Historiallisia Arvosteluja 12/2001:
Descartes, Teokset I

Sanoista asioihin

laatinut Juhana Lemetti

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Descartes, René: Teokset I (Yksityisiä ajatelmia, Järjen käyttöohjeet, Metodin esitys, Optiikka ja Kirjeitä 1619–1640). Suomentanut Sami Jansson. Selitykset laatineet Tuomo Aho, Sami Jansson, Timo Kaitaro ja Mikko Yrjönsuuri. Johdannon kirjoittanut Lilli Alanen. Gaudeamus: Helsinki, 2001. 335 sivua.

Jos uuden ajan filosofiaa halutaan kuvata yhdellä nimellä, se on epäilemättä ranskalainen filosofi René Descartes (1596–1650). Hänen vaikutuksensa on monitahoinen, mutta erityisesti hänen tieteellistä metodiaan ja ihmiskuvaa koskevat ajatuksensa ovat jättäneet jälkensä uuden ajan ajatteluun. Descartesin muotoilema ja sittemmin kartesiolaiseksi ihmiskuvaksi vakiinnutettu käsitys on kiistanalainen, kun taas hänen ansionsa modernin tieteellisen ajattelun kehittäjänä on kiistaton.

Descartesin ajatusten ja teosten vastaanotto oli maltillinen, mikä johtui paljolti hänen varovaisuudestaan. Descartesin ajattelulle tärkeä kiintopiste oli niin sanottu Mersennen piiri, jonka muodosti pappi Marin Mersennen ympärille muodostunut joukko ajattelijoita ja libertiinejä. Mersennen suora ja epäsuora vaikutus Descartesin ajatuksiin syntyi hänen organisoimansa vastaväitekirjallisuuden kautta.1

Huomiotaherättävä piirre Descartesin tuotannossa on se, että hän ei kirjoittanut itsenäistä teosta poliittisesta2 ja moraalifilosofiasta. Varhaisissa kirjoituksissa poliittisiin kysymyksiin ei viitata. Luonnonlaitkin, vaikka ovat Jumalan asettamia, koskevat nimenomaan luontoa, eivätkä ihmisluontoa (esim. s. 145).

Descartesin suhde moraalifilosofiaan3 on monisyisempi kysymys kuin hänen suhteensa poliittisen ajatteluun. Käsillä olevassa kokoelmassa moraalifilosofiaa käsitellään teoksen Metodin esitys kolmannessa osassa. Tästä näennäisen irtonaisesta osasta käy ilmi Descartesin konservatiivisuus (s. 134) ja stoalainen perusvire hänen moraalipsykologiassaan, josta hänen moraalifilosofinen ajattelunsa pääosin koostuu.4 Moraalifilosofian erityispiirteeksi voidaan nähdä läheinen suhde järjen käyttöön, jota ohjaavat säännöt voidaan ymmärtää eräänlaisiksi eettisiksi standardeiksi, intellektuaalisiksi hyveiksi.

Descartesin ajattelun ominaispiirteitä

Käännössarjan ensimmäinen osa sisältää viisi kokonaisuutta, joista kolme (Järjen käyttöohjeet, Metodin esitys ja Optiikka) ovat varsinaisesti yhtenäisiä, itsenäisiä esityksiä ja kaksi (Yksityisiä ajatelmia ja Kirjeitä 1619–1640) taas tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa Descartesin julkisen järjenkäytön subjektiivisiin perusteisiin sekä tuon ajan tieteelliseen keskusteluun. Yksityiskohdista voi mainita Descartesin huomatuksen universaalikielestä, joka löytyy kirjeestä Mersennelle (ss. 264–267).

Kirjoitukset edustavat Descartesin tuotannon alkupäätä ja tuovat esiin hänen ajattelunsa erityispiirteet: pyrkimyksen yksinkertaisuuteen, selkeyteen, tarkkuuteen ja itsenäiseen ajatteluun. Kirjoituksista paljastuu järjestelmällisyyttä tavoittelevan ja omaan järkeensä luottavan oppineen intellektuaalinen kehitys. Aatehistoriallisena yleistyksenä voi todeta, että Descartes esittää kenties selkeimmän ja vahvimman artikuloinnin postskeptiselle filosofialle.5

Descartes oli kunnianhimoinen, ehkä hiukan suuruudenhullukin ajattelija, kuten käy ilmi esimerkiksi kirjeessä Mersennelle: "Minusta on tullut niin uskalias, että rohkenen nyt etsiä syytä jokaisen kiintotähden sijainnille" (s. 276). Hän asetti tavoitteekseen luoda ensimmäisen tieteen eli "löytää totuuden kaikessa" (s. 64). Kyseessä ei kuitenkaan ole puhtaasti Kaiken Teoria, vaan yritys on nähtävä ensisijaisesti ajattelun sääntöjä koskevaksi, metodologiaan liittyväksi pyrkimykseksi. Sidonnaisuus teologiaan on selkeä. Huolimatta rationalistisesta, mekanistisesta ja "maallisesta" tavasta lähestyä ja hahmottaa ongelmia, Descartesille Jumala on kaiken perusta. Hänen "järjestelmänsä" pysyväksi vaikeudeksi jäikin kahden maailmankuvan yhteensovittaminen.6

Varmuuden Metodi?

Descartesin pyrkimyksenä oli luoda täysin uusi, yleinen metodi, jonka avulla olisi mahdollista hankkia uutta tietoa mistä tahansa asiasta. Tämä metodi esitetään ensin sääntöjen muodossa (Järjen käyttöohjeet) ja sitten Metodin esityksessä, jossa esitellään myös kaikkein tunnetuin Descartesin teoreettinen kehitelmä, jota kutsutaan cogito-argumentiksi.

Järjen käyttöohjeissa Descartes esittelee, ajalle hyvin tyypilliseen tapaan, käsitystään ajattelun metodista vertailemalla sitä skolastiikkaan, "tyhjään" loogiseen järjenkäyttöön, joka "on syytä siirtää filosofiasta puhetaidon puolelle" (ss. 44–45 ja 72, 73). Tämäntyyppisen järjenkäytön ongelma on, että sen avulla ei saavuteta uutta tietoa, vaan korkeintaan voidaan vahvistaa jo tiedettyä. Siinä jäädään sanojen pyörittelyyn, ei edetä asioihin, kun tieteen tarkoitus on etsiä "sanoista asiaa" (s. 90).

Tieteellisen metodin tulee lähteä omasta järjenkäytöstä, ei perinteestä, ulkoaopettelusta tai kokemuksesta (säännöt I, II ja III). Kolmannessa säännössä Descartes esittelee kaksi luotettavaa tapaa selvittää tutkittavia kohteita ja saavuttaa tieteellistä tietoa. Nämä ovat intuitio ja deduktio.

Descartesin intuition käsite on radikaali, kuten hän itsekin toteaa. Se ei viittaa "häilyvään aistihavaintoon" tai kuvittelukyvyn löyhään assosiaatioon, vaan Descartes tarkoittaa sillä "puhtaan ja keskittyneen mielen saavuttamaa vaivatonta ja tarkkaa käsitystä" ja vielä siinä määrin, "ettei se jätä minkäänlaista epäilyksen sijaa siihen, minkä ymmärrämme". Intuitio on ymmärryksen toimintavoista kaikkein perustavin, mutta väheksytty, koska sitä pidetään niin ilmeisenä ja helppona (ss. 47–48).

Toinen varma tapa hankkia tietoa on deduktio. Intuition ja deduktion voi erottaa toisistaan niille ominaisen temporaalisen rakenteen avulla. Intuitio on aina vain tässä hetkessä, kun taas deduktio suuntautuu ajassa (s. 48). Kahden menetelmän erot Descartes tiivistää seuraavasti:

"Yhteenvetona voidaan todeta, että ainakin välittömästi ensimmäisistä periaatteista johdettavat väittämät tunnetaan tarkastelutavan mukaan toisaalta intuition ja toisaalta deduktion kautta. Mutta itse ensimmäiset periaatteet tunnetaan vain intuitiolla, kun taas niistä kaukana olevat johtopäätökset ainoastaan deduktion kautta" (ibid.).

Intuition ja deduktion lisäksi oleellista metodissa eli varmoissa ja helpoissa säännöissä on järjestelmällisyys, täsmällisyys ja eteneminen yksinkertaisista asioista monimutkaisiin. Kun asia on monimutkainen, se puretaan yksinkertaisempiin osiin eli käytetään analyysia (säännöt IV–VI). Säännöistä järjestelmällisyys on mielenkiintoinen ja liittyy metodin vaiheeseen nimeltä luettelointi eli induktio. Induktiolla Descartes tarkoittaa "erittäin täsmällistä ja huolellista tutkimusta", jonka tarkoitus on kartoittaa kaikki käsillä olevaan asiaan liittyvät tekijät. Induktioon tulee turvautua kuitenkin ainoastaan silloin, kun asioita ei voida palauttaa intuitioon ja sen tuottama tieto ei ole yhtä varmaa kuin intuition tai deduktion avulla saavutettu. Kuitenkin kaikkea kolmea tapaa on käytettävä. Ne täydentävät toisiaan "ja tekevät yhdessä metodistani täydellisen". (ss. 61–63.)7

Edellä mainittujen lisäksi Järjen käyttöohjeet käsittelee tiedon määritelmää, tietävää subjektia (VII), yksinkertaisia ja yhdistettyjä ideoita sekä havaitsemista (XII). Säännöt XV ja XVII ovat tieteellistä kuvantamista ja mallintamista ennakoivina kuriositeetteina tutustumisen arvoisia.

Skeptisyydestä varmuuteen

Kokoelman seuraavat osat, Metodin esitys ja Optiikka, liittyvät toisiinsa siten, että jälkimmäinen on edellisen demonstraatio. Metodin esitys on teoksista tärkeämpi, kun taas Optiikkaa on mahdollista lukea myös modernin tieteenharjoittamisen prototyyppinä. Lisäksi Optiikka on hyödyllinen Descartesiin liitettyjen tieteen- ja filosofianhistorian kärjistettyjen folklore-tulkintojen torjunnassa.

Metodin esitys on Descartesin luetuin teos. Se on hyvin tiivis ja kirjallisesti huoliteltu ja harkittu esitys, jossa pyritään tietoisesti tekemään pesäeroa edeltävään traditioon. Eron tekeminen ei kuitenkaan ole itseisarvoista, kuten esimerkiksi Thomas Hobbesin (1588–1679) tapauksessa, vaan Descartes tuo avoimesti esiin kiitollisuutensa opettajiaan kohtaan ja käsittelee lyhyesti myös aikansa keskeisiä yliopistollisia oppiaineita (ss. 121–125).

Teoksen ensimmäinen osa on retorisesti mielenkiintoinen ja tärkeä. Käytyään läpi eri oppialoja ja määriteltyään filosofian kahdella eri tavalla Descartes tulee seuraavaan johtopäätökseen:

"Tästä syystä heti ikäni salliessa irrottauduin opettajien johdatuksesta ja jätin oppikirjojen tutkimisen kokonaan. Päätettyäni, etten etsi muuta kuin sellaista tietoa, jota voin löytää itsestäni ja maailman suuresta kirjasta, käytin loput nuoruusvuosistani matkusteluun, hovien ja sotaväkien näkemiseen sekä luonteenlaadultaan erilaisten ja eri oloista lähtöisin olevien ihmisten kanssa seurustelemiseen [...]" (s. 125).

Kaikesta kiitollisuudestaan huolimatta Descartes päätti heittää pois tikkaat ja kokeilla jotain uutta. Teoksen toisessa osassa hän alkaa kehittämään aikaisemmin muotoilemiaan järjen käyttöohjeita8 ja sivuilla 128–130 esitellään epäilyn metodi traditionaalisen skeptismin muodossa. Varsinainen cogito -argumentti (ss. 139–140) tulee neljännessä osassa ja sitä seuraa kaksi keskeistä kartesiolaista intuitiota: minä (ajattelevana olentona) ja Jumala.9

Viimeinen osa on hiukan hajanainen, mutta ainakin seuraavat seikat ovat huomionarvoisia. Kyseessä on reaktio Galilein tapaukseen. Toiseksi luvussa tulee ilmi Descartesin anatomian tuntemus ja kolmanneksi siinä esitellään mekanistinen ajatus eläimistä koneina.

Rationaalisuuden kehä, joka Descartesiin on liitetty, karisee viimeistään Optiikassa, jota voi lukea paitsi metodin sovelluksena, myös dokumenttina siitä, millainen moderni tiedemies on. Esimerkiksi luvut kolme, viisi ja kuusi ovat mielenkiintoisia tässä mielessä. Optiikka tarjoaa myös lisäinformaatiota Descartesin havainnonteoriasta.

Lopuksi

Kokoelmasta nousee väistämättä yksi teos yli muiden ja se on Metodin esitys, mutta en kuitenkaan jättäisi Järjen käyttöohjeita ja kirjeitä lukematta. Ne ovat hyvinkin informatiivisia, kun yritetään ymmärtää Descartesin ajattelua. Yksityiset ajatelmat taas tuovat esiin ainakin Descartesin luonteenpiirteitä.

Vaikka teokset ovat sävyltään samanlaisia, niin tyylillisesti niissä on eroja. Metodin esitykseen on lisätty henkilökohtainen kehyskertomus, joka tekee tekstistä sujuvamman. Optiikan ilmaisu taas on paikoin varsin matemaattinen. Huomionarvoista on, että Descartes haluaa tietoisesti käyttää ranskaa (eli kansankieltä) latinan (eli tieteen yleiskielen) sijasta (s. 167).

Käsillä oleva kokoelma Descartesin kirjoituksia helpottaa nykyisten ja tulevien tutkijoiden työtä. Sami Janssonin käännökset ovat päteviä ja työryhmän laatimat selitykset ovat asiantuntevia ja mielestäni välttämättömiä, kun halutaan ymmärtää kartesiolaisuuden historiallisia juuria. Myös tutkimuskirjallisuusluettelo ja professori Alasen johdanto ovat huolellisesti laadittuja.

Viitteet:

1. Erityisesti tämä koskee teosta Meditationes, joka ei sisälly tähän kokoelmaan. Kuvan Descartesin reseptiosta saa tutustumalla vastaväitteisiin, joita esittävät esimerkiksi Cambridgen platonistit, erityisesti Henry More teoksissaan Divine Dialogues (1668) ja Enchridion Metaphysicum (1671). Nämä kommentit ovat kriittisiä, vaikka niissä hyväksytäänkin Descartesin rationalismi. Hollannissa Descartesin vaikutus oli, ymmärrettävästi, huomattava. Erityisesti Leidenin ja Utrechtin yliopistot muodostuivat kartesiolaisuuden tyyssijoiksi. (Takaisin tekstiin.)
2. Kuvaavaa on että esimerkiksi teoksen Burns 1991 Descartesia koskevat maininnat ovat hyvin yleisiä ja häntä käytetään lähinnä kuvastamaan jonkin aatehistoriallisen periodin alkamista tai päättymistä. (Takaisin tekstiin.)
3. Descartesin etiikasta katso esimerkiksi Schneewind 1998, 184–193. Stereotyyppisestä luennasta voi mainita Bertrand Russellin (1967) Descartesia käsittelevän luvun. (Takaisin tekstiin.)
4. Ensimmäinen sääntö on vastakkainen stoalaisten perusajatukselle, että ihminen on maailman eikä maansa tai yhteisönsä säännönmukaisuuksien alainen; että hänen tulisi toiminnassaan seurata logosta eikä nomosta. (Takaisin tekstiin.)
5. Selkeästi tämä tulee ilmi sivulla 138. Päinvastoin kuin traditionaalisessa skeptisessa argumentaatiostrategiassa, jossa pyritään tuomaan esiin erilaisten argumenttien ominaiset puutteellisuudet ilman rakentavaa lopputulosta, Descartes käytti skeptisiä argumentteja saavuttaakseen varmuuden jostakin. (Takaisin tekstiin.)
6. Katso myös kosmologinen osio sivuilla 145–148 ja suomentajan huomautukset sivulla 326. Kahden maailmankuvan välistä ristiriitaa hän yrittää sovittaa sivulla 49:
   

   "Tämä [että intuitio ja deduktio ovat ainoita varmoja keinoja tiedon hankinnassa] ei estä meitä pitämästä jumalallista ilmoitusta kaikkea muuta tietoa varmempana, koska usko siihen, kuten kaikkeen salaperäiseen, ei ole ymmärryksen vaan tahdon toimintaa". (Takaisin tekstiin.)

7. On selvää, että Descartesin tapa käyttää kaikkia kolmea käsitettä intuitio, deduktio ja induktio eroaa merkittävästi nykyisistä ja häntä edeltävistä käyttötavoista. Eroavaisuuksista katso selitykset (s. 313). (Takaisin tekstiin.)
8. Säännöt eivät tietenkään mene yksi yhteen. Ensimmäinen sääntö sivulla 131 sisältää keskeisen erottelun tarkan ja selvän idean välillä (ks. myös selitykset, s. 324). (Takaisin tekstiin.)
9. Näistä katso myös kirje Silhonille (ss. 287–288). Descartesin Jumalan olemassaolon todistuksesta ja suhteesta teologiaan katso selitykset sivulla 326. (Takaisin tekstiin.)

Kirjallisuus:

• Burns, James Henderson 1991: The Cambridge History of Political Thought 1450–1700. Cambridge University Press, Cambridge.
• Schneewind, Jerome 1998: The Invention of Autonomy. Cambridge University Press, Cambridge.
• Russell, Bertrand 1967: Länsimaisen filosofian historia II. WSOY, Porvoo.

Kirjoittaja Juhana Lemetti on Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksen jatko-opiskelija ja tekee väitöskirjaa Thomas Hobbesin poliittisesta ja uskonnollisesta ajattelusta.

Takaisin edelliselle tasolle