Historiallisia Arvosteluja 8/2000: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640
Suomalaiset opissa ulkomailla
laatinut Tuomas Heikkilä
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Jussi Nuorteva: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen
Turun akatemian perustamista 1640. Suomen kirkkohistoriallisen seuran
toimituksia 177 & Bibliotheca Historica 27: Helsinki, 1997. (2. painos 1999.) 533 sivua.
Jussi Nuortevan väitöskirja Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista pureutuu kokoavaan aihepiiriin: suomalaisen yliopistosivistyksen juurien selvittämiseen ennen ensimmäisen suomalaisen yliopiston perustamista. Kyseessä ei ole koskematon aihe, vaan siitä on kirjoitettu suhteellisen runsaasti sekä ulkomailla että Suomessakin jo 1800-luvulta lähtien. Nuorteva on valinnut kunnianhimoisesti tutkimukselleen hyvin pitkän aikavälin, yli 300 vuotta, mikä toisaalta antaa mahdollisuuden tarkastella pitkiäkin kehityslinjoja, mutta toisaalta vaatii varsin laajaa ja monipuolista opiskelun kotimaisen ja ulkomaisen taustan sekä historiallisten yhteyksien tuntemusta.
Teoksen kieli on hyvää, korrektia ja paikoin jopa innostavaa ja mukaansatempaavaa. Loppuun on liitetty englanninkielinen yhteenveto. On selvää, että Nuortevan väitöskirjan laajin yleisö on Suomessa, mutta koska kyseessä on erityisesti keskiajan kulttuurihistorian osalta paljon uutta tietoa tuova tutkimus, sen julkaiseminen vaikkapa englanniksi olisi nähdäkseni myös puolustanut paikkaansa. Erityisen suurta mielenkiintoa tutkimuksen voi kuvitella herättävän muissa Pohjoismaissa.
Tekijä törmää jokaisen erityisesti vanhempia aikoja tarkastelevan tutkijan tuntemaan ongelmaan: miten luovia erikielisten nimimuotojen välillä? Onko parempi pitää kiinni alkukielisestä muodosta, oli se sitten latinaa tai ruotsia, vai täytyykö nimet yrittää vanhemman tutkimusperinteen mukaisesti kääntää oletettuun suomenkieliseen asuun? Jussi Nuorteva on yleensä välttänyt karikot myös tässä suhteessa – henkilöistä on käytetty johdonmukaisesti vain yhtä nimimuotoa. Ainoastaan toisinaan lukijan huomiota kiinnittää useampikielisten muotojen käyttö eri henkilöistä samassa yhteydessä. Sama koskee joidenkin suomalaisten opiskelijoiden nimiä, joista osa on suomennettu tai ruotsinnettu, osa puolestaan jätetty latinankieliseen asuun. Osaksi taustalla lienee ajatus
pyrkimyksestä jo aiemmin tutkimuksessa vakiintuneiden nimimuotojen käyttöön.
Tekstin liitteenä teoksessa on useita karttoja ja taulukoita. Niiden lisääminen selkeyttää hyvin kokonaiskuvaa, kun tekijä marssittaa lukijan eteen yhä uusia suomalaisia opiskelijoita. Kirjan lopussa olevat monipuoliset suomalaisia opiskelijoita koskevat luettelot – aakkosellinen, yliopistokohtainen ja kronologinen – tekevät Nuortevan väitöskirjasta myös hyödyllisen ja helppokäyttöisen hakuteoksen, kun on kyse Suomen varhaisimmasta oppi- ja kirkkohistoriasta.
Itse tekstissä Jussi Nuorteva esittelee aluksi aiheen aiempaa tutkimusta, jonka hyvää hallintaa hän osoittaa. Tämän jälkeen hän siirtyy käsittelemään keskiaikaisten yliopistojen ja niiden oppijärjestelmän pääpiirteitä. Tässä yhteydessä olisi varhaisimpien yliopistojen kahta pääsuuntaa edustaneen Pariisin ja Bolognan ohella maininnan ansainnut kenties myös Oxfordin yliopisto, jota on toisinaan pidetty tutkimuksessa varhaisen yliopistolaitoksen kolmantena muotona.
Keskiaikaisen yliopistolaitoksen varhaisvaiheiden kuvauksen jälkeen teksti kulkee kronologisesti ensimmäisten tunnettujen suomalaisten opiskelijoiden esiintymisestä ulkomaisessa yliopistossa vuonna 1313 aina Turun akatemian perustamisen aattoon. Teoksen varsinainen tutkimuksellinen osuus jakaantuu neljään osaan: suomalaisten ulkomainen opinkäynti keskiajalla, vuoteen 1523 saakka; reformaatioajan ulkomainen opinkäynti (1523–1568); Nuortevan vastakohtaisuuksien ajaksi nimittämän 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun opinkäynti; sekä viimeisenä noin vuosien 1617 ja 1640 välinen ajanjakso.
Nuortevan onnistuu identifioida melkoinen joukko aiemmin tuntemattomia suomalaisia opiskelijoita keskiajan ulkomaisista yliopistoista. Kaikkiaan hän pystyy nimeämään 165 suomalaista, jotka opiskelivat keskiajalla Euroopan yliopistoissa – kokonaismäärä lienee Nuortevan mukaan ollut ainakin kaksinkertainen, mahdollisesti hiukan korkeampikin. Suomalaisten opiskelijoiden tärkein kohde keskiajalla oli Pariisin yliopisto, joka oli suosiossa aina keskiajan lopulle saakka. Aina 1300-luvun jälkipuolelle se piti suomalaisten opiskelijoiden ulkomaisena opinahjona peräti monopoliasemaa. Yliopistolaitoksen leviämisen myötä suomalaisia opiskeli 1300-luvun lopulta lähtien aiempaa useammissa yliopistoissa: 1300-luvun lopussa suosiossa oli erityisesti Prahan, 1400-luvun alkupuolella Leipzigin yliopisto. 1400-luvun kuluessa Itämeren rannikon opinahjot Rostock ja Greifswald saivat suomalaisia opiskelijoita.
Opiskelijoiden vaiheiden ja opintojen sisällön ohella Nuorteva pohtii myös ulkomaisen opinkäynnin vaikutusta Suomen keskiajan opilliseen ja kirjalliseen kulttuuriin. Keskiajan osalta Nuortevan onnistuu tuoda tutkimuksen valoon paljon uutta tietoa. Ulkomaisen opinkäynnin ohella hän käsittelee osin myös keskiajan opinkäyntiä Suomessa.
Wittenbergin yliopisto oli reformaatiokaudella suomalaisten opiskelijoiden ehdottomasti tärkein kohde. Sen ohella ulkomaisilla opiskeli vain yksittäisiä suomalaisia, hekin kaikki Saksan muissa luterilaisissa yliopistoissa. Tällä oli tuntuva merkitys, kun wittenbergiläinen teologia vakiintui Suomen kirkossa. Kuitenkin ulkomailla opiskelevien määrä laski huomattavasti katoliseen keskiaikaan verrattuna. Ylipäätään korkeimman suomalaisen papiston koulutustaso heikkeni selkeästi 1500-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1568 valtaan nousseen ja katolisuuteen myötämielellä suhtautuneen Juhana III:n hallituskausi käänsi ulkomaisen opinkäynnin uuteen nousuun.
Kirjan viimeinen pääluku kuvaa suomalaisten ulkomaista opinkäyntiä viimeisten kahden Turun akatemian perustamista edeltäneiden vuosikymmenen aikana. Leimallista ajalle oli Upsalan kotimaisen yliopiston saama aiempaa suurempi suosio ja Saksaan suuntautuneiden opintomatkojen loppuminen. Myös Tarton vuonna 1632 perustettu yliopisto houkutteli suomalaisia opiskelijoita. Uusi, tosin jo 1500-luvun lopulla nähtävissä ollut piirre oli aatelisperegrinaatioitten nousu.
Tutkimuksen taustalla on hyvin laaja lähteiden parissa tehty työ. Ei olekaan ihme, että Jussi Nuortevan on onnistunut tehdä tärkeitäkin uusia löytöjä ja havaintoja. Uusien löytöjen tuomassa innostuksessakin tutkija on kuitenkin säilyttänyt kylmäpäisyytensä ja kriittisyytensä: toisin kuin usein varhaisemmassa tutkimuksessa, Nuorteva on pitänyt päämääränään suomalaisten opiskelijoiden varmaa identifiointia eikä ole tyytynyt epävarmojen tapausten mukaanottamiseen. Ansiokkaan lähdetyön ohella teoksessa on käytetty hyvin laajasti hyväksi aiemman tutkimuksen saamia tuloksia, joita tekijä onnistuu myös useissa kohdin korjaamaan tai tarkentamaan.
Kaiken kaikkiaan Jussi Nuortevan teoksessa Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista yleinen ja erityinen yhdistyvät erinomaisella tavalla. Nuorteva osoittaa hyvää Suomen keskiajan ja uuden ajan alun historian yleistuntemusta; samoin hän on kuin kotonaan muun Euroopan myöhäiskeskiajan ja 1500–1600-luvun poliittisissa, kirkollisissa ja kulttuurisissa kiemuroissa. Toisaalta teoksessa paneudutaan paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti yksittäisten suomalaisten opiskelijoiden vaiheisiin. Tarjolla olleen vaaran tutkimuksen jäämisestä liian kaksijakoiseksi Nuorteva on välttänyt mallikkaasti: opiskelijoiden vaiheet punoutuvat luontevasti osaksi historian laajempaa kudosta. Kyseessä onkin hyvin ansiokas kulttuurihistoriallinen tutkimus.
Kirjoittaja Tuomas Heikkilä on filosofian lisensiaatti ja työskentelee Helsingin yliopiston
historian laitoksessa historian yliassistenttina.
|
