Historiallisia Arvosteluja 2/2000: Kasvitieteen historia

Kasvitieteen edistyksen historian perusteellinen luotaus

laatinut Timo Joutsivuo

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

A.G. Morton: Kasvitieteen historia. Kuvaus kasvitieteen vaiheista muinaisajoista nykypäivään (History of Botanical Science). Suomentaneet ja Suomen kasvitieteen historian laatineet Johannes Enroth ja Ilkka Kukkonen. Helsinki: Gaudeamus, 1999. 479 sivua.

Viime vuosina on suomen kielellä ilmestynyt muutamia yksittäisten tieteenalojen historioita. Matematiikka, kemia ja astronomia ovat kaikki saaneet omat historiansa, ja näiden kohdalla näyttäisi olevan kissanhännänvetoa siitä, mikä on suurin ja kaunein. Niinpä Carl Boyerin Matematiikan historia on saanut suomennokseensa pääotsikon Tieteiden kuningatar ja John Hudsonin Kemian historia puolestaan Suurin tiede. Hannu Karttunen ei astronomian historiassaan ole jäänyt pekkaa pahemmaksi vaan on otsikoinut sen nimellä Vanhin tiede. Koska näiden luonnontieteiden "kovan ytimen" muodostavien tieteiden ulkopuolisilla opinaloilla ei vastaavaan egon korostukseen ole tarvetta (vai perusteita?), on A.G. Mortonin History of Botanical Science tyydytty kääntämään vain nimellä Kasvitieteen historia. Se on kaikkiaan kolmas suomen kielellä ilmestynyt alan historiaa luotaava teos. Edelliset Greta Krohnin vuonna 1933 ja Runar Collanderin vuonna 1964 ilmestyneet historiat ovat paitsi suppeita myös auttamatta vanhentuneita. Uusia kasvitieteen historian yleisesityksiä ei maailmalla ole viime vuosikymmeninä ilmestynyt. Siksi Mortonin jo vuonna 1981 ilmestyneen teoksen suomentaminen on ymmärrettävää.

Mortonin teos käsittelee kasvitieteen historiaa esihistorialliselta ajalta, eli ajalta ennen kuin "kasvitieteestä" voidaan puhua, aina moderniin aikaan eli siis käytännössä 1970-luvulle asti. Morton näkee kasvitieteen historian kehitys- tai pikemminkin edistyskertomukseksi, joka alkaa kivikauden hämärästä, ja päättyy nykypäivään, jolloin se sisältää mm. kasvianatomian, -fysiologian, -morfologian, systematiikan, -maantieteen ja -ekologian. Mortonin keskeinen kysymys on, miten tähän päädyttiin tai millaisia kehityskulkuja tapahtui ennen kuin "nykypäivän" kasvitiede oli muodostunut sellaiseksi kuin se on.

Morton aloittaa teoksensa todella alusta, kasvintuntemuksen vähittäisestä kasvusta kivikauden ihmisen oppiessa yrityksen ja erhdyksen avulla tunnistamaan syötäväksi kelpaavat kasvit kelpaamattomista. Vähitellen ja erityisesti maanviljelyn keksimisen jälkeen erilaiset kasviluettelot ja rohdosoppaat alkoivat yleistyä, esimerkiksi Egyptissä ja Intiassa. Varsinaisen kasvien tieteellisen tutkimuksen alun Morton sijoittaa kuitenkin antiikin Kreikkaan. Carl von Linnétä seuraten hän pitää kasvitieteen isänä Aristoteleen oppilasta Theofrastosta, joka käsitteli mm. kasvien morfologiaa (kasvien osat, suhde toisiinsa jne.) ja luokittelua (perustana jako neljään ryhmään: puut, pensaat, varvut ja ruohot). Teoreettisten pohdintojensa ohella Theofrastos käsitteli kasvien käytännöllistä merkitystä maanviljelyksessä ja lääkeaineina. Mortonin mukaan Theofrastoksen lähestysmistapa oli usein empiirinen.

Theofrastosta seurasi kasvitieteen vähittäinen rappeutuminen. Theofrastoksen töiden vaipuessa unholaan myös kasvitiede "yhtenäisenä tieteenalana omine ajatuksineen ja tutkimusaloinen" hävisi. Kasvitieteen "pimeä aika" oli Mortonin mukaan tietenkin yhtä kuin keskiaika. Tuolloin kasvitiede sisälsi käytännössä vain rohdoskirjallisuutta ja palveli siten ennen muuta lääketieteen tarpeita.

