Historiallisia Arvosteluja 6/2001: Salat ja valat
Katsaus vapaamuurareiden historiaan
laatinut Nils Erik Forsgård
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Reijo Ahtokari: Salat ja valat. Vapaamuurarit suomalaisessa yhteiskunnassa ja
julkisuudessa 1756–1996. Bibliotheca Historica 54, SKS: Helsinki, 2000.
389 sivua.
Reijo Ahtokarin vapaamuurareiden historiaa Suomessa käsittelevä tutkimus on
tervetullut ja yleisesti ottaen kiinnostava lisä historiankirjoitukseen. Itsekin
järjestöön kuuluva Ahtokari keskittyy teoksessaan vapaamuurareihin ja kuvaan
heistä suomalaisessa julkisuudessa, niin sanomalehdissä,
valtiopäiväkeskusteluissa kuin kirkolliskokousten puheenvuoroissakin – kuvaan,
jonka tutkimus osoittaa selkeästi johdonmukaiseksi. Kirja sisältää
myös seikkaperäistä tietoa vapaamuurariuden kansainvälisestä
historiasta ja aatteen vakiintumisesta Suomeen, mikä tapahtui ruotsalaisten loosien
valvonnan ja vaikutuksen alaisuudessa. Ahtokari käsittelee myös vapaamuurariuden
vastustamista ja toteaa, että vapaamuurarius on suomalaisen yhteiskunnan "viimeinen
mörkö", jota on käytetty eri tavoin ihmisten pelotteluun.
Vapaamuurarius on aina herättänyt voimakkaita tunteita, mikä on näkynyt
myös sen kuvauksissa. Suomi ei tässä suhteessa muodosta ainakaan poikkeusta
yleiseurooppalaisesta tilanteesta. Vapaamuurariaatteeseen kuuluva
hyväntekeväisyysulottuvuus on suurelle yleisölle periaatteessa tuntematon,
mikä johtuu osittain muurareiden toiminnan yleisestä salaperäisyydestä. Se
kuitenkin tiedetään, että vuonna 1996 Suomessa oli reilut 7000 vapaamuuraria,
ja 1990-luvun puolessa välissä muurariloosien lukumäärä oli 123.
Ahtokari aloittaa vapaamuurariuden suomalaisen kehityksen tarkastelun ensimmäisen
loosin, S:t Johannes Logen S:t Augustinin, perustamisesta vuonna 1756. Loosi aloitti
toimintansa osittain Tukholmassa ja osittain Turussa, mutta vakiintui Helsinkiin, jossa se
toimi läheisessä yhteydessä Viaporin upseereihin. Loosin toiminta jatkui
virallisesti vuoteen 1813. Venäjällä vuosina 1822, 1826 ja 1848 annetut,
salaseurat kieltäneet asetukset tekivät vapaamuurareiden toiminnan Suomessa
mahdottomaksi. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen perustettiin ensimmäinen
vapaamuurariloosi, Suomi loosi 1, elokuussa 1922. Ainoana maana Euroopassa tuohon
aikaan Suomi omaksui vapaamuurariuden Yhdysvalloista eikä Englannista tai Keski-Euroopasta.
Maassa toimi kuitenkin myös ruotsinkielisiä looseja, jotka olivat ruotsalaisen
organisaation kautta osa eurooppalaista vapaamuurariperinnettä. Valitettavasti Ahtokari ei
käsittele näitä looseja keskittyessään aatteen amerikkalaisen muodon
omaksumiseen. Eurooppalaisissa vapaamuuraripiireissä suomalaisten Yhdysvaltoihin
suuntautuminen herätti selvää katkeruutta. Englannin Yhtynyt Suurloosi
käytti peräti neljä vuotta 1924 perustetun Suomen suurloosin tunnustamiseen.
Suomen vapaamuurarit olivat kohdanneet vastustusta myös maan sisällä aivan
alusta lähtien, sillä jo Porvoon vuoden 1769 hiippakuntakokouksessa kritisoitiin
vapaamuurareiden aatemaailmaa ja toimintaa.
Tutkittaessa vapaamuurariuden vastustamista voidaan valita monia reittejä.
Vapaamuurarius sinällään oli valistuksen aikakauden tuote, ja
antivapaamuurariudesta tuli siten automaattisesti osa eurooppalaista valistuksen vastaista
perinnettä. Toinen reitti on yhteydessä nationalistisiin liikkeisiin ja siihen,
kuinka niissä johdonmukaisesti on toimittu kansainvälisyyttä tai
kosmopoliittisuutta vastaan. Vapaamuurarius mielletään tässä tapauksessa
poikkikansalliseksi yhteenkuuluvuudeksi, johon ei sisälly lojaalisuutta isänmaata
tai valtion tukemia isänmaallisia ja kristillisiä instituutioita kohtaan.
Vapaamuurariuden historia suomalaisessa julkisuudessa on merkittävältä
osaltaan salaliittoperustaisia syytöksiä ja parjausta, joilla ei Ahtokarin mukaan
ole perusteita tai merkitystä. Kahden viime vuosikymmenen aikana erityisen
näkyväksi keskusteluteemaksi on noussut kysymys vapaamuurariudesta ja tuomarikunnasta.
Voidaanko tuomarius ja vapaamuurarius yhdistää? Kahdessa valassa on toinen liikaa,
kuuluu salaliittomotivoitu syytös. Epäilijät mieltävät asian niin,
että vapaamuurarius on jollakin tapaa tuomariutta painavampi ja laadultaan lakia
perustavampi lojaalisuuden määrittäjä. Syytöksissä tarkoitetaan,
että vapaamuurarit kävelevät tuomioistuimista vapaina ulos sellaisistakin
muurariveljien johtamista oikeudenkäynneistä, joissa tavalliset kansalaiset
tuomittaisiin. Todisteita siitä, että näin olisi tapahtunut, ei Ahtokarin
mukaan kuitenkaan ole.
Itsenäisen Suomen historiasta löytyy Ahtokarin mukaan kaksi vapaamuurareille
erityisen ongelmallista vuosikymmentä, 1930- ja 1980-luku. Näistä ensin
mainitulla maahan tuli Saksasta ja natsismin ideologiasta peräisin olevia
vapaamuurariuden vastaisia aatteita. 1980-luvulla muurariaatteen vastainen liike kehittyi
puolestaan suomalaisen yhteiskunnan sisällä.
1930-lukua dominoi niin sanottu Tattarisuon tapaus. Elokuun 1931 lopussa löydettiin
Helsingin ulkopuolelta Malmilta Tattarisuon lähteestä ruumiinosia. Jutun tutkimukset
osoittautuivat vaikeiksi ja monimutkaisiksi, ja päivälehdistössä sateli
olettamuksia ja syytöksiä. Vähitellen tutkimusten valokeila kohdistui Suomen
vapaamuurareihin, joita syytettiin ruumiiden silpomisesta ja ruumiinosien
käyttämisestä rituaaleissa. Vapaamuurareihin kohdistuneen hyökkäyksen
takana oli äärioikeistolaisia saksalaisvaikutteisia piirejä, joita johti
aktivisti, suojeluskuntamies ja everstiluutnantti Paavo Susitaival. Tattarisuon tapaus ratkesi
loppukesästä 1932. Kävi ilmi, ettei vapaamuurareilla ollut mitään
tekemistä ruumiinpaloittelujen kanssa. Tapauksesta seurasi kuitenkin muun muassa,
että vapaamuurarit suljettiin Upseeriliiton ulkopuolelle ja että
evankelis-luterilaisessa kirkossa väiteltiin kiivaasti vapaamuurariuden
esiintymisestä kristityissä piireissä ja papiston keskuudessa.
1980-luvulla vapaamuurarius yhdistettiin julkisuudessa useisiin negatiivisiin ilmöihin.
