Historiallisia Arvosteluja 15/2001: Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa
Maailman pohjoisimman diakonissalaitoksen alkuvaiheet
laatinut Mikko Ketola
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Hannu Mustakallio: Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa. Oulun diakonissakoti
1896–1916. Oulun Diakonissalaitoksen tieteellisiä julkaisuja 2. Oulun
Diakonissalaitoksen säätiö: Oulu, 2001. 672 sivua, kuvitettu.
Kuka jaksaa lukea lähes seitsemänsataa sivua tutkimusta Oulun diakonissakodin ensimmäisestä kaksikymmenvuotistaipaleesta? Allekirjoittanut ainakin jaksoi – kesähelteilläkin – ja uskon, että monia muitakin löytyy. Urakasta selviytymistä edisti se, että tutkimus ei ole mikä tahansa väritön instituution tilaushistoria vaan kunnianhimoinen, tarkka – monien mielestä varmasti piinallisenkin tarkka – ja hyvin kirjoitettu perustutkimus. Silmiin sattuneet painovirheet olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Mustakallio on ollut tilaushistorioitsijana siinä mielessä ihanteellisessa asemassa, että hän on saanut työstään usean vuoden ajan kuukausipalkkaa ja hänellä on ollut tukenaan asiansa tunteva historiatoimikunta, jonka jäseniin on kuulunut muiden muassa Oulun maakunta-arkiston johtaja Samuli Onnela. Mutkiakin on kyllä ollut matkassa kuten esipuheesta ilmenee.
Tutkimus kattaa huomattavasti pitemmän ajan kuin vuodet 1896–1916, sillä se alkaa itse asiassa jo 1800-luvun puolivälistä, jolloin Limingan kirkkoherra A. G. Borg vieraili Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa Reininmaalla. Tekijä on selvittänyt tarkasti, mitä kautta ja keiden välityksellä nykyaikainen diakonia (eli seurakunnan sosiaalinen palvelutyö) levisi ulkomailta Suomeen ja miten sitä alettiin täällä toteuttaa. Saksalaisten vaikutteiden lisäksi tärkeitä olivat yhteydet pohjoismaisiin diakonissalaitoksiin, joissa opiskeli myös suomalaisia nuoria naisia. Suomen ensimmäinen diakonissalaitos perustettiin Helsinkiin vuonna 1867. Viipuriin sellainen perustettiin vuonna 1869 ja Sortavalaan vuonna 1894. Helsingin ja Viipurin laitokset edustivat laitosdiakoniaa, mikä tarkoitti sitä, että suurin osa laitosten kouluttamista diakonissoista pysyi laitosten palveluksessa ja valvonnassa. Sen sijaan Sortavalan ja Oulun laitokset kouluttivat diakonissoja nimenomaan seurakuntien palvelukseen.
Tekijä olisi tietenkin voinut valita helpon linjan ja selvittää yksisilmäisesti vain Oulun diakonissakodin toimintaa esimerkiksi painettujen vuosikertomusten avulla. Onneksi hän ei näin tehnyt, vaan tutkimus on kasvanut monitahoiseksi ja -puoliseksi runsaudensarveksi, jolla tulee olemaan pysyvä merkitys monien eri alojen historioitsijoille. Se on luonnollisesti kirkkohistoriaa analysoidessaan diakoniasta käytyä kirkollista keskustelua ja ajoittaista valtapeliä. Kirkollisia kiemuroita Mustakallio selvittelee suvereenisti. Se on terveydenhoidon historiaa selvittäessään diakonissakodin merkitystä pohjoisuomalaisen sairaanhoidon kentässä ja oppilaiden sairaanhoitajakoulutuksen kehitystä.
Se on mitä suurimmassa määrin Pohjois-Suomen aluehistoriaa ja Oulun kaupungin paikallishistoriaa. Tekijä selvittää tarkasti miten diakoniaharrastus vaihteli rovasti- ja seurakunnittain ja milloin mihinkin seurakuntaan diakonissa palkattiin. Oulun diakonissoja nähtiin muuallakin Suomessa kuin diakonissakodin omimmalla vaikutusalueella: etäisin Oulun kasvatti löytyi Seiskarista.
Se on naishistoriaa jo siinä mielessä, että naiset ovat siinä ylivoimaisesti pääosassa, eivätkä ainoastaan diakonissaksi opiskelevat vaan myös heidän tukijansa Oulun rouvasväen keskuudessa. Nämä suomenmieliset naiset olivat jo 1850-luvulta lähtien "verkostoituneet" monien eri kristillissosiaalisten toimintamuotojen ja hyväntekeväisyyden piirissä. Tällainen aktiivisuus tarjosi heille merkittävän emansipaatiokanavan. Erityisesti pappien tyttäret nousevat tässä suhteessä merkittäviin rooleihin. On vain sääli, että naiset eivät ole jättäneet jälkeensä yhtä paljon kirjallista aineistoa kuin miehet. Niinpä esimerkiksi Diakonissakodin johtajattarena vuosina 1903–1929 toimineelta, nähtävästi (ainakin kokouksissa) melko vähäpuheiseltä Elin Smarinilta on teoksessa vain yksi suora lainaus. Onneksi Mustakallio referoi useita kirjeitä, jotka jo seurakuntiin töihin siirtyneet diakonissat kirjoittivat ajoittaisissa ahdistuksissaan kodin johtajana vuosina 1903–1916 toimineelle pastori Uno Wegeliukselle.
Mustakallion tutkimuksella on myös huomattavat henkilö- ja sukuhistorialliset ansionsa, jotka luonnollisesti liittyvät sen paikallishistorialliseen merkitykseen. Niinpä hän kiinnittää huomiota siihen, kuinka tietyilla suvuilla oli huomattava osuus juuri diakonissakodin synnyn ja kehityksen historiassa. Kodin perustajasta ja ensimmäisestä johtajasta A.W. Wallinista hän on julkaissut suppean erillistutkimuksenkin.
Yksi piirre tutkimuksessa on vielä sen merkitys poliittisen historian tutkimukselle, erityisesti sortovuosien osalta. Mustakallio osoittaa kuinka sekä perustuslaillisessa vastarinnassa että diakoniaharrastuksessa oli piirteitä kansalaisyhteiskunnan esiinmurtautumisesta. Tässä yhteydessä hän viittaa siihen, että kaikki Pohjois-Suomen perustuslailliseen vastarintaan yhtyneet papit olivat hiippakuntansa johtavia diakonia-aktivisteja ja että heillä kaikilla oli seurakunnissaan palveluksessa Oulun diakonissakodin kurssin käynyt diakonissa!
Viitaten äskettäin käytyyn keskusteluun "miesten tieteestä" voi todeta, että tässä tutkimuksessa on ainakin viitattu runsaasti naistutkijoihin. Kirjan pohjana oleva lähdemateriaali on varsin laaja. Tekijä on kerännyt aineistoa Tukholman ja Oslon diakonissalaitosten arkistoja myöten. Asiaa löytyy viitteistäkin niin paljon, että joskus yhden sivun viiteapparaatin lukeminen kestää yhtä kauan kuin kyseisen sivun. Kirjassa on erittäin hieno mustavalkokuvitus. Suurimman osan kuvista on ottanut edellä mainittu Uno Wegelius. Kirjassa on 10 liitettä, muun muassa perusteellinen diakonissamatrikkeli. Luetun ymmärtämistä auttavat lisäksi tutkimuksen 20 taulukkoa, seitsemän asetelmaa ja 14 karttaa. Lopusta löytyvät henkilö- ja paikkakuntahakemistot. Tiivistelmä on sekä ruotsiksi että saksaksi.
Oulun Diakonissalaitos menettelee epäviisaasti, jollei se jatka historiansa kirjoituttamista vuodesta 1916 eteenpäin. Mustakalliossa sillä on taitava tutkija, jonka työnjälkeen voi luottaa, vaikka tuloksia sitten joutuisikin odottamaan vähän kauemmin kuin simppelin historiikin laatijalta.
Kirjoittaja Mikko
Ketola on teologian tohtori ja assistentti kirkkohistorian laitoksessa Helsingin
yliopistossa.
|
