Historiallisia Arvosteluja 24/2001:
Sadan vuoden sotatie
Hakkapeliittoja ja karoliineja
laatinut Tero Karasjärvi
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Jussi T. Lappalainen: Sadan vuoden sotatie. Suomen sotilaat
1617–1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001. 224
sivua.
Sotahistoriaa on väitetty yhdeksi vanhimmista historiankirjoituksen lajeista.
Ikivanhuudestaan huolimatta se on aina ollut ja on yhä edelleen myös yksi
ongelmallisimmista. Vanhastaan sotahistorian painolastina on ollut sankaritarujen
kertominen; tässä en tyytyisi osoittamaan sormella vain kansallisvaltioiden
tuekseen pystyttämää mytologiaa, vaan sotahistoria on ollut historian
aamuhämäristä alkaen reippaan propagandahenkistä. Ei tarvitse kuin
lukea sumerilaisten kertomuksia kaupunkivaltioidensa välisistä koitoksista: omaa
sotaista menestystä ja kuntoisuutta ihannoivaa sotahistoriaa nekin ovat, jos
vaivautuu raaputtamaan pinnan kertomusten päältä pois.
Toinen, uudenlainen ongelma sotahistorian tutkimukseen syntyi modernien
sosiaalitieteiden nousun myötä. Sotahistoriasta tuli sävyltään
päivittelevää, usein tarkoitushakuista 'kurjuushistoriaa'. Sinänsä
kysymyksessä oli edistysaskel sotahistorian tutkimuksen kannalta, mutta
lähestymistavan ongelmana oli vahva poliittinen sitoutuminen. Tietenkin myös
niin kutsuttu 'perinteinen' sotahistoria on monesti sisältänyt voimakkaita
poliittisia värityksiä, mikä seikka on heikentänyt sen
esittämiä teesejä.
Suomessa tehtyä sotahistoriantutkimusta on vaivannut erikoislaatuinen ongelma:
vahva likinäköisyys. Joskus tuntuu siltä kuin tutkijoiden ja lukevan
yleisön mielestä mitään mielenkiintoista ei olisi tapahtunut ennen
1900-lukua. Itsenäisyyden aika ja eritoten Suomen toisen maailmansodan aikana
käymät sodat ovat vahvasti ylikorostetussa asemassa. Vakavasti otettavat
historiateokset, joissa kuvataan suomalaisten sotahistoriaa ennen vuotta 1917 voidaan
laskea kahden käden sormilla.
Siksi Turun yliopiston pitkäaikaisen professorin, nyttemmin emerituksen, Jussi T.
Lappalaisen teos Sadan vuoden sotatie on merkittävä jo
pelkästään siksi, että se on ilmestynyt. Tässä on ehkä
syytä korostaa, että mielestäni esimerkiksi ruotujakolaitoksen tai Ruotsin
suurvaltakauden politiikan tutkiminen eivät sinällään ole
sotahistoriaa, vaan sen lievetutkimusta. Varsinaista sotahistoriaa on sodan tutkiminen
mahdollisimman laaja-alaisesti, mutta samalla pitäen päätutkimuskohteena
nimenomaan sota, enemmän tai vähemmän organisoitu joukkoväkivalta.
Toinen syy miksi olin kohtuullisen innostunut Lappalaisen kirjan ilmestymisestä on
erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa jo neljännesvuosisadan ajan harjoitettu
sodan olemukseen ja kokemiseen painottuva tutkimussuuntaus. Kieltämättä
ajatuksissani kävi houkutteleva mahdollisuus, josko nyt Suomessakin vanhemman
sotahistorian tutkimus ottaisi aimo askelen tähän suuntaan?
Sadan vuoden sotatie alkaa ja loppuu Ruotsin suurvaltakauden myötä.
Lappalainen ilmoittaa alkupuheessaan tavoitteekseen suurvalta-aikaan liittyvien myyttien,
eli hakkapeliittojen, karoliinien ja armeijan rekrytointijärjestelmään
liittyvien mielikuvien uudelleenarvioinnin. Miten sotaväkeä Suomesta nostettiin
ja mikä suomalaisten sotilaiden osuus Ruotsin sotalaitoksessa oli?
Lappalainen yrittää myös tuoda mikrohistoriallista sävyä
teokseensa esittelemällä karjalaisen talonpojan Eerik Antinpojan, sittemmin
aatelisnimeltään Trana, joka toimi merkittävässä asemassa Ruotsin
armeijan huollon järjestämisessä. Pyrkimyksenä on selvästi nostaa
esiin "unohdettu" suomalainen merkkihenkilö, vieläpä sellainen, joka sopii
paremmin nykyajan ekonomien arvostuksen kohteeksi kuin aiemmin esiin nostetut sotasankarit.
Viittausten pinnallisuus jättää kuitenkin henkilöhistorialliset
viittaukset kovin irrallisiksi.
Lappalainen aloittaa selvittelemällä Suomen sotilaspoliittista asemaa
keskiajalta lähtien. Taistelu Neva-joen hallinnasta oli pitkään ollut
Ruotsin itäisen strategian kohtalonkysymys. Kuningas Kustaa II Adolfin Ruotsille
suotuisan Stolbovan rauhan jälkeen vuonna 1617
kruunajaisvaltiopäivillään pitämä puhe valtakunnan uuden
itärajan luonteesta toimii Lappalaisen esityksen lähtökohtana. Ansiokkaasti
Lappalainen arvioi Suomen strategisen aseman realiteetit analysoimalla Inkerinmaan ja
Laatokan ympäristön liikenteelliset ja maantieteelliset olosuhteet. Oman
huomionsa saa myös väestön poliittinen, pitkälti uskontoon perustuva
asenne uusia vallanpitäjiä kohtaan.
Lappalainen koskettelee myös lyhyesti 1600-luvun sotaa koskevaa valtiollista
ajattelua. Sota nähtiin valtion luonnolliseksi olotilaksi. Rauha oli lepovaihe, jonka
aikana kerättiin voimia uutta koitosta varten. Silti olisi liian yksinkertaista
nähdä uuden ajan alun sodankäynti pelkäksi kuninkaiden ja ruhtinaiden
oikuksi. Menestyksellinen sodankäynti vaati säätyjen suostumuksen. Ilman
sitä sodalta puuttuivat materiaaliset edellytykset.
Ruotsin suurvaltakauden katsotaan yleisesti alkaneen jo mainitusta Stolbovan rauhasta.
Pinta-alaltaan Ruotsi jakoi nyt Euroopassa kolmannen sijan suunnilleen saman kokoisen
Puola-Liettuan kanssa. Väkiluvultaan valtakunta oli kuitenkin varsin vaatimaton: noin
puolitoista miljoonaa. Tämä oli vähän Venäjän ja Puolan
väkilukuihin verrattuna: molemmissa oli asukkaita noin 6 miljoonaa.
Kustaa II Adolfin mukaan strateginen tilanne oli 1600-luvun alussa muuttunut
ratkaisevasti Ruotsin eduksi. Myös Lappalainen arvioi Suomen itärajan
liikenteellisiä olosuhteita ja maalaa mielenkiintoisen kuvan 1600-luvn alun
sodankäynnin logistiikasta ja sen asettamista ehdoista strategiselle ajattelulle.
Talvisodankäynti oli pieniä hävitysretkiä lukuun ottamatta
käytännössä mahdottomuus. Todennäköisin sotaretken aloitus
sijoittui alkukesään.
Lyhyesti Lappalainen käsittelee idästä saatujen voittomaiden
väestörakennetta. Tärkein jakoperuste tuohon aikaan oli uskonto.
Kirjoittaja ei yritä selittää asujaimiston lojaalisuusrakenteita
kansallisuuteen perustuen, vaan korostaa uskonnon ja hallittavien ja hallittujen
välisten paikallisten suhteiden merkitystä.
Suomen sotalaitos oli kehittynyt 1500-luvun sotien takia yhä ammattimaisempaan
suuntaan. Eerik XIV:n uudistusten myötä Suomen asettamien joukko-osastojen
määrä oli noussut ja länsimainen sotilashierarkia sotilasarvoineen
omaksuttiin vähitellen armeijan organisaation perustaksi. Tämä liittyy
saumattomasti komppanioihin ja rykmentteihin perustuvan organisaatiomallin
leviämiseen. Suomeen syntyivät näin maakunnalliset rykmentit, joihin monien
nykyisten joukko-osastojen perinteet voidaan johtaa. Lappalainen selvittelee onnistuneesti
monimutkaista aihetta eri aselajien päällystöä ja
alipäällystöä vertailevin taulukoin.
Organisaation lisäksi armeija tarvitsi rekrytointijärjestelmän. Aihetta
on Suomessa tutkittu pitkään ja perusteellisesti. Lappalainen pystyykin
kuvailemaan melkoisella perinpohjaisuudella väenottojärjestelmien koukerot.
Menemättä yksityiskohtiin voi todeta kansanomaiset mielikuvat väenoton
mielivaltaisuudesta perättömiksi.
Ulkomaisissa sotahistoriallisissa teoksissa Kustaa II Adolfia pidetään
Moritz Oranialaisen rinnalla niin sanotun uuden ajan alun sotilaallisen vallankumouksen
pääarkkitehtina. Lappalainen huomauttaa että Ruotsin nuorella kuninkaalla
ei ollut kokemusta kenttätaisteluista. Taktista järjestelmäänsä
hän alkoi toteuttaa pitäen esikuvanaan alankomaalaista taktiikkaa.
Taktiikan historia on sotahistorian vaikeimpia alalajeja. Tämä näkyy
selvästi myös Sadan vuoden sotatiessä. Lappalainen keskittyy
1600-luvun aseiden teknisten ominaisuuksien esittelyyn ja taktiikan puolelta tyytyy vain
esittelemään ohjekirjoista löytyvän muodollisen taktiikan.
Taistelukentän todellisuus ja 1600-luvulla tapahtuneen taktiikan kehityksen
analysointi jää sivuun.
Muuten varsin perinteiseen taktiikan historian kuvailuun on päässyt mukaan
yksi taktiikan maailmanhistoriaan sopimaton väite, jonka mukaan puolalaisten
käyttämä teräaseisiin ja iskuun luottava ratsuväen taistelutapa
olisi mongoleilta peräisin. Mongolit olivat perinteisesti luottaneet tehokkaiden
jousiensa ja hevosmiestaitonsa mahdollistamaan vastustajan väsyttämiseen
nimenomaan tulen avulla ja siirtyneet lähitaisteluun vasta ajaessaan takaa
kulutettua ja demoralisoitua vastustajaa. Puolalaisen ratsuväen taistelutapa juontaa
juurensa raskaan ratsuväen iskuun perustuvasta sodankäyntitraditiosta.
Ruotsi aloitti kipuamisensa eurooppalaiseksi suurvallaksi
hyökkäämällä Puolan kimppuun vuonna 1617. Lappalainen käy
kirjan otsikon mukaisesti huolellisesti läpi Ruotsin suurvalta-ajan sotien
päätapahtumat ja päättää kirjansa suurvalta-aseman
romahtamiseen erityisesti valtakunnan itäisessä osassa, eli Suomessa.
Sotatapahtumat esitetään perinteiseen tyyliin päivämäärä-
ja karttavetoisesti. Sotatoimien monimutkaisen polveilun ja poliittisen kehityksen
seuraamista kartat helpottavat mukavasti. Taistelukartoissa sen sijaan ei ole
mitään uutta tai mullistavaa. Suuri miinus kirjalle on kuitenkin karttojen ja
kaavioiden liian ahdas taitto. Teoksen ulkoasuun liittyvä huomautus on myös
kansikuvan lähdetietojen puuttuminen kokonaan siitä huolimatta, että kuva
on melkoisen tunnettu.
Suurvaltakauden armeijan väenottoon liittyy paljon liioiteltuja mielikuvia ja
mytologiaa. Siksi Lappalaisen huolellinen väenoton koukeroiden selvittely tuo
tervetullutta valoa rekrytoinnin realiteetteihin. Tosin eri järjestelmien kuvailu
limittäin sotatapahtumien ja poliittisen kehityksen kanssa saattaa sekoittaa
aiheeseen erityisesti perehtymätöntä. Yhtenäinen esitys väenoton
kehityksestä käsiteltävänä ajanjaksona olisi selkeyttänyt
tekstiä. Lisäksi aihe vie suhteettoman suuren osan koko kirjasta.
Merkittävimpiä osioita Sadan vuoden sotatiessä on
talonpoikaisen hakkapeliitan sitkeästi eläneen myytin uudelleenarviointi. Kuva
osoittautuukin lähemmässä tarkastelussa kovin hauraaksi. Suomesta kootut
sotilaat olivat useimmiten maaseudun maatonta väkeä, köyhälistöä.
Topeliaaninen mielikuva talonpojista kootusta "kansallisesta" sotaväestä on
siten suurelta osalta virheellinen. Hakkapeliitat eivät myöskään
saavuttaneet mitään kummoisempaa mainetta Euroopan sotakentillä. Hyvin
harvat aikalaislähteet mainitsevat erityisesti suomalaiset sotilaat, mikä onkin
varsin ymmärrettävää ottaen huomioon suomalaisten suhteellisen
vähäisen osuuden suurelta osin palkkajoukoista muodostetuista Ruotsin
Keski-Euroopassa operoinneista armeijoista. Suuri osa suomalaisesta sotaväestä
oli sijoitettuna Baltian voittomaiden linnojen varusväeksi.
Sadan vuoden sotatie oli minulle aluksi pettymys: missä olivat kuvaukset
taisteluista reaalisina tapahtumina oikeine ihmisineen iänikuisten karttanuolien
sijasta, missä kertomukset taistelukentän oudoista sattumista, missä lyhyet
elämäkerralliset ainekset, jotka tekevät historiasta niin mielenkiintoista
ja elävää? Syvällisemmän tutustumisen jälkeen pienet
kauneusvirheet, kuten edellä mainittu ahdas taitto ja liiallisten
puhekielenomaisuuksien viljeleminen kuitenkin jäävät sivuun; Lappalaisen
teos on selkeä, helppolukuinen ja täyttää myös "myytinmurskaajan"
roolinsa kiitettävästi. Kirja on kaiken kaikkiaan tervetullut täydennys
suomalaiseen sotahistorian tutkimukseen. Toivottavasti Sadan vuoden sotatie tulee
toimimaan innoituksena vanhempaan historiaan kohdistuvalle suomalaiselle
sotahistorialliselle tutkimukselle.
Kirjoittaja Tero
Karasjärvi on yleisestä historiasta valmistunut, sotahistoriaan erikoistunut
filosofian maisteri, joka on opiskellut myös Itä-Aasian tutkimusta.
|
