Historiallisia Arvosteluja 11/2000: Tulkinnan etiikka

Hermeneuttisen tulkinnan jäljillä

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Gianni Vattimo: Tulkinnan etiikka. Suomentaneet Jussi Vähämäki ja Liisa Kunttu. Tutkijaliitto: Helsinki, 1999. 147 sivua.

Uhkaako tutkimuskohteen kanssa dialogiin pyrkivästä, tulkitsevasta ja ymmärtävästä hermeneutiikasta tulla ihmistieteiden uusi yhteinen kieli, koiné, jonka perusteesit muuttuvat ympäripyöreiksi itsestäänselvyyksiksi? Ja jos näin on, voisiko apu löytyä postmetafyysisestä uskontoon paluusta, pietas-ajattelusta ja ironis-hermeneuttis-turmelevasta historiankäsityksestä? Nämä kysymykset kulkevat punaisena lankana läpi italialaisen Gianni Vattimon (s. 1936) Tulkinnan etiikan, joka sisältää kahdeksan vuosilta 1985–1996 olevaa esseetä.

Vattimon näkökulma on ennen kaikkea filosofinen, mutta sillä on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuutensa. Vattimo uskoo, että omasta historiallisuudestaan tietoinen "tulkinnan etiikka" voi puolustaa moniarvoista ja demokraattista yhteiskuntaa markkinaliberalismia ja fundamentalismia vastaan, ilman että se itse latistuu hampaattomaksi "kaikki käy" -kulttuurirelativismiksi.

Vattimo esittää, että mannermaisen ihmistieteellisen tutkimuksen teoreettinen hegemonia on siirtynyt marxismista ja strukturalismista hermeneutiikalle. Käänteen taustalla on pyrkimys tehdä oikeutta sisältöjen historiallisuudelle ja olennaisuudelle, minkä myötä myös tutkijan oma asema on korostunut. Tänä päivänä on yhä vaikeampaa uskoa siihen läpinäkyvään, epähistorialliseen ja neutraloituun subjektiin, joka idealisteille, positivisteille ja vielä strukturalisteillekin oli puolueettoman totuuden tae. Tämän subjektiviteetin myötä on painunut mailleen myös metakertomus yhdestä historiasta, jossa ihmiskunta jatkuvasti edistyen matkaa yhteisrintamana kohti lopullista täydellistymistään.

Tilalle on astunut erilaisten tulkintojen, arvojärjestelmien ja maailmankuvien moneus, jossa kaikki positiot näyttäytyvät suhteellisina. Hermeneutiikka koinéna kertoo siitä yksimielisyydestä, jolla tiedeyhteisö jakaa perusoletukset kaikkien perusteiden kyseenalaistumisesta ja tulkintojen konfliktin vapauttamisesta. Vattimo uskoo, että hermeneutiikka heijastelee modernien yhteiskuntien pluralismia, joka politiikan tasolla saa ilmauksensa demokratiassa. Samalla sen ongelmat ovat samoja kuin vasemmiston nykyiset vaikeudet. Kun vasemmisto on marxilaisen "suuren kertomuksen" hajottua kaivautunut poteroon, josta käsin se puolustaa tasa-arvoa ja pluralismia, uhkaa hermeneuttinen filosofia supistua vastaavalla tavalla pelkäksi antifundamentalismiksi, jota on höystetty tulkintojen moneuden vapauttamisella. Kummaltakin puuttuu kyky rakentaviin avauksiin kohti tulevaisuutta.

Erilaisina filosofisina tapoina päätyä hermeneuttiseen umpikujaan Vattimo esittelee Richard Rortyn, Jean-Francois Lyotardin ja Jürgen Habermasin ajattelua. Rorty näyttää uskovan, että historiasta ja metafysiikasta voidaan vapautua yhtä helposti kuin vanhasta, loppuun kuluneesta puvusta. Asettaessaan yhteiskunnallisen konsensuksen perustaksi empiirisiin ja pragmaattisiin syihin vetoavan rationaalisuuden Rorty kuitenkin implisiittisesti edellyttää tuekseen metakertomuksen, jonka olemassaolon hän eksplisiittisesti kieltää. Lyotard puolestaan juhlii "suurten kertomusten" ja "historian loppua", joka hänelle merkitsee myös niiden legitimoiman ideologisen väkivallan kyseenalaistumista. Julistaessaan historiaan vetoamisen "pätemättömäksi" hän tulee samalla kiistäneeksi koko modernin emansipaation projektin. Sen vaihtoehdoksi hän tarjoaa sopeutumista, mikä käytännössä merkitsee kaiken yhteiskuntakriittisyyden mahdottomuutta.

Habermasin reaktio näihin "lopun aikoihin" on takertuminen valistukseen identifioituun modernin projektiin. Vattimon mukaan hän "kieltäytyy suremasta" ja kuvittelee, että historian metafysiikka voidaan vielä herättää henkiin. Kuitenkin järjen kontrafinaalisuuden paljastuminen – Adornon ja Horkheimerin sanoin valistuksen dialektiikka – on selvästi osoittanut, että juuri järjen itsensä täydellistyminen kääntyy sitä itseään vastaan mm. uuden teknologian mahdollistamien maailmansotien, ekokatastrofien sekä uusien kontrolli- ja kurinpitomahdollisuuksien muodossa. Tätä Habermas ei myönnä, vaan pitää puheita modernin lopusta pelkkinä subjektiviteetin sairausilmiöinä. Oman ideologiakritiikkinsä hän esittää diskurssin kommunikatiivisuuden pätevyyden nimissä, minkä taustalta löytyy vanha tuttu neutraloitu, epähistoriallinen ja metafyysinen "minä", sosiaaliselle tasolle käännetty kartesiolainen idea subjektin läpinäkyvyydestä ja läsnäolosta itselleen.

Vattimon mukaan hermeneutiikka kykenee muotoilemaan aidosti radikaalin emansipatorisen ohjelman vasta sitten, kun se todella ymmärtää oman historiallisen paikkansa länsimaisessa olemishistoriassa. Tiennäyttäjinä hänelle toimivat tässä Friedrich Nietzsche, Martin Heidegger ja Luigi Pareyson, joka lienee useimmille suomalaislukijoille uusi, kiinnostava tuttavuus. Mainittuun herrakolmikkoon viitaten Vattimo sanoo, ettei hermeneutiikan perusinspiraatio voi olla pelkästään fundamentalismin vastustaminen, vaan tehtävänä on koko taustalla olevan metafysiikan hajottaminen. Metafysiikalla hän tarkoittaa ajattelua, joka samastaa "todellisen olevan" läsnäolevan olevan objektiivisuuteen, modernin tieteen mitattaviin ja manipuloitaviin objekteihin, pyrkien esittämään niistä kaikenkattavan selityksen. Vattimo sanoo, että uuden ajan "kaksi kulttuuria", humanistinen ja (luonnon)tieteellinen, muodostavat pohjimmiltaan ykseyden – ihmistieteiden puolueeton "minä" on myös epähistoriallisen laboratorion subjekti. Vapautuminen tästä perustasta ei siten voi tapahtua "humanistisen minän" kritiikkinä "tieteen minälle", modernin kriittisenä ylittämisenä, sillä juuri kriittisen ylittämisen kategoria konstituoi modernin. Niin kauan kuin perustus, Grund, halutaan hajottaa vain, jotta sen raunioille voitaisiin pystyttää uusi entistä ehompi rakennelma, pysytään historismin ja perustan modernin horisontin sisällä.

Hermeneuttinen ontologia, jota Vattimo kutsuu Pareysonia siteeraten "vapauden ontologiaksi", sisältää ajatuksen, että Oleva ei ole perusta, vaan Ab-grund ja Ungrund, vailla perustetta. Vattimo korostaa Heideggerin tavoin, että olemassaolo perustattomana on olemisen ajattelemista tapahtumana, "ja olemisen tapahtumana eikä vain tietyn olevan tapahtumisena". Siten postmetafyysinen ajattelu ei voi olla metafysiikan ylittämistä (Überwindung), vaan Heideggerin terminologian mukaisesti Verwindung: toistaminen-parantuminen-turmeltuminen – "pitkällinen toipuminen, jossa täytyy tulla toimeen sairauden jättämän lähtemättömän jäljen kanssa." Vattimo vaatii, että hermeneutiikka tunnustautuu metafysiikan lopun aikakauden ajatteluksi, "ja vain siksi". Se ei saa ajatella itseään inhimillisen tilanteen adekvaattina kuvauksena, joka historian tietyssä vaiheessa lopulta avautuu jonkun ajattelijan tai joidenkin otollisten olosuhteiden ansiosta.

Teesi "ei ole tosiasioita, on vain tulkintoja" ei siis sekään ole mikään varma ja rauhoittava tosiasia vaan "vain" tulkinta, jonka tekee myöhäismodernissa tieteen-tekniikan maailmassa elävä ihminen. Hermeneutiikka on "maallistuneen Euroopan filosofista ajattelua", jolle on "paljon yleisesti ajateltua olennaisempaa se, että se on peräisin protestanttisen reformaation, uskonsotien ja klassisen antiikin taiteen ja kirjallisuuden elvyttämisen unelman maailmasta." Sen on tunnustettava itse kuuluvansa johonkin, minkä myötä se myös tunnustaa tietyn kohtalon (lähtökohdan) ja saa kyvyn valintaan, siis moraalisuuteen. Se ei siten voi astua ulos omasta historiastaan eikä myöskään palata arkitietoisuuden tavoin reaktiivisesti johonkin nostalgiseen perustaan, alkuperään tai uskonnollisuuteen – sillä sen "kohtalo on metafysiikan lopun aikakausi".

Kun hermeneutiikka tunnustaa oman nihilistisen kohtalonsa, se antaa samalla tilaa "tulkinnan etiikalle", jonka "perustana" – tai pikemminkin perusteettomuuden takeena – on heikentymisen ja hajoamisen ontologia. Se kehittää Vattimon mukaan pohjaan saakka heideggerilaisen idean olemisesta, joka ei koskaan voi tapahtua läsnäolona, vaan aina vain jälkenä ja muistona. Uudelleen löydetty tietoisuus lähtökohdasta uskonnossa ja metafysiikassa ei siten ratkea filosofialle hyppynä taaksepäin vaan tapahtumien "mieleenpalauttamisena". Vattimo sanoo, että juuri tähän viittaa Heideggerin Andenken-ajatus: se on toistoa, joka torjuu vaatimuksen metafyysisestä kiistämättömästä alkuperästä, eikä aseta tilalle toista absoluuttia, vaan ainoastaan eräänlaisen "muistin juhlan". Tällaista suhtautumistapaa Vattimo kutsuu sanalla pietas.

Pietas tarkoittaa omistautumista ja huomionantamista sille, jonka arvo on rajallinen, mutta joka ansaitsee silti huomiomme, sillä se on rajallisuudestaan huolimatta ainoa, jonka tunnemme. "Pietas on rakkautta elävään ja sen jälkiin – sekä niihin, joita se jättää että niihin, joita se kuljettaa mukanaan menneisyydestään." Kun kaikki arvojen järjestelmät on osoitettu inhimillisiksi rakennelmiksi, voimme pitää niitä entistä rakkaampina, sillä ymmärrämme niiden olevan kaikki, mitä meillä on käytettävissämme maailmassa. "Ne ovat kokemuksemme ainoa tiivistymä, sen runsaus ja rikkaus, ne ovat ainoa 'oleva'." Vattimo uskoo, että pietas-ajattelusta kumpuava tulkinnan etiikka tarjoaa moraalille paljon metafysiikkaa vankemmat syyt juuri siksi, ettei se tarjoa sille perustaa. Läsnäolon sijaan tarjotaan lähtökohta. Tämä periaate antaa Vattimon mukaan hermeneutiikalle mahdollisuuden toteuttaa alkuperäistä eettistä kutsumustaan elvyttämättä metafysiikkaa tai ajautumatta kulttuurifilosofian relativistiseen tyhjänpäiväisyyteen.

Vattimon esseekokoelma on syntynyt filosofisessa ympäristössä, jossa hermeneuttisen ajattelun ei oleteta olevan lukijalle yksinomaan tuttua, vaan liiankin tuttua, suorastaan koiné. Samalla edellytetään perehtyneisyyttä Schellingin, Hegelin, Kierkegaardin ja Nietzschen kaltaisiin mannermaisen filosofian klassikoihin, joihin Vattimo toistuvasti viittaa varsin tuttavallisessa sävyssä. Suomessa ihmistieteellinen teoria on tunnetusti muotoutunut varsin toisenlaisista lähtökohdista käsin, eikä ainakaan historiantutkimuksen kentällä voida – tekisi mieli sanoa ei valitettavasti voida – valitella hermeneutiikan hegemoniaa, pikemminkin päinvastoin. Paikallisista eroista huolimatta Tulkinnan etiikka on silti älyllisesti erittäin inspiroiva teos, jonka toivoisi löytävän tiensä myös suomalaisen lukijakunnan käsiin.

Kuten Vattimo sanoo, ihmistieteiden metodologinen keskustelu ei ole vain instrumentaalinen tai alustava edellytys tieteenharjoitukselle, vaan keskeistä ja olennaista koko sen ihmis- ja maailmankuvan kannalta, johon erilaisissa eettis-poliittisissa vaatimuksissamme vetoamme. Tähän liittyen onkin kiinnostavaa huomata, miten ongelmattomasti Vattimo itse ohittaa kotifilosofiensa Nietzschen ja Heideggerin perustavan antidemokraattisuuden. Hermeneuttista teoriaa voidaan tietenkin kehitellä myös suhteessa demokraattiseen, vasemmistolaiseksi ymmärrettyyn poliittiseen positioon, mutta ajattelun, joka nimenomaan korostaa historiallisuuden merkitystä, soisi eksplikoivan ja tunnustavan avoimesti myös omat erityiset lähtökohtansa, oman "kohtalonsa".

Kirjoittaja Marja Jalava on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle