Historiallisia Arvosteluja 6/2000: Venäjän idea, utopia ja missio
Venäjä etsii itseään
laatinut Niklas Jensen-Eriksen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Christer Pursiainen: Venäjän idea, utopia ja missio. Ulkopoliittisen
instituutin julkaisuja nro 6. Gaudemaus: Helsinki, 1999. 208 sivua.
Nuoren polven tunnetuimpiin suomalaisiin Venäjän-tutkijoihin kuuluva Christer
Pursiainen lähestyy teoksessaan Venäjän idea, utopia ja missio
Venäjän menneisyyttä, nykypäivää ja tulevaisuutta erilaisten
'Venäjän idean' versioiden kautta. Käsitteelle ei ole yksiselitteistä
määritelmää, vaan sen olemus ja sisältö ovat olleet
pysyvän kamppailun kohteena. Neuvostoliiton raunioille syntyneen uuden
Venäjän sisällä aatteellisen keskustelun merkitys on jälleen
kasvanut. Venäjän etsiessä itseään aineksia haetaan vanhaan tapaan
historiasta ja siten aatehistoriallisen taustan tunteminen on
välttämätöntä nykyisen Venäjän
ymmärtämiselle.
Pursiainen ei pyri luomaan kattavaa kokonaiskuvaa laajasta aiheestaan, vaan
lähestyy sitä neljän esseen ja johdannonomaisen aloitusluvun kautta.
Teoksen lyhyydestä (208 sivua) huolimatta hän onnistuu luomaan lukijalle
yllättävän laajan kuvan moniulotteisesta venäläisestä
ajattelusta. Välittämällä venäläistä keskustelua
suomalaiselle lukijalle Pursiainen auttaa tätä sitomaan nykyisen kehityksen
sen historiallisiin ja filosofisiin juuriin. Nykypäivän
äärisuuntauksissakaan ei yleensä ole kyse vain satunnaisista nationalismin
tai kiihkomielisyyden ilmauksista, vaan tiettyjen venäläisen filosofian
pohjavirtausten uusista muodoista.
Ensimmäisessä esseessään Pursiainen kuvaa neuvostoliittolaisen
maailmankuvan kehitystä. Kaapattuaan itselleen valtiovallan bolshevikit joutuivat
mukauttamaan lännestä omaksutun marxilaisen teorian venäläisiin
olosuhteisiin ja maan aatehistorian erikoispiirteisiin. Ulkopolitiikassa marxilainen
luokkataisteluteoriaa ja pyrkimystä maailmanvallankumoukseen oli vaikeaa
yhdistää kansallisen turvallisuuden tavoitteeseen, ja tähän
ristiriitaan oli palattava yhä uudestaan Neuvostoliiton elinkaaren aikana. Luotua
teoreettista maailmankuvaa jouduttiin myös jatkuvasti muuttamaan poliittisten
suhdanteiden kehityksen myötä.
Essee ei ole hyödyllinen vain neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä
aatehistoriasta kiinnostuneille. Tarkastellessaan neuvostoliittolaisesta
näkökulmasta monia kylmän sodan ajan keskeisiä kansainvälisen
politiikan käsitteitä, kuten rauhanomainen rinnakkaiselo, puolueettomuus ja
liennytys, Pursiainen auttaa lukijaansa ymmärtämään Neuvostoliiton
ulkopolitiikkaa ja sen taustalla vaikuttanutta ajattelua myös käytännön
tasolla. Länsimaiden julkisessa keskustelussa tai edes tutkimuksessa ei useinkaan
täysin ymmärretty, miten paljon neuvostoliittolainen ajattelu poikkesi
länsimaisesta ajattelusta. Tuloksena oli väärinkäsityksiä
analysoitaessa Neuvostoliiton toimintaa ja motiiveja.
Läpikulkevana punaisena lankana Venäjän ideasta käydyssä
keskustelussa on ollut Venäjän ja lännen suhteen määrittely.
Tämä näkyy eteenkin esseessä "Modernisaation kutsu". Se keskittyy
modernisaatiokeskusteluun, joka on kirjoittajan mukaan 1990-luvulla monilta osin
täyttänyt marxilaisen historiallisen materialismin tyhjäksi
jättämän paikan historian tulkinnan kehyksenä. Nykyzapadnikkilainen
käsitys venäläisestä modernisaatiosta on lohduton: se on aina ollut
ylhäältä käsin pakotettua. Venäjältä on puuttunut
sellainen yhteiskunnallinen perusta, joka olisi mahdollistanut modernisaation
liikkeellelähdön alhaalta päin. Puute on korvattu eliitin johtamalla
pakotetulla taloudellisella modernisaatiolla, joka ei ole ulottunut politiikan alueelle.
Epäonnistuminen eurooppalaismallisen modernisaation siirtämisessä
Venäjälle johti keisarillisen Venäjän sortumiseen, mutta yhtä
lailla neuvostopolitiikka voidaan nähdä modernisaation sovellutukseksi.
Pursiaisen mukaan modernisaatiokeskustelu tulee olemaan lyhyellä
tähtäimellä todennäköisesti vahvin vaihtoehto
etsittäessä vastauksia ikuisen Venäjän ikuisiin kysymyksiin.
Tämä merkitsee läntisten vaikutteiden voimistumista, mutta ei
välttämättä länsimaisen yhteiskuntamallin omaksumista
kokonaisuudessaan. Selvimmin ero tulee näkymään poliittisessa
järjestelmässä, jossa zapadnikkilaisuus on taipunut yhä selvemmin
suosimaan autoritaarista järjestelmää, jonka avulla voitaisiin rakentaa
tulevan demokraattisen Venäjän perustaa. Monien niin sanottujen uudistajien
tuki Jeltsinille ja Putinille näiden vahvoista autoritaarisista piirteistä
huolimatta sopii erinomaisesti tähän Pursiaisen hahmotteleman
kehityslinjaan.
Nykyajan zapadnikeilla on kuitenkin vahvat haastajansa. Kahdessa viimeisessä
esseessään Pursiainen kuvaa esimerkinomaisesti joitakin niistä, kuten
niin sanottua euraasialaisuutta, josta osa "kansallis-patrioottisista" piireistä
ammentaa ajatuksiaan. Aatesuuntausten kirjon lisäksi venäläiselle
ajattelulle ovat tyypillisiä jyrkät raja-aidat:
"Nykyisessäkin venäläisessä keskustelussa
kyseessä on pikemminkin jatkuvasta sarjasta monologeja kuin vuoropuhelusta.
Puhuessaan samasta aiheestakin erilaiset aatesuunnat kirjoittavat pikemminkin
toistensa päälle kuin toisilleen: niillä ei ikään kuin
ole yhteistä mittatikkua tai asteikkoa, ei yhteistä kieltä ja
pyrkimystä toistensa ymmärtämiseen (s. 20)."
Pursiaisen kirja ei tarjoa selviä vastauksia Venäjän tulevaa
kehitystä koskeviin kysymyksiin, mitä ei luonnollisesti voida odottaakaan.
Se tarjoaa kuitenkin suomalaisen lukijan käyttöön
ymmärrettävän ja hyvin jäsennellyn katsauksen venäläiseen
ajatteluun. Rauhoittava tai optimismia herättävä ei kuva kuitenkaan
Venäjän kannalta ole.
Kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin
yliopiston historian laitoksessa.
|
