etteivät he voineet vaatia häntä tekemään niin. Almujenannon vastavuoroisuuden ongelma piilee sen yksisuuntaisuudessa: antaja tarvitsee vastaanottajan, jotta hän nukkuisi yönsä rauhallisesti, eli almuja jaetaan antajan oman menestyksen vuoksi, eikä siksi, että vastaanottajan huolet poistuisivat.

Mauss kehittää edelleen huomautuksiaan almujen ja lahjojen antamisesta kirjan luvussa neljä, jossa hän pohdiskelee teoriastaan seuraavia yleissosiologisia ja moraalisia johtopäätöksiä. Mauss lausuukin mielenkiintoisen huomautuksen suhteessa juuri esittämääni pohdiskeluun, kun hän toteaa:

"Korvatkaa Jumalan nimi yhteiskunnan tai ammattiryhmän nimellä, tai jos olette uskonnollisia, yhdistäkää nämä kolme. Korvatkaa almujen käsite yhteistoiminnan, toisia varten annetun työn tai suoritteen käsitteillä. Tulokseksi saatte kelvollisen kuvan taloudellisesta käytännöstä, joka on vähitellen ja työläästi kehittymässä (s. 129)."

"Hyväntekeväisyys haavoittaa edelleen kohdettaan, ja kaikki moraaliset ponnistelumme näyttävät pyrkivän tukahduttamaan rikkaan almujenjakajan alitajuisen ja loukkaavan ylivallan (s. 112)."

Yhdessä asiassa en ole samaa mieltä Maussin kanssa, mutta kyseessä on yksittäisessä viitteessä oleva pikkuseikka. Sivulla 218 viitteessä 20 Mauss toteaa, että sadaqa tarkoittaa samanaikaisesti almua, myötäjäisiä, oikeutta sekä veroa. Tämä on käsitteen yksinkertaistamista: sadaqa (mon. sadaqât) tarkoittaa almuja, sadâq tai sidâq (mon. suduq tai asdiqa) myötäjäisiä. Molemmat substantiivit on toki johdettu verbistä sadaqa, jolla on molemmat merkitykset (IV ja V muoto). Islamilaisen lainopin (ja myös islamilaisen taloustieteen) mukaan sadaqa kuitenkaan ei ole veroa, vaikkakin termejä zakât ja sadaqa käytetään Koraanissa rinnakkain ilmaisemaan samaa asiaa. Kyseenalaistaisin myöskin sadaqaan liitettävän oikeusperiaatteen, mutta toisaalta voin vain yhtyä Maussin toteamukseen:

"Kyseessä eivät ole suoritteet, jotka olisivat täysin vapaaehtoisia ja maksuttomia, mutteivät myöskään puhtaasti etujen tavoittelemiseen käytetyt, utilitaristiset tuotokset ja vaihdannaiset. Kyseessä ovat pohjimmiltaan eräänlaiset sekamuodot (s. 122)."

Kirjoittaja Holger Weiss on Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksen tutkija ja Afrikan historian dosentti Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurin laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle