Historiallisia Arvosteluja 26/2001:
"Täällä on oikea Suomenkansa"
Ilottomista hurmahengistä kansakunnan tukipilareiksi
laatinut Pekka Hirvonen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Ilkka Huhta: "Täällä on oikea Suomenkansa". Körttiläisyyden
julkisuuskuva 1880–1918. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 186.
SKHS: Helsinki, 2001. 287 sivua.
Mauno Rosendalin neliosainen teos Suomen herännäisyyden historia on ilmestymisestään
saakka (1902–1915) muodostanut eräänlaisen kirkkohistoriallisen standarditulkinnan ehkä tutkituimman
herätysliikkeemme vaiheista 1800-luvulla. Eikä ihme: Rosendalin teos on edelleen kattavin yleisesitys
herännäisyydestä. Kuten historiankirjoitus yleensäkin, Suomen herännäisyyden
historia on kuitenkin oman aikansa lapsi. Se on voimakkaasti sidoksissa kirjoittamisajankohtaansa, sen
yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja poliittisiin intresseihin.
Kirkkohistorioitsija Ilkka Huhta tekee tuoreessa väitöskirjassaan herännäisyyttä koskevalle
tutkimukselle palveluksen asettamalla Rosendalin teoksen sekä muut 1800- ja 1900-luvun taitteen körttilegendat
omiin historiallisiin raameihinsa. Huhta analysoi niin herännäisyystutkimusta, lehtikirjoittelua kuin
herännäisyyttä sivuavaa kaunokirjallisuuttakin ja valottaa varsin onnistuneesti sitä muutosta, joka
körttiläisyyden julkisuuskuvassa vuosisadan vaihteen molemmin puolin tapahtui.
Vielä 1880-luvulla yleinen käsitys herännäisyydestä oli voimakkaan negatiivinen: sitä
pidettiin ahdasmielisenä, elämänkielteisenä ja sivistykselle vihamielisenä uskonnollisena
liikkeenä, joka oli hajonnut omiin sisäisiin ristiriitoihinsa. Samaan aikaan körttiläisyys oli
kuitenkin kokoamassa rivejään. Se alkoi muokata julkisuuskuvaansa voimakkaasti oman lehden, kustantamoyhtiön
ja yhtiön vuosikokouksista alkaneiden herättäjäjuhlien kautta. Herännäisjohtaja Wilhelmi
Malmivaara omaksui jo varhaisessa vaiheessa vahvan fennomaanisen ideologian, joka suodattui hänen
käsityksiinsä herännäisyyden luonteesta. Herännäisyyttä koskevissa tulkinnoissa
korostuivat liikkeen (valtio)kirkollinen luonne sekä sen kotimainen, suomalaiskansallinen alkuperä. Kuvaan
sopimattomat piirteet, kuten varhaisen herännäisyyden hurmoksellisuus, käytännössä
täydellinen välirikko valtiokirkon johdon kanssa 1830- ja 1840-luvulla sekä ajattelun ulkomainen,
pietistinen alkuperä pyrittiin aktiivisesti unohtamaan. Heränneet sovittivat historiaansa nousevan
kansallisuusaatteen määrittämiin kehyksiin.
Toisaalta myös liikkeen ulkopuoliset fennomanian asianajajat alkoivat vähitellen liittää
herännäisyyteen piirteitä, jotka sopivat kansallisen projektin edistämiseen. Juhani Aho näki
teoksissaan varhaisen herännäisyyden ja kansallisen heräämisen välillä selvän analogian,
vaikka pitikin uudempaa körttiläisyyttä uskonnollisen konservatismin tukipilarina. Kaunokirjallisuudella oli
merkittävä osuus siinä, että yleinen käsitys herännäisyydestä alkoi muuttua
positiivisemmaksi. Vaikka kaunokirjallisuutta oli heränneissä piireissä perinteisesti vieroksuttu,
1910-luvulla alkoi ilmestyä myös heränneiden, muiden muassa juuri Mauno Rosendalin kirjoittamia romaaneja,
jotka omalta osaltaan muokkasivat körttiläisistä salonkikelpoisempia suuren yleisön silmissä.
Vähitellen heränneissä alettiin nähdä suomalaisen uskonnollisuuden esikuva, siveellinen,
ryhdikäs ja "terve" kansa, joka vaikeinakin hetkinä seisoi lujasti puolustamassa arvojaan. Enää ei
ollut pelkästään kyse siitä, että herännäisyys olisi ollut aidosti suomalaista, vaan
myös toisinpäin: suomalaisuuteen kuului olennaisena osana herännäisyyden kaltainen uskonnollisuus.
Vuosien 1917–18 myllerryksessä körteille tyypillisistä arvokonservatiivisuudesta ja lojaalisuudesta
auktoriteetteja kohtaan tuli hyveitä. Heränneistä tuli valkoisen sotilaan ideaali, "pirua ja
ryssää" vastaan taisteleva suoraselkäinen suomalainen.
"Täällä on oikea Suomenkansa" on oikeastaan kertomus siitä, miten herännäisyys
alettiin vähitellen yhdistää kansallisuusaatteeseen, jonka kanssa sillä oli alun alkaen ollut kovin
vähän tekemistä. Heränneet, Wilhelmi Malmivaara etunenässä, turvasivat liikkeen
uudistustyössään kansalliseen projektiin, ja fennomaanit puolestaan havaitsivat herännäisyyden
käyttökelpoiseksi raaka-aineeksi rakenteilla olevalle suomalaisuudelle.
Huhdan tutkimus avaa tuoreen näkökulman herännäisyyteen. Historiantutkimuksen näkökulmasta
erityisen kiinnostava on sen historiografinen ulottuvuus. "Kirkkohistoriallinen historiografia" on tähän saakka
ollut varsin vähän tutkittua maaperää. Etenkään tunnustuksellinen herännäisyyden
tutkimus ei ole juuri vaivautunut pohdiskelemaan sitä, millä tavalla 1900-luvun alussa muotoutunut
herätysliikkeen historiaa koskeva kaanon on sidoksissa omaan kirjoittamisaikaansa. Kirkkohistorian ulkopuolella tehty
herännäisyystutkimus (Ylikangas, Siltala), on suhtautunut ehkä kriittisemmin körttiläisyyden
historian myyttisiin aineksiin, mutta senkin tutkimuksellinen fokus on ollut muualla kuin herännäisyyden
julkisuuskuvan sijoittamisessa aatehistorialliselle kartalle.
Väitöskirja ei kuitenkaan ole pelkkää herännäisyyden historiaa tai historiografiaa.
Sillä on oma panoksensa annettavana myös nationalismista käytyyn keskusteluun, siihen miten myös
uskonnosta tehtiin kehittyvän – tai pikemminkin kehitteillä olevan – kansakunnan rakennusainetta
1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Huhdan analyysiin käyttämää lähdemateriaalia voi pitää
varsin monipuolisena; monista tutkijoista poiketen Huhta ei ole tyytynyt samastamaan yleistä mielipidettä
yksioikoisesti pelkkään lehdistöön. Kaunokirjallisuuden, lehdistön, hengellisen kirjallisuuden ja
tutkimuksen kattava aineisto käsittää oikeastaan koko aihetta koskevan painetun sanan kyseessä olevalta
aikakaudelta. Painettua lähdeaineistoa täydentää vielä kirjailijoiden, historiankirjoittajien ja
heränneiden vaikuttajien kirjeenvaihto.
Kieleltään teos on hyvää ja selkeästi etenevää asiatekstiä. Rakenne on
tasapainoinen, joskin kirjan alkupuolella esitetyt pohdinnat esimerkiksi lukutaitoprosenttien välisistä eroista
Itä- ja Länsi-Suomen välillä vaikuttavat hieman turhan laajamittaisilta siihen nähden, ettei
niillä ole ainakaan näkyvää yhteyttä väitöskirjan keskeisiin tutkimustuloksiin.
Loppuluvussa lukija olisi ehkä odottanut hieman lennokkaampaa tulkintaa; nyt kirjoittaja tyytyy oikeastaan vain
kertaamaan lyhyesti jo aiemmin esille tuomansa havainnot.
Tutkimusotteeltaan ja metodiikaltaan Huhdan väitöskirja on melko perinteinen. Jonkin tietyn ilmiön kuvaa
kaunokirjallisuudessa tai lehdistössä käsitteleviä tutkimuksia ja tutkielmia on tietysti tehty useampia
vuosikymmeniä, eikä nyt käsillä oleva teos perusasetelmaltaan olennaisesti poikkea tästä
traditiosta. Nimenomaan nationalismin, kirkkohistorian ja historiografian välille yhteyksiä luovana ja
lähteistöltään laaja-alaisena työnä "Täällä on oikea Suomenkansa"
edustaa kuitenkin varsin kiinnostavaa puolta tässä tutkimusperinteessä. Toisaalta voi sanoa, etteivät
Huhdan tutkimustulokset tarjoa erityisen suuria yllätyksiä; herännäisyyden historiakuvan muuttumisen ja
kansallisen projektin politisoitumisen väliseen yhteyteen on kiinnittänyt viime vuosina huomiota muiden muassa
Irma Sulkunen, minkä Huhta itsekin toteaa.
Toivottavasti Huhdan edustama tutkimustapa, jossa myös uskonnolliset liikkeet nähdään elimelliseksi
osaksi laajempaa yhteiskuntaa, yleistyy kirkkohistorian piirissä. Herätysliikkeitä ja uskonnollisuutta
ylipäätään on jo liiankin kauan tarkasteltu vain uskonnollisesta kokemuksesta käsin samalla kun
on – tietoisesti tai tiedostamatta – unohdettu, että mikään inhimillinen toiminta ei tapahdu
tyhjiössä. Uskonto ja politiikka ovat aina olleet kiinteässä vuorovaikutussuhteessa, eikä
1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomi ollut tästä mikään poikkeus.
Kirjoittaja Pekka
Hirvonen on filosofian maisteri ja valmistelee Helsingin yliopiston historian laitoksessa Suomen ja
Pohjoismaiden historian väitöskirjaa herännäispappinakin toimineen Alfred Kihlmanin
elämästä ja verkostoista.
|