Herätteitä muurariaatteen vastaisiin kampanjoihin tuli ulkomailta, erityisesti niin
sanotun P2-skandaalin selvittelyistä Italiasta. Rooman P2-loosi (Loggia Propaganda
Massonica; vuodesta 1949 P2) käytti toiminnassaan vapaamuuraritunnuksia,
mutta se oli erotettu vuonna 1974 Italian suurloosista. Sisilian mafiaan, huumeisiin, yleiseen
lahjontaan ja Bolognan rautatieasemalla vuonna 1981 tehtyyn pommi-iskuun liittyneen
P2-skandaalin ilmitulo johti yleiseurooppalaiseen keskusteluun siitä, kuinka
vapaamuurarius ylipäänsä sopi yhteen modernin maailmankuvan kanssa.
P2-skandaali tavallaan ulotti henkisen lonkeronsa myös Helsinkiin vuoden 1983
tienoilla metron rakentamiseen liittyneissä epäselvyyksissä.
Viittäkymmentä henkilöä syytettiin lahjoman vastaanotosta ja
virkavirheestä. Kaksi syytetyistä oli vapaamuurareita ja toinen heistä
tuomittiin oikeudessa. Ongelma oli, että metrojutun tuomari oli myös vapaamuurari.
Tästä seurasi, että lehdistö ja erityisesti Seura-lehti
leimasivat metrojutun "vapaamuurarioikeudenkäynniksi". Ahtokarin mukaan vapaaamuurarit
olivatkin Suomen 1980-luvun alun mediavallankumouksen suurin uhri. Mahtavat otsikot
vapaamuurareiden salaisista toimista saattoivat kasvattaa erityisesti joidenkin
aikakauslehtien irtonumeromyyntiä jopa kymmenillä tuhansilla kappaleilla.
Vuosina 1981–1990 julkaistiin Ahtokarin mukaan 1411 artikkelia vapaamuurariudesta.
Näistä 595 oli negatiivisia, 633:lla oli uutisluonne, 56 oli vailla asiapohjaa ja
127 oli positiivisia. Tältä pohjalta Ahtokari todistelee, että neutraaleja ja
positiivisia artikkeleja on vaikeaa erottaa toisistaan. Kirjan lukijan on kuitenkin vaikeaa
luoda itselleen mielikuvaa otoksen artikkelien sisällöstä, sillä Ahtokari
erottaa negatiiviset, neutraalit ja positiiviset tekstit toisistaan vain varsin suurin ja
yleisin vedoin. Kokonaisuudesta tulee näin hieman häilyvä. Selkeästi
metodologisen tarkastelunäkökulman puuttuminen saa lukijan ajattelemaan helposti,
että negatiivisuus ja positiivisuus perustuvat vain tutkijan etukäteisoletuksille
ja yleiselle maailmankuvalle.
Ahtokari kuvaa vapaamuurareiden ja ympäröivän yhteiskunnan konfliktia
vastakkainasetteluksi tavallaan vanhentuneen menneisyyden ja tavallaan uudistuksiin
suuntautuneen yhteiskunnallisen modernisoitumisprosessin kesken. Vapaamuurarit edustavat
tässä suljettua, salaista, kätkettyä ja säilyttävää.
Vastakohdaksi vapaamuurareiden konservatiivisuudelle moderni yhteiskunta edustaa yhä
suurempaa avoimuutta ja ainakin osittaista päätöksentekoprosessien ja
keskustelujen läpinäkyvyyttä. Ahtokarin luonnostelemista vastakkainasetteluista
tämä on varsin ilmeinen ja itsestäänselvä.
Itsestäänselvä ja ehkä banaalikin jatkokysymys löytyy niin
ikään vapaamuurariuden sisäisistä jännitteistä. Mikseivät
myös he ole modernisoineet toimintaansa ja salamyhkäisyyttään
välttääkseen ties minkälaisia konspiratorisia syytöksiä?
Helsingin Uudenmaankadulla avattiin äskettäin vapaamuurarimuseo, mutta kuten
museot yleensäkin, se tarjoaa kävijälle enemmän kysymyksiä kuin
vastauksia. Ahtokarin mukaan Suomen vapaamuurarit omaksuivat 1980-luvulla periaatteen, jonka
mukaan vapaamuurariudesta voidaan kertoa kaikki, mutta heidän rituaaleistaan ei
mitään. Vapaamuurarit noudattavat edelleen tätä linjaa, lukuunottamatta
joitakin lähinnä surkuteltavia poikkeuksia 1990-luvulla. Kyseisellä puolittaisen
avoimuuden muodolla on luonnollisesti omat rajansa, ja sen tuskin voidaan sanoa
vähentävän erilaista syyttelyä tai perusteetonta salaliittoajattelua edes
meidän aikanamme. Vapaamuurariuden vastustamisen historiassahan ennen kaikkea juuri
salaiset rituaalit ovat muodostaneet salaliittojen ja muiden aggressioiden ytimen.
Vapaamuurarien käytännöissä vuonna 2001 onkin sisäänrakennettuna,
Joseph Helleriä mukaillen, eräänlainen "Sääntö 22":n logiikka.
Reijo Ahtokarin tutkimus on helppolukuinen yleiskatsaus. Se tarjoaa paljon uutta ja
tervetullutta tietoa. Teksti noudattaa johdonmukaisen kronologista rakennetta. Monista muista
tutkimuksista poiketen Salat ja valat antaa lukijalleen käsityksen sekä
rakentavien että tuhoavien ideoiden yleisestä merkityksestä ihmisen
itseymmärrykselle. Kirja sisältää kuitenkin muutamia pieniä
huolimattomuusvirheitä, joihin kuuluu ajoittain ristiriitainen tai virhellinen kronologia.
Esimerkiksi vahvasti antisemitististä ja vapaamuurarivastaista Viitasaaren
isänmaallista kerhoa ei ole voitu lakkauttaa Mäntsälän kapinan
yhteydessä vuonna 1932, sillä kerho julkaisi niinkin myöhään kuin
vuonna 1939 pamfletin nimeltä Punainen vai valkoinen rintama?
Hufvudstadsbladetissa 4. syyskuuta 1932 julkaistussa artikkelissaan kirjailija ja
lehtimies Oscar Behm kirjoittaa, ettei vapaamuurareilla ole minkäänlaista syytä
hävetä työtään. Behm kirjoittaa edelleen, että pyrkimys
moraaliseen itsensä tiedostamiseen on vapaamuurariuden sisäinen elämänlanka
ja että vapaamuurarit haluavat koota kaikki hyvät ja oikeudenmukaiset miehet yhteiseen
työhön ihmisyyden hyväksi. Vapaamuurarius, jatkaa Behm, on ase, jonka avulla
erilliset kansakunnat voivat vaatia oikeutta elää omaa elämäänsä.
Vapaamuurareiden mielenlaatuun sisältyy sosiaalinen rauha ja oikeudenmukaisuus, eikä
luokkavihaan haluta osallistua lainkaan.
Tämä on periaatteessa myös, 70 vuotta myöhemmin, vapaamuurari Reijo
Ahtokarin sävyltään hieman puolusteleva sanoma. Ennen kaikkea se todistaa
vapaamuurareiden oman arvomaailman vääjäämätöntä
johdonmukaisuutta. Mutta liikkeellepanevana voimana tai tieteellisen tutkimuksen perustana
siitä voi tietenkin tulla ongelmallinen. 1980-luvun lehdistökampanjoita
vapaamuurareita vastaan Ahtokari luonnehtii "todelliseksi mediahyökkäykseksi".
Sanavalintoihin sisäänrakennettu puolustuskannalle asettuminen ja emotionaalisiakin
piirteitä sisältävä ongelmanasettelu tekee tutkimuksen
päämäärän hieman epämääräiseksi ja
epäselväksi. Onko Salat ja valat vapaamuurariuden puolustuskirjoitus vai
yritys yhteiskunnallisten toimijoiden tieteellisesti objektiiviseksi analyysiksi peilattuna
yleiseurooppalaisessa perspektiivissä? Ahtokari pyrkii jälkimmäiseen
vaihtoehtoon, mutta piirteitä ensiksi mainitusta näkyy läpi sieltä
täältä tekstiä. Mutta ehkä niin tulee olla. En tiedä.
(Ruotsin kielestä suomentanut Jouko Nurmiainen.)
Kirjoittaja Nils Erik
Forsgård on filosofian tohtori ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.
|
