Historiallisia Arvosteluja 1/2000: Valkoisen äidin pojat

Äidin pojat suurmiehinä

laatinut Mikko Myller

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Juha Siltala: Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa. Otava: Helsinki,1999. 832 sivua.

Pohjanmaan suuri poika, kansakunnan unilukkari Juha Siltala jaksaa heristää sormeaan ja esiintyä huutavana äänenä korvessa. Vuonna 1985 ilmestyneen väitöskirjansa Lapuan liike ja kyyditykset jälkeen hän on julkaissut kaksi teosta, kirjoittanut lukemattoman määrän lyhyempiä artikkeleja ja tullut televisiostakin tutuksi eräänä näkyvimpänä nyky-Suomen kulttuurikriitikkona. Hänen päätyökseen on noussut vuonna 1992 aloitettu Suomalaisen ahdistuksen historia -trilogia. Se on päässyt nyt loppuunsa, Siltala julkaisi viime syksynä trilogiansa kolmannen osan, Valkoisen äidin pojat. Teos on jo kokonsa puolesta valtaisa: 832 painosivua erittäin pienellä präntillä.

Siltalan teos sisältää ainekset ainakin kolmeen eri kirjaan. Ensinnäkin, teos on analyysi nationalismin ja politiikan käytöstä narsistisen tasapainon säätelyyn ja merkityksen tavoittelusta 1800-luvun kansallisen heräämisen aikana. Toiseksi, se on modernin psykohistoriallisen tutkimuksen esittelyä ja perustelua sille, miksi ja miten psykohistorialliset metodit soveltuvat historian tutkimukseen. Viimeiseksi, teos pyrkii analysoimaan ja kritisoimaan aikamme henkistä ilmapiiriä. Siltala ei siis pyri pelkkään puhtaaseen tutkimukseen, yhtä tärkeää hänelle on myös antaa välineitä ratkaista nykypäivän ongelmia.

Siltalan trilogian ensimmäinen osa Suomalainen ahdistus käsitteli 1800-luvun uskonnollisia herätysliikkeitä, mutta tällä kertaa hänen kohteena ovat kansallisen herätyksemme suuret nimet: Yrjö-Koskinen, Snellman, Cygnaeus, Meurman ym. Kansallinen suurnimigalleria ei jää pelkästään arvokkaaksi kipsipääkokoelmaksi, vaan Siltala heittäytyy rohkeasti keskustelemaan heidän äitisuhteistaan, mielenliikutuksistaan ja maailmanhallinnastaan. Jo teoksensa nimen mukaisesti hän kutsuu heitä "äidin pojiksi". Nykyisestä arkikielestä poiketen Siltala antaa termille kuitenkin myönteisen sävyn; vain "äidin pojat" voivat hänen mielestään olla aidosti luovia ihmisiä, ilman hyvää äitisuhdetta ihminen ei kykene emotionaaliseen avoimuuteen toisia ihmisiä kohtaan. Juuri tämän ansiosta kansalliset suurmiehemme kykenivät nostattamaan kansallistunnetta ja luomaan aidosti toimivan kansalaisyhteiskunnan.

Juha Siltalan käsitykset suurmiehistämme kuulostavat hieman vanhakantaiselta. Siinä missä 1970-luvulta lähtien useat kansakunnan järjestäytymistä tutkineet sosiaalihistorioitsijat ja 1800-luvun kasvatusideologioita tutkineet tieteentekijät ovat pitäneet kansallisen herätyksen merkkihenkilöitä elitistisinä ja kansaa ylhäältä päin hallitsevina, Siltala antaa heistä myönteisemmän kuvan. Positiivisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö hän myöntäisi suurmiesten herraskaisuutta. Siltala ei vain tyydy pelkästään tähän. Hän myös korostaa heidän ajattelunsa myönteisiä puolia, ilman heitä koko kansallista herätystä ei olisi syntynyt. Ilman kansallista eetosta ei olisi syntynyt kansalaisuutta, kansalaisuuden avulla yksilöt kokivat kuuluvansa suurempaan yhteisöön ja saivat mahdollisuuden kasvattaa itseään ja muita parempaan ihmisyyteen.