Renessanssissa kaikki muuttui. Innostus klassiseen kirjallisuuteen nosti Theofrastoksen ja monen muun antiikin auktorin teokset uudelleen esiin. Samalla löytöretket antoivat uutta potkua kasvitieteelle, kun aiemmin tuntemattomia kasveja tulvi Eurooppaan aiheuttaen päänvaivaa taksonomisteille. Empiirinen henki tuli yhtä lailla esiin kasvien kuivaamistekniikan synnyssä ja tarkkojen kasvinkuvien piirtämisessä suoraan mallista. Myös kasvitieteen institutionaaliset puitteet luotiin, kun ensimmäiset kasvitieteen professuurit ja yliopistolliset kasvitieteelliset puutarhat perustettiin.

Renessanssissa teoreettinen päähuomio keskittyi vielä kasvien luokitteluun. Kertomus luonnollisen luokitusjärjestelmän etsimisestä, joka huipentuu Linnén binominaaliseen taksonomiaan 1700-luvulla, on Mortonin teoksen parasta antia. Toinen mielenkiintoinen lähes koko teoksen läpi kattava teema koskee ns. elämänhengen ajatuksen vähittäistä korvautumista mekanistisemmilla kasvielämän selityksillä. Muutoin Morton kuvailee erinomaisesti mm. evoluutioajatuksen ja soluteorian vaikutusta ja merkitystä kasvitieteessä.

Koska Mortonin perustavana ideana on kuvata, miten nykypäivän kasvitiede syntyi, historiassa on pitkälti kysymys tuon valmiin kehikon valkoisten täplien vähittäisestä täyttymisestä. Mortonin mukaan tämä toteutui käytännössä 1800-luvulla. Morton tyytyykin viime vuosisadan kuvauksessaan vain lyhyeen ja valikoivaan "katsaukseen", kuten hän itse sanoo. Tämän ongelmansa kanssa Morton ei suinkaan ole yksin. 1900-luvun tieteellisen tutkimuksen ja sen tekijöiden määrän lähes eksponentiaalinen kasvu on kaikkien tieteenalojen historioiden yhteinen ongelma.

Mortonin teoksen arvona on epäilemättä perustavan ja usein myös perusteellisen faktatiedon esittäminen kasvitieteen historian vaiheista. Teoksen kääntäjät korostavat lisäksi sitä, että Morton sijoittaa kasvitieteen kehityksen laajempiin yhteyksiinsä. Osittain näin onkin. Valitettavasti Morton sortuu usein arvioimaan menneisyyttä tämän päivän tietämyksen perusteella, esimerkiksi kysymällä mistä jonkun aikakauden "onnistumiset ja epäonnistumiset ovat johtuneet". Tieteenhistorian valossa tämänkaltainen lähestymistapa on vanhentunut. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tieteenhistoriassa ilmiöitä on enenevässä määrin pyritty ymmärtämään aikakauden omista lähtökohdista käsin ilman determinististä näkökulmaa, jossa historia tulkitaan kehityskertomukseksi, jonka päätepisteenä on ylivertainen nykyaika. Mortonin Kasvitieteen historiasta saakin parhaan annin, jos sen rinnalla lukee muita alan tutkimuksia. Antiikin osalta hyvä on Roger Frenchin Ancient Natural History (1994), jossa kasvitiede asettuun selkeämmin paikalleen osaksi luonnonhistoriaa. Keskiajan ja renessanssin osalta suositeltavaa oheislukemistoa on Karen Meier Reedsin Botany in Medieval and Renaissance Universities (1991) ja uudelta ajalta taas Peter Bowlerin Ympäristötieteiden historia (The Environmental Sciences, 1992, käännetty 1997).

Kääntäjät, Johannes Enroth ja Ilkka Kukkonen, ovat nähneet työnsä kanssa vaivaa. Se tulee positiivisesti esiin lopputuloksessa. Teos on nautittavaa luettavaa. Myös toimitustyöhön on panostettu huomattavasti enemmän kuin mihin nykyään on totuttu.1 Teokseen on liitetty kääntäjien Suomen kasvitieteen menneisyyttä käsittelevä laajahko historia, josta sen lievästä luettelomaisuudesta huolimatta saa hyvän peruskäsityksen kotimaisen botaniikan kehityksestä.

Viite:

Kirjoittaja Timo Joutsivuo on filosofian tohtori ja tutkija Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa.

Takaisin edelliselle tasolle