Historiallisia Arvosteluja 26/2000: Zarafa

Kulttuurihistoriallinen kuriositeettikabinetti

laatinut Jouko Nurmiainen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Michael Allin: Zarafa. Tositarina kirahvin matkasta kaukaisesta Afrikasta Pariisin sydämeen. Englanninkielinen alkuteos 1998, suomentanut Tuula Saarikoski. Otava: Helsinki, 2000. 239 sivua.

Zarafa, Ranskan ensimmäisen kirahvin elämäkerta, on suomeksi ilmestyessään harvinainen yritys kirjoittaa populaaria ja viihdyttävää kulttuurihistoriaa. Teos on tutkielma sudanilaisen kirahvin vuosina 1825–27 taivaltamasta matkasta Niilin yläjuoksulta Sudanista Egyptin paššan Muhammad Alin hovin kautta Marseilleen ja sieltä edelleen Pariisin Jardin du Roihin (nyk. Jardin des Plantes). Matkan vaiheita kuvataan kuitenkin nykyihmisen näkökulmasta erikoisiin yksityiskohtiin milteipä johdonmukaisesti harhautuen, minkä lisäksi kirjoittaja käyttää hyväkseen monet tilaisuudet liikkua myös ajassa sinne, mistä vain löytyy kerrottavaksi kirahviaihetta tukevia anekdootteja. Paitsi että Zarafan lukija perehdytetään kirahvin tarinaan, hänelle kerrotaan myös 1800-luvun alun länsimaisesta luonnonhistoriasta, muinaisten roomalaisten ja kamelopardien suhteista, Napoleonin Egyptin-sotaretkestä, egyptologian synnystä, suuren luonnon- ja eläintieteilijän Geoffroy de Sainte-Hilairen elämästä, Egyptin modernisoijan varakuningas Muhammad Alin hallinnosta ja ennen kaikkea 1800-luvun alun ihmisten innokkaasta uteliaisuudesta luonnon monimuotoisten kuriositeettien suhteen.

Teos alkaa lyhyellä kuvauksella siitä, kuinka kirjoittaja Michael Allin tuli itse törmänneeksi tämän nimenomaisen kirahvin tarinaan, mutta varsinaisesti liikkeelle lähdetään 1800-luvun ensimmäisten vuosien Egyptistä ja Sudanista, taustanaan Napoleonin vuoden 1798 hyökkäys Niilin suistoon ja Bernardino Drovettin kaltaisten seikkailijoiden aseman vakiintuminen Allinin "renessanssibarbaariksi" nimittämän pašša Muhammad Alin hovissa. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdan erikoisia virtausoloja metaforisesti hyödyntävä kirjoittaja pääsee esittelemään Afrikan kaksia kasvoja, joilla tällä kertaa tarkoitetaan orjakauppiaiden Sudania ja oligarkkisten mamelukkien Egyptiä, jonka länsimaistamisen albanialaissyntyinen Muhammad Ali aloitti, samalla konkreettisesti länsimaita kosiskellen. Tähän kosiskeluun kuului muinaisen Egyptin aarteiden laajamittainen rahtaaminen läntisen Euroopan museoihin – muun muassa hieroglyfikirjoituksen avaimena kuuluisaksi tullut Rosetten kivi päätyi British Museumiin ja hieman myöhemmin mahtava luksorilainen obeliski Pariisiin Concorden aukiolle. Samaan eurooppalaisten hallitsijoiden liehittelyprojektiin kuului myös eksoottisten villieläinten lahjoittaminen, ja tästä syystä joutui matkaan myös Allinin arabialaisittain Zarafaksi kutsuma kirahvimme.

Muhammad Alin anteliaiden lahjoitusten taka-ajatuksena oli länsivaltojen tuen varmistaminen Osmanien valtakunnasta riippumatonta asemaa tavoitelleelle Egyptille. Kreikan vapaussota sotki kuitenkin paššan kaavailuja sikäli, että niin Ranskaan kuin Englantiinkin 1820-luvulla kohdistetut lähentymisyritykset jäivät vaille suurempia tuloksia. Päinvastoin, Korkea Portti Konstantinopolissa sai Kairon varakuninkaan liittymään sotaan lännen tukemia Peloponnesoksen ja Attikan kapinallisia vastaan. Laajaa huomiota kirahvin lahjoittaminen kuitenkin Allinin teoksen mukaan herätti, jopa siinä määrin että eläimen saavuttua perille kirahvikuvioinnista tuli Pariisin muotisesongin suosituin kuosi, ja muutenkin oli tyylikästä pukeutua à la girafe.

Kirahvin matkatapa Niilillä jää teoksessa lähdeongelmien vuoksi enemmän tai vähemmän arvailujen varaan. Parhaalta tuntuva hypoteesi puhuu jokipurjehduksesta myötävirtaan, paitsi kataraktien kohdilla, joissa eläin ilmeisesti sai kävellä. Kairossa Zarafa lepäsi ja joi suuria määriä maitoa. Tämän ravinnon avulla eläimen tiedettiin parhaiten pysyvän hengissä. Aiemmin oli ehditty jo epäonnistua kertaalleen yrityksessä lahjoittaa elävä kirahvi Egyptistä. Konstantinopoliin toimitettu eläin oli kuollut väärän ruokinnan seurauksena. Eikä runsas maitokaan ollut lainkaan varma keino taata luontokappaleille turvallista ja pitkää elämää kaukana kotoa, mitä todistaa sen kirahvin kohtalo, joka matkusti Englantiin yhtä aikaa Zarafan kanssa. Tämä jo Egyptissä Zarafaa huonokuntoisemmalta näyttänyt eläin kuoli varsin pian Lontooseen saapumisensa jälkeen, eikä ehtinyt muodostua sellaiseksi nähtävyydeksi kuin kanaalin eteläpuolinen lajitoverinsa.

Allin käyttää sujuvasti hyväkseen tilaisuuden kerrata lyhyesti sekä Aleksandrian että Messinan kaupunkien pitkää historiaa, kun teoksessa ehditään Zarafan merimatkaan asti. Tällaisten sinänsä kiinnostavien väliekskursioiden jälkeen päästään jälleen kirahvin tarinan kannalta olennaisempiin asioihin. Pitkä kaula ja pää ruuman luukusta ulkona kannella poikki Välimeren matkannut kirahvi saapui Marseilleen lokakuun lopulla 1826, ja 25 vuorokauden merimatkan rasittama eläin pääsi keräämään voimia karanteeniin. Sieltä sen käytännössä adoptoi huolenpitonsa kohteeksi kaupungin prefekti, kreivi Villeneuve-Bargemont. Hän huolehti henkilökohtaisesti eläimen hyvinvoinnista ja jatkokohtalosta, kunnes vastuu siirtyi jo mainitulle Geoffroy de Sainte-Hilairelle, jonka huostassa Zarafa käveli kaupungista ja kylästä toiseen poikki Provencen ja Rhônen laakson suurten yleisömassojen uteliaisuuden keskipisteenä. Taivallus salli Sainte-Hilairen myös tutustua lukuisiin 1800-luvun alkupuoliskolla suurta muotia olleisiin kuriositeettikabinetteihin, joiden omistajat myös lahjoittivat arvokkaista kokoelmistaan erilaisia luonnonoikkuja kuuluisalle pariisilaiselle tiedemiehelle.

Kirahvi itse vaikuttaa kuvauksen perusteella nauttineen huomiosta, erityisesti niin kauan kun sai olla maidontarpeensa tyydyttäneiden lehmien lähellä. Allin antaa useita kuvauksia matkareitin paikkakuntien enemmän tai vähemmän sekasortoisista yleisötilaisuuksista ja santarmien hankaluuksista heidän organisoidessaan yllättävän kuuluisuuden luokseen houkuttamia ihailijalaumoja. Reitti vei muun muassa Aix-en-Provencen ja Avignonin kautta Lyoniin, jossa retkueen piti siirtyä jokialukseen Saônelle, mutta erinäisten lupa- ja protokollasekaannusten vuoksi matka jatkui yhä edelleen jalkamarssina läpi Bourgognen maailmankuulujen viiniseutujen. Pitkän ja raskaan, Côte-d'Orin alueelta Auxerren kautta Pariisiin suuntautuneen taivalluksen päätteeksi eläin lopulta kohtasi uuden isäntänsä, Ranskan viimeisen Bourbon-kuninkaan Kaarle X:n Saint-Cloudin palatsissa Pariisin pohjoispuolella.

Zarafa on sujuvan viihdyttävästi kirjoitettu tarina, mainio esimerkki laajalle yleisölle kirjoitetusta nice to know -teoksesta, jollaisia ei suomeksi ole totuttu useinkaan näkemään. Nähtäväksi jääkin, herääkö ostavan yleisön mielenkiinto tarpeellisissa määrin ja ryhtyvätkö kustantajat julkaisemaan tällaisia teoksia meillä enemmänkin, vai onko Zarafan kohtalona joutua yksittäiseksi ihmetyksen herättäjäksi kirjakauppojen kuriositeettihyllyihin. Tulevaisuususkoinen toive voisi näin arvioijan näkökulmasta olla, että ihmiset todellakin ostaisivat myös näitä kirjoja – sen verran miellyttävää niitä kuitenkin on lukea.

Kirjoittaja Jouko Nurmiainen on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle