Historiallisia Arvosteluja 5/2001: Holokausti

Kansanmurha pähkinänkuoressa – miksi ei saa unohtaa

laatinut Aappo Kähönen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Wolfgang Benz: Holokausti. Saksan kielestä suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino: Tampere, 2000. 143 sivua.

Wolfgang Benzin vuonna 1995 ilmestyneen ja vuonna 2000 suomennetun kirjan tarkoituksena on keskitetyn tiivistelmän esittäminen holokaustin, juutalaisten kansanmurhan, olennaisimmista piirteistä, eikä laajan faktatiedon tai tutkimuksen viimeisimpien tulkintojen esittely. Tästä syystä myöskään teoksen sisältämiä laajoja ja kiinnostavia dokumenttilainauksia ei ole lähdeviitoitettu. Kirja palauttaa mieliin sen, mihin kansallissosialismi syyllistyi, jotta tämä ei koskaan enää toistuisi. Sanoman ajankohtaisuutta korostaa nationalismin uusi nousu monikansallisten valtioiden Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajottua ja uusien valtioiden korostaessa "kansallista luonnettaan", tarvittaessa jopa etnisin puhdistuksin.

Holokaustin tutkimus on oma äärimmäisen laaja alueensa historian tutkimuksen piirissä. Tutkimusta on voitu tehdä vuodesta 1945 alkaen, jo yli 50 vuoden ajan, Nürnbergin oikeudenkäyntien massiivisten todistusaineistojen pohjalta. Myöhemmät oikeudenkäynnit, tunnetuimpana Adolf Eichmannin tuomitseminen Jerusalemissa vuonna 1960, ovat vain lisänneet materiaalia. Kun jo aineiston laajuus on lähes yhtä vaikeasti hahmotettavissa kuin joukkomurhan mittakaava ja motiivit, Wolfgang Benzin suurin ansio on juuri esityksen selkeydessä. Holokaustin ainutlaatuisuus ei perustu massaterroriin, jossa stalinismi ylti 1930-luvulla laajimpaan mittaansa, tai etniseltä pohjalta tapahtuvaan fyysiseen tuhoamiseen, johon Turkin valtio syyllistyi armenialaisten kansanmurhassa vuonna 1915. Ainutlaatuisen kansallissosialistisen Saksan toteuttamasta juutalaisten joukkomurhasta tekee tuhoamisen systemaattisuus ja totaalisuus. Tässä mielessä holokaustia ei ole vaikea tarkastella Zygmunt Baumanin tavoin modernia yhteiskuntaa määrittelevien rationaalisuuden ja funktionaalisuuden ääri-ilmentymänä.

Benzin kirjan rakenne palvelee hyvin sen tarkoitusta. Perustana on natsi-Saksan juutalaispolitiikan tarkastelu prosessina rasismista kansanmurhaan. Lähtökohdan muodostaa luonnollisesti natsien nousu valtaan vuonna 1933, jolloin rasismista yleensä ja antisemitismistä erityisesti tuli valtion virallinen ideologia, väline sen poliittisen järjestelmän oikeuttamiseksi. Tämän jälkeen juutalaiset esitettiin säännönmukaisesti syyllisiksi niin Saksan valtion kuin saksalaistenkin vastoinkäymisiin, alkaen ensimmäisen maailmansodan tappiosta ja päätyen 20-luvun hyperinflaatioon ja 30-luvun lamaan.

Juutalaisvainon sekä muodollisen että käytännöllisen toteuttamisen kannalta ratkaisevia olivat Nürnbergin rotulakien säätämiset vuonna 1935. Erityisesti laki valtakunnan kansalaisuudesta muutti juutalaisten asemaa tehdessään heistä toisen luokan kansalaisia omassa syntymämaassaan. Samalla kriminalisoitiin sekä avioliitot että avioliiton ulkopuoliset suhteet "juutalaisten ja ei-juutalaisten" välillä. Tällä tavoin luotiin oikeudellinen, jatkossa täydentyvä perusta juutalaisten ja juutalaisiksi määriteltyjen sulkemiseksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Periaatteellisen ja täysin julkisen yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemisen loppupiste oli vuosi 1943, jolloin juutalaiset siirrettiin poliisioikeuden alaisiksi, mikä merkitsi sitä, ettei heillä ollut enää edes teoreettista mahdollisuutta vedota tuomioistuimiin.

Juutalaisvainojen käytännön toteuttamisen kannalta keskeinen tapahtuma oli niin kutsuttu "Kristalliyö" vuonna 1938. Tällöin siirryttiin jo sinänsä järjestelmällisestä rasistisesta syrjinnästä laajamittaiseen fyysiseen väkivaltaan. Tekosyyn tähän antoi juutalaisen nuorukaisen suorittama saksalaisen diplomaatin ampuminen Pariisissa. Suunnitelmallisesti valtion tuella toteutetussa väkivaltaisessa vainossa eli pogromissa tuhottiin 7500 juutalaisten liikettä ja 1000 synagogaa. Pahoinpitelyjen ja omaisuuden tuhoamisen lisäksi vangittiin 30000 miestä ensimmäisiin keskitysleireihin. Juutalaiset taloudellisen toiminnan ulkopuolelle sulkevien lakien valmistelu oli aloitettu jo aiemmin samana vuonna. Periaatteessa juutalaisten oli mahdollista muuttaa Saksasta, mutta vuoden 1938 omaisuuden takavarikointien jälkeen tämä ei käytännössä ollut helppoa, eikä köyhien pakolaisten saapuminen myöskään houkutellut mahdollisia vastaanottajamaita. Enteellistä oli maastamuuton kieltäminen vuoden 1941 lopulla. Tämä viittasi siihen, että "juutalaiskysymykselle" haettiin toisenlaista ratkaisua.

Vainojen viimeisen kokonaisuuden muodostaa juutalaisten fyysinen tuhoaminen toisen maailmansodan aikana. Tätä päämäärää lähestyttiin ensin keräämällä juutalaiset vuosina 1939–1943 ghettoihin, joiden fyysisen kurjuuden jo toivottiin vähentävän heidän lukumääräänsä. Tätä seurasivat ghettojen lakkauttaminen ja niiden asukkaiden kuljettaminen tuhoamisleireihin vuosina 1942–1945. Alimpienkin arvioiden mukaan juutalaisia murhattiin yli kuusi miljoonaa sekä romaneja ja sintejä useita satoja tuhansia. Fyysinen tuhoaminen oli kuitenkin alkanut jo Puolan valloituksen yhteydessä vuonna 1939, kun turvallisuuspoliisin erityisjoukot murhasivat siellä Tshekkoslovakian ja Itävallan miehityksien esimerkin mukaisesti poliittisiksi vastustajiksi luokiteltuja. Nyt tämä käsittely ulotettiin koskemaan myös juutalaisia. Ennen Neuvostoliiton-sotaretken alkua, keväällä 1941, perustettiin niin kutsutut Einsatzgruppe-erikoisryhmät, joilla oli erityisvaltuudet ja tehtävänään huolehtia ampumalla juutalaisten ja muiden epäilyttävien "elementtien" tuhoamisesta. Täysin systemaattisen ja totaalisen asteen tuhoaminen saavutti vuoden 1942 aikana perustetuissa tuhoamisleireissä, joissa ihmisiä murhattiin päivittäin massamitassa kaasulla. Tämän päämäärän saavuttamiseksi uskoteltiin murhattavien tulevan "uudelleenasutettaviksi itään", millä perusteella muun muassa matkakustannukset laskutettiin heiltä itseltään heidän henkilökohtaisen omaisuutensa ryöstämisen ohella.

Keskittyessään tapahtumien kuvaamiseen ja ajoittamiseen Benz sivuaa vain lyhyesti kansanmurhan toteuttamisen sisäistä logiikkaa. Vielä nyt valittuakin oleellisempi näkökulma olisi voinut olla korostaa sitä, oliko kansanmurha ennalta määrätty kansallissosialistisen ideologian pohjalta vai oliko kyse politiikan radikalisoitumisesta natsien vallan ja mahdollisuuksien kasvaessa Euroopassa toisen maailmansodan aikana. Tärkeää on joka tapauksessa holokaustin hahmottaminen eri vaiheita sisältäväksi prosessiksi. Tässä suhteessa kiinnostavaa on Benzin pyrkimys ajoittaa sitä, milloin siirryttiin "lopulliseen ratkaisuun" vainoamisen ja karkottamisen sijasta. Käänne näyttäisi sijoittuvan niin sanotun Madagaskar-suunnitelman hylkäämisen ja Neuvostoliittoon hyökkäämisen valmisteluiden välille, elokuusta 1940 kevääseen 1941. Ranskan antautumisen jälkeen kesäkuussa 1940 natsi-Saksa harkitsi jättimäisen juutalaisgheton perustamista Ranskan siirtomaana olleelle Madagaskarin saarelle, jonka trooppisten olosuhteiden toivottiin lisäävän juutalaisten kuolleisuutta. Tästä kuitenkin luovuttiin muun muassa kuljetusteknisten ongelmien takia. "Lopullisen ratkaisun" eli teollisesti toteutetun kansanmurhan sisällön kannalta Berliinin esikaupungissa Wanneseessä tammikuussa 1942 pidetty konferenssi ei siten ollut enää ratkaiseva. Siellä valtionhallinnon eri haarojen edustajat ainoastaan koordinoivat toimintaansa jo päätetyn päämäärän saavuttamiseksi ja Adolf Eichmann sai vastuulleen käytännön järjestelyjen toteuttamisen.

Toinen ongelmallinen teema kirjassa on kansanmurhateemalle tyypillinen laajemminkin. Kyse on subjekti--objekti -jaottelusta. Kuvattaessa natsien toimia uhrejaan kohtaan juutalaiset ja muut murhatut jäävät helposti kasvottomiksi kohteiksi. Ongelmaa korostaa se, että murhaajia on aina enemmän jäljellä kertomassa tapahtumista kuin heidän uhrejaan, mikä voimistaa toteuttajien näkökulmaa. Juutalaista näkökulmaa on pyritty tuomaan mukaan esittelemällä lyhyesti heidän yhdistystoimintaansa Saksassa sekä hallintoa ja vastarintaa ghetoissa. Ghettojen juutalaisen hallinnon muodostamaa kollaboraation eli yhteistyön ongelmaa, samoin kuin ilmennyttä aseellista vastarintaa, olisi voitu käsitellä laajemmin, nimenomaan erilaisina juutalaisyhteisöjen selviytymiskeinoina kamppailussa totalitaarista diktatuurivaltiota vastaan. Yrityksestä huolimatta juutalaiset tuntuvat tässä, kuten Eero Kuparisen teoksessa Aleksandriasta Auschwitiziin (Atena: Jyväskylä, 1999), jäävän oman historiansa ulkopuolelle. Toteuttajien, siis natsien, oman logiikan käsittämiseksi avainasemassa olivat muutamat harvat Himmler-sitaatit, joissa tämä avoimesti perusteli paitsi joukkomurhan ja siihen valittujen keinojen käytännöllisyyttä, myös välttämättömyyttä.

Vaikka holokausti on parhaiten dokumentoitu kansanmurha, se ja sen toteuttajat, natsit, ovat helposti muodostuneet myyttisen "Pahan" edustajiksi kamppailussa "Hyvää" vastaan. Kontekstin takia olisi ollut kiinnostavaa tietää, missä vaiheessa liittoutuneet saivat sodan aikana tietää juutalaisten kansanmurhasta ja miten siihen silloin reagoitiin. Kirjan ansioihin kuitenkin kuuluu, että se on esitystavassaan pitkälle onnistunut välttämään mytologisen pahuuden kuvauksen selkeydellään, dokumenttipohjallaan ja eräänlaisella etäännyttävällä kantaaottavuudellaan. Tyylin suomenkielisestä toimivuudesta ansio lankeaa kääntäjälle, Tapani Hietaniemelle. Ainoastaan holocaust-termin suomennos ja kirjan otsikko, 'holokausti', särähti aluksi korvaan, vaikka valittu muoto on epäilemättä suomen kieliopin mukainen. Ehkä näin on vain siksi, että termi on tullut alun pitäen tutuksi vierailla kielillä. Laajalle yleisölle tarkoitettuna tiivistelmänä teos on aina tarpeellinen palauttaessaan mieliin sen, millaisiin rikoksiin rasismin ja nationalismin äärisuuntausten nimissä on syyllistytty.

Kirjoittaja Aappo Kähönen on valtiotieteen maisteri ja toimii tutkijana poliittisen historian projektissa "Kylmä sota – Suomen tapaus".

Takaisin edelliselle tasolle