Historiallisia Arvosteluja 21/2001:
Kirkon ja kruunun välissä
Johdatus Suomen keskiaikaan
laatinut Ossi Kokkonen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Mika Kallioinen: Kirkon ja kruunun välissä. Suomalaiset ja
keskiaika. Edita: Helsinki, 2001. 159 sivua.
Mika Kallioisen Kirkon ja kruunun välissä on yhteiskuntahistoriallinen
johdatus Suomen keskiaikaan. Kallioinen asettaa kirjansa alkusanoissa tavoitteeksensa kuvata
ulkoisten olosuhteiden vaikutusta keskiajan suomalaisten elämään.
Tähän hän pyrkii kuvaamalla keskiajan yhteiskuntaa toisaalta yhteiskunnallisten
rakenteiden, toisaalta yksittäisen ihmisen näkökulmista käsin. Teoksessa
käsitellään ennen kaikkea vallankäyttöön ja
yhteisöllisyyteen liittyneitä kysymyksiä, taloudellisia olosuhteita ja
sosiaalisia ilmiöitä. Sen sijaan aikakauden poliittinen historia, jota kirjoittaja
kuvaa hankalasti hahmotettavaksi, sivuutetaan vain vähäisin huomioin. Teoksen
suppeuden huomioon ottaen ratkaisu on perusteltu: näin keskiöön nousevat
keskiajalla eläneet ihmiset ja heidän elinympäristönsä.
Kallioinen tarkastelee Suomea osana itämerellistä ja eurooppalaista
ympäristöä. Hän vertailee kirkon ja kruunun Suomeen tuomien
yhteiskunnallisten rakenteiden täällä saamia muotoja lähialueiden ja
Euroopan sydänmaiden esikuviin. Näkökulma on tuttu muutamasta muustakin viime
vuosina julkaistusta keskiajan Euroopan reuna-alueita käsittelevästä teoksesta;
tunnetuin esimerkki lienee Robert Bartlettin vuonna 1993 ilmestynyt The Making of
Europe. Tämän näkökulman taustalla on ajatus, jonka mukaan hieman
ennen 1000-lukua alkaneet laajat, kaikilla elämänalueilla havaittavat muutokset
yhdenmukaistivat siihen asti verraten omalaatuisten maa- ja valtakuntien yhteiskunnallisia
oloja niin, että syntyneestä yhtenäiskulttuurista on perusteltua alkaa
käyttää nimitystä (Länsi-)Eurooppa.
Itämeren perukoilla nämä yhteiskunnalliset muutokset olivat monesti
suuria. Aiemmin sivilisaation ulkopuolella olleesta Suomesta (ja Baltiasta) tuli nyt sen
periferiaa. Kallioinen toteaakin -- tarkoituksellisesti hieman kärjistäen --
että suomalainen yhteiskunta luotiin 1100-luvun puolivälistä 1300-luvun
alkuun ulottuvan ajanjakson kuluessa. Tuolloin tapahtui alueellinen ja poliittinen
yhtenäistyminen, kristinuskon omaksuminen, pysyvän verotuksen ja kaupankäynnin
järjestäminen, säätyjärjestelmän vakiintuminen ja kaupunkien
synty.
Kaksinapaisessa keskiaikaisessa yhteiskunnassa kruunu ja kirkko muodostivat rinnakkaiset
ja toisiinsa kietoutuneet valtakeskukset. Näiden valtakeskittymien tuloa Suomeen ja
niiden organisaatioita sekä esivallan ja alamaisten suhdetta Kallioinen tarkastelee
luvussa "Valta ja alamaiset". Maallinen valta jäi Suomessa paikallistasolla usein
heikohkoksi tiedonkulun ongelmien ja virkakoneiston keveyden vuoksi. Tavalliselle kansalle
kirkon merkitys olikin kruunua suurempi, ja kirkkoherrasta tuli läheisin auktoriteetti.
Papin ja seurakunnan kiinteä suhde saattaakin selittää sitä, että
kruunulle veroja keränneeseen voutiin näytetään suhtautuneen
kriittisemmin kuin samaa tehtävää kirkon laskuun suorittaneeseen esivallan
edustajaan.
Raskaaksi käyneestä verotuksesta ja esivallan tarjoamasta suhteellisen
vähäisestä suojasta huolimatta Kallioinen maalaa kuvaa pohjoismaisen
mittapuun mukaan rauhallisista suomalaisista talonpojista. Suomesta tunnetaan ainoastaan
yksi verokapina, vuoden 1438 Daavidin kapina, eikä maassa myöskään ollut
Keski-Euroopan tapaan uskonkiistoja. Vaikka itärajan yli tehtiin molempiin suuntiin
ryöstö- ja sotaretkiä, voitiin varsinkin Pähkinänsaaren rauhan
jälkeen suurimmassa osassa maata elää yli 150 vuotta rauhallisissa
olosuhteissa. Luvun päättää lyhyt katsaus, jossa Kallioinen tarkastelee
suomalaisen keskiajantutkimuksen yhtä perinteistä kysymystä: oliko Suomi
itsenäinen alue vai valtakunnan osa. Hän esittelee molempien näkökulmien
puolesta esitettyjä argumentteja, mutta välttää itse ottamasta
jyrkkää kantaa kummankaan puolesta. Yhtenäisten eurooppalaisten
yhteiskunnallisten tekijöiden painottaminen kuitenkin antaa viitteitä hänen
kannastaan.
Luvussa "Yhteisyyden rakenteet" Kallioinen esittelee ensin suvut ja perheet yksilön
ensimmäisenä yhteisönä. Näitä tärkeämmäksi
nousevat kuitenkin erilaiset statusyhteisöt. Nämä ovat sellaisia
yhteisöjä, joihin ihmiset kuuluivat syntyperänsä tai muun ominaisuutensa
perusteella, ja jotka takasivat jäsenilleen erikoisaseman suhteessa yhteisöön
kuulumattomiin ihmisiin, ja joita lisäksi vahvisti sosiaalipsykologisesti
määräytyvä paikallinen ryhmäidentiteetti. Klassinen esimerkki
keskiajan statusyhteisöstä on kaupunki, joka takasi porvareilleen oikeuden
ammatin harjoittamiseen ja antoi heille vastavuoroisuuteen perustuvaa turvaa. On kuitenkin
huomattava, että kaupunki oli monikerroksinen, useita erilaisia yhteisöjä ja
verkostoja sisältänyt yhteisö.
Yhteisöjen synty keskiajan kuluessa oli osa laajaa sosiaalista muutosta, jossa
sukujen valta alkoi murtua. Tähän suureen muutokseen liittyi myös
säätyjärjestelmän muotoutuminen. Papisto ja maallinen rälssi saivat
säätyprivilegionsa kuninkaalta 1200-luvun lopulla, ja samaan aikaan muotoutui
kaupunkilaitos ja privilegioitaan nauttiva porvaristo. Nämä kolme etuoikeutettua
säätyä muodostivat kuitenkin vain pienen osan Suomen väestöstä,
sillä noin 98 prosenttia suomalaisista eli maaseudulla talonpoikina.
Säätyjärjestelmä vakiintui Suomessa keskiajan kuluessa, ja tässä
kehityksessä Kallioinen erottaa kolme vaihetta: säätyprivilegioiden,
yhteiskunnassa vallitsevien säätykäsitysten sekä säätyedustuksen
vaiheen. Kallioinen esittelee lyhyesti kunkin säädyn erikoispiirteitä,
säätyjen sisäistä rakennetta ja niiden historiallista kehitystä
1500-luvun loppupuolelle asti, ja vertailee säätyjärjestelmän Suomessa
saamia muotoja eurooppalaisiin esikuviin.
Luvussa "Talouden muodot" Kallioinen kuvaa keskiajan yhteiskunnan talouden rakenteita.
Luku on mielestäni kirjan parasta antia -- kenties siksi että siinä
näkyvät selkeimmin Kallioisen väitöskirjassaan käsittelemät
teemat. Luvun avaa tavanomainen esitys talonpojan taloudesta. Pääpaino on porvarien
elinkeinonharjoittamisessa ja tämän yhteydessä käsitellään
myös eurooppalaisten markkinoiden Suomeen ulottumista ja rahatalouden asteittaista
vakiintumista. Tämä on perusteltua, sillä Itämeren alueen
kaupunkiverkoston merkitys Suomen liittymisessä keskiajan maailmantalouden periferiaan
oli keskeinen. Kiinteistä kauppasuhteista ja -reiteistä kertoo osaltaan Suomesta
ulkomaille suuntautunut kauppa. Viimeistään 1300-luvulla Itämeren
piirissä harjoitettu kauppa vakiintui koskemaan pääosaltaan massatuotteita;
seikka, joka erottaa alueen kaupankäynnin välimerellisestä ylellisyystuotteiden
kaupasta.
Suomen keskiaikaisten kaupunkien tarkastelussa Kallioinen nostaa esiin kolme
erikoispiirrettä, jotka erottavat täkäläiset kaupungit eurooppalaisista
esikuvistaan. Ensinnäkin tuotannon erikoistumattomuus johti alkeellisten
luonnontuotteiden valmistamiseen ja tämä tuotantorakenteen yksipuolisuus vaikeutti
talouden kehittymistä. Kallioinen katsookin Suomen kaupan muistuttavan
myöhempää siirtomaataloutta. Toinen tyypillinen piirre oli kruunun
merkittävä panos kaupungistumiseen. Ruotsissa kuninkaat ottivat vero- ja
tullitulojen toivossa kaupan keskukset valvontaansa jo varhaisessa vaiheessa, ja perustivat
uusia kaupunkeja valtapiirinsä laajentamiseksi. Kolmas silmiinpistävä piirre
on Suomen keskiaikaisten kaupunkien vähäisyys: Suomessa oli kuusi kaupunkia, kun
muualla Itämeren alueella kaupunkiverkosto oli huomattavasti tiheämpi. Kuitenkin
saksalaisen esikuvan mukaisen kaupunkilaitoksen juurtuminen, ja saksalaisten porvarien
asettuminen suomalaisiin kaupunkeihin osoittavat osaltaan, että keskiajalla Suomi tuli
osaksi yhtenäistä Eurooppaa.
Arkipäivän historian seikkaperäinen kuvaaminen on erityisen vaikeaa Suomen
keskiaikaa tarkasteltaessa. Aikakauden suhteellisen harvat kirjalliset lähteet ovat
suurelta osaltaan virallisluonteisia laki- tai talousasiakirjoja. Kallioinen
kiinnittää huomiota tällaisen tutkimusaiheen rajauksen ongelmiin, mutta
pyrkii silti luvussa "Keskiajan suomalainen" kuvaamaan maassa asuneiden ihmisten
ajatusmaailmaa ja arkipäivää. Vaikean lähdetilanteen vuoksi Kallioinen
turvautuu kirjan muita lukuja enemmän yleistyksiin ja eurooppalaiseen materiaaliin.
Valinta on perusteltu ja osaltaan vahvistaa kuvaa Suomen yhteydestä muuhun Eurooppaan:
kirkon ja uskonnon hallitsevuus, elämän epävarmuus, yhteiskunnassa vallinnut
vahva yhteisöllisyys, vanhojen tapojen ja käytäntöjen korostaminen
sekä nykyhetkeen pitäytyminen olivat yhteisiä elämää
säädelleitä asioita kaikille keskiajan ihmisille ympäri Eurooppaa.
Vaikka Suomi oli tämän ensimmäisen eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin
kaukainen rajamaa, ei se ollut eristyksissä sivilisaation keskuksista. Tiiviit ja
monipuoliset yhteydet eurooppalaisiin keskuksiin elämän eri aloilla osoittavat
suomalaisten katsoneen jo keskiajalla Eurooppaan. Kirkonmiehet ja pyhiinvaeltajat matkustivat
kirkollisen elämän keskukseen Roomaan ja muihin merkittäviin
pyhiinvaelluskohteisiin, kuten pyhälle maalle, Santiago de Compostelaan ja Trondheimiin.
Kauppiaat suuntasivat kulkunsa Tukholman ohella Lyypekkiin ja muihin hansakaupunkeihin, ja
opintielle lähteneiden suomalaisten oli mentävä Keski-Euroopan yliopistoihin,
kuten Pariisiin, Prahaan ja Leipzigiin.
Yksi läpi kirjan kulkeva teema on yhteiskunnan muutos. Keskiaikaan on ainakin
arkiajattelussa totuttu liittämään yhteiskunnallinen muuttumattomuus.
Kallioinen katsoo, että keskiaika oli pikemminkin dynaamista aikaa, jolloin esimerkiksi
mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun olivat hyvät. Dynaamisuuden ohella Kallioinen
korostaa jatkuvuutta yhteiskunnallisessa kehityksessä. Keskiajalla luotiin perusta
Suomen myöhemmille vaiheille, ja useat keskiajalle luonteenomaiset ilmiöt ja
instituutiot ovat säilyneet nykyaikaan asti.
Kirjoittaja Ossi
Kokkonen on filosofian maisteri ja keskiaikaan erikoistunut yleisen historian
jatko-opiskelija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.
|