Ajatus Siltalan vanhakantaisuudesta saa tuta jo hänen psykohistoriallisessa lähestymistavassaan: sitä hyödyntäen hän tekee jatkuvasti raivaajatyötä. "Uudisraivaamisen" henki tuntuu teoksessa vahvasti. Hän perustelee ja puolustaa psykohistoriaa teoksessaan laajalti ja toistuvasti. Omalta osaltaan ne epäilemättä auttavat ymmärtämään kirjan keskeisiä näkemyksiä ja muutenkin tutustuttavat lukijansa psykohistorialliseen keskusteluun. Ehkä puolustelu menee kuitenkin liiallisuuksiin, Siltala voisi luottaa enemmän tutkimukselliseen aineistoonsa. Jos ja kun valitulla lähestymistavalla kykenee osoittamaan uusia ja hedelmällisiä tutkimustuloksia, niin eikö se ole parempi osoitus psykohistorian toimivuudesta kuin pitkähköt ja joskus raskaat teoreettiset osuudet? Myönnettäköön toki, että vuosien saatossa Siltalan teoreettisemmat kirjoitukset ovat muuttuneet lukijaystävällisemmäksi, enää niiden ymmärtämiseen ei vaadita laajaa psykoanalyyttisen kirjallisuuden tuntemusta.

Kirpeimmillään Siltala on puhuessaan nykypäivästä. Pahimmaksi nykyajan möröiksi nousevat postmodernismi, markkinatalouden kritiikitön ihannointi ja vapaiden markkinavoimien asettaminen hoivaavan valtion sijasta yhteiskunnan tärkeimmäksi voimaksi. Näiden puristuksessa hänen mukaansa ihminen on joutunut tilanteeseen, jossa hän ei kykene pitämään todellista yhteyttä toisiin, hänen elämänhallintansa katoaa ja hiljalleen koko yhteiskunta pirstaloituu vain itsestään välittäviksi ihmisiksi.

Siltalan kritiikki on armoton, joskaan ei ongelmaton. Kuten Juha Sihvola huomautti jo arvostelussaan (HS 19.12.), keskiluokka osoitti lamavuosien aikana hämmästyttävää joustavuutta ja kestävyyttä, eikä näköpiirissä ainakaan vielä ole niin vahvaa yhteisöllisyyden pirstoutumista kuin Siltala pelkää. Toki huomiot nykypäivän aatteettomuudesta ja markkinavoimien ylenpalttisesta ihannoimisesta ovat kenen tahansa aikaansa seuraavan ihmisen nähtävissä ja syystä niistä tulee kantaa huolta. Toinen asia sen sijaan on se, että miten ne vaikuttuvat keskiluokan elämään. Jos ihmisen arkinen elämä on kuta kuinkin raiteillaan eikä markkinoiden globalisoituminen vie työpaikkaa, niin tuskinpa moni keskiluokan edustaja kokee globalisaatiota kovinkaan suureksi uhkaksi omalle elämälleen. Totuus lienee, että useimmat ihmiset hakevat onnellisuutensa aivan muualta kuin julkisen elämän näyttämöiltä, pikemminkin harrastuksistaan, ystävistään ja läheisistään. Vanhojen yhteisöllisyyksien hajotessa positiivinen siemen uusien yhteisöllisyyksien rakentamiseen löytyy niistä, ei niinkään siitä, että kääntää katseensa menneisyyteen ja halajaa sellaiseen, johon on mahdotonta palata ja jota mahdollisesti ei ideaaleistaan huolimatta ollut edes olemassa.

Yhtä kaikki, Siltalan teos on vimmaisuudessaan ja imussaan monumentaalinen. Kuten kaikissa tämän kokoluokan töissä, huomautettavaa löytyisi roppakaupalla, sivuja voisi karsia, tekstiä osittain tiivistää, paljon voisi jättää pois. Mutta hyttysen ininä sikseen, kannattaa myös kunnioittaa visiota ja olla kiitollinen teoksesta, joka herättää niin paljon kysymyksiä ja vastaväitteitä. Kokonsa tähden sitä ei voi lukaista yhdessä illassa, se vaatii paneutumista. Se, joka siihen ryhtyy, palkitaan. Me teoksen jo lukeneet alamme odottaa trilogian alkuperäissuunnitelman mukaista viimeistä, sisällissotaa käsittelevää osaa. Valkoisen äidin pojat antaa siitä jo lopussa pienen viitteen: tekstiosuus päättyy valokuvaan punakaartilaisista, jotka ovat palaamassa lippujen vihkimistilaisuudesta suurlakon jälkeen. Kansa on liikkeessä.

Kirjoittaja Mikko Myller on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle