Historiallisia Arvosteluja 25/2001: Kauppias, kaupunki, kruunu

Turun porvaristo yhteiskuvassa

laatinut Mikko Piippo

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Mika Kallioinen: Kauppias, kaupunki, kruunu. Turun porvariyhteisö ja talouden organisaatio varhaiskeskiajalta 1570-luvulle. Bibliotheca historica 59. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2000. 344 sivua.

Mika Kallioisen väitöskirja Kauppias, kaupunki, kruunu on jälleen yksi uusi osoitus keskiajan tutkimuksen elpymisestä Suomessa pitkän hiljaiselon jälkeen. Varsinkin yhteiskuntahistoria on jäänyt varsin vähälle huomiolle sitten Arvi Korhosen, Vilho Niitemaan, Gunvor Kerkkosen ja Jorma Ahvenaisen tuotannon jälkeen – poikkeuksena on toki mainittava Seppo Suvannon sääksmäkeläistutkimukset.

Kallioisen tutkimus on ennen kaikkea pätevä tapaustutkimus pienestä myöhäiskeskiaikaisesta Itämeren rantakaupungista. Kallioinen hakee tutkimukselleen kuitenkin laajempaa ulottuvuutta esimerkiksi uuden institutionaalisen taloustieteen ja -historian tarjoamasta käsitteistöstä; tätä kautta keskeiseksi tutkimusongelmaksi nousee keskiajan kauppiaiden pyrkimys liiketoiminnan kustannusten (transaction costs) laskemiseksi. Oletuksena on, että esimodernissa markkinoilla toimivien tavoitteena ei ollut lyhyen aikavälin voittojen maksimointi, vaan pikemmin yritystoiminnan vakauden ja ennustettavuuden lisääminen ja sitä kautta liiketoiminnan kustannusten alentaminen.

Yhteisö on toinen Kallioiselle keskeisestä käsitteistä. Hän pyrkii vertaamaan varsinkin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen idealistista ja teoreettisesti painottunutta kuvaa keskiajan yhteisöllisyydestä ja itse yhteisökäsitteestä turkulaisen primaariaineiston perusteella muodostettavaan "todellisuuteen". Kallioinen pyrkii myös selvittämään, kuinka porvarisyhteisö syntyi ja miten se sijoittui yhteiskunnan valtarakenteisiin sekä mikä oli porvareiden suhde porvarisyhteisöön. Lisäksi hän tutkii porvariston elinkeinoja. Tutkimuksen pääkysymyksenä on selvittää, mitä hyötyä yhteisöstä oli porvareiden tärkeimmän elinkeinon, kaupan harjoittamisessa. Oletuksena on siis, että yhteisö ja yhteisöllisyys edesauttoivat liiketoiminnan kustannusten alentamista.

Kustannusten laskeminen oli mahdollista ennen muuta kaupankäynnin poliittisiin ja sotilaallisiin esteisiin puuttumalla. Myöhäiskeskiajan Itämerellä nämä heijastuivat käytännössä merisaartoina sekä merirosvouksena ja kaapparitoimintana, mikä haittasi kauppapurjehdusta ajoittain pitkäänkin. Näiden lisäksi ongelmia aiheutui kauppakumppaneiden epärehellisyydestä (ehkä myös turkulaisten epärehellisyydestä?) sekä tahattomistakin epäselvyyksistä. Kallioisen mukaan turkulaiskauppiaiden keskeisenä riskien vähentämisstrategiana oli erikoistumattomuus; pääomia ei keskitetty tiettyihin kauppatavaroihin. Toisaalta laivojenkin omistus saattoi jakautua useiden porvareiden kesken, mikä oli myös omiaan vähentämään yksittäisen porvarin riskiä laivan tai kauppatavarain menetyksestä.

Tärkeintä Kallioisen mukaan oli kuitenkin porvarisyhteisön ja raadin tuki kaupankäynnille. Itämeren alueen hallitsijoiden resurssit eivät riittäneet kaupankäynnin turvaamiseen eikä hansaliittokaan yksin kontrolloinut koko aluetta. Siten kaupunkiyhteisöille jäi merkittävä osa keskinäisen yhteistoiminnan avulla turvata kaupankäynti alueella; kyse oli molempien kaukokaupan osapuolten yhteisistä eduista. Institutionaalisessa muodossa tämä edunvalvonta keskittyi raatien toimintaan. Myös Turun raati valvoi taloudellisten privilegioiden noudattamista ja tuki porvareita näiden suhteissa muihin kaupunkeihin nähden. Myöhäiskeskiajalla luovuttiin turvakirjeistä, raatien välinen kirjeenvaihto väheni, voitot ja rahtimaksut pienenivät, minkä Kallioinen näkee osoituksena siitä, että raatiorganisaatio kykeni jossain määrin alentamaan liiketoiminnasta aiheutuneita kustannuksia. Vasta uuden ajan alussa valtio nousi yhteisöjen tilalle kaupankäynnin turvaajaksi. Kallioinen ei siten hyväksykään vallitsevana selitysmallina pitämäänsä marxahtavaa transitiokeskustelua relevantiksi lähtökohdaksi Itämeren alueen myöhäiskeskiajan yhteiskuntahistorialle.

Kallioisen keskeisenä lähdeaineistona toimii Finlands medeltidsurkunder -julkaisusarjassa julkaistu asiakirjamateriaali, jonka ohella hän on jossain määrin käyttänyt varsinkin hansakaupunkien (Tallinna, Danzig, Lyypekki) arkistoissa säilyneitä julkaisemattomia lähteitä. Tutkimuksesta ei käy ilmi, kuinka systemaattisesti näitä laajoja, suomalaisessa tutkimuksessa Tallinnaa lukuun ottamatta vähälle huomiolle jääneitä arkistoja on hyödynnetty. Varsinkin pohjoissaksalaisista arkistoista olettaisi löytyvän runsaastikin uutta, varsinkin 1500-lukua valaisevaa lähdeaineistoa. Liitteen 4 (Turun porvareiden ulkomaiset ja Ruotsiin suuntautuneet kauppayhteydet) perusteella Kallioinen näyttää löytäneenkin julkaisematonta lähdeaineistoa, jonka olisin mieluusti nähnyt itse väitöskirjan liitteinä painetussa muodossa. Tässä suhteessa Kallioisen tutkimus kuitenkin varmisti ennakko-oletukseni, että saksalaisen arkistoaineiston tutkimus on potentiaalisesti antoisaa myös kotimaisen historian tutkimuksen kannalta.

Vaikka Kallioisen tutkimuskohde on tuomiokapitulin ja piispanistuimen ohella parhaiten dokumentoituja Suomen keskiajan osalta, ei hänenkään käyttämänsä aineisto pysty antamaan vastauksia kaikkiin kiinnostaviin kysymyksiin. Tämä näkyy erityisesti kvantitatiivisten kysymyksenasetteluiden osalta. Siten on mahdotonta esimerkiksi esittää arviota siitä, kuinka suuri osa Turun asukkaista loppujen lopuksi kuului porvaristoon tai kuinka suuri asujaimisto ylipäänsä oli. Lienee selvää, että varsinkin porvariston ylempi osa on lähdeaineistossa ylikorostuneessa asemassa; kaupankäynti luo käsityötä enemmän kirjallisia aineistoja. Säilyneen lähdeaineiston vaikutus näkyy myös Kallioisen tutkimuksessa. Hänen tutkimuskohteenaan on periaatteessa Turun porvarisyhteisö, käytännössä kuitenkin Turun kauppiaskunta myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa.

Kirja-arvosteluissa on tapana esittää myös detaljoitua kritiikkiä, esimerkiksi asiakirjojen ajoituksiin nähden. Kallioinen näyttää luottaneen Reinhold Hausenin antamiin asiakirjojen ajoituksiin, eikä ota huomioon tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä uusia ajoitusehdotuksia, esim. FMU 1124 (ennen 1369, Anthoni), REA 677 (1488 x 1489, Pirinen; 1486 x 1488 Jaakkola), FMU 3072 (= FMU 2981, ilmeisesti vuodelta 1455, Anthoni). Sinällään esitetyt dateerausmuutokset eivät ole ratkaisevia Kallioisen tulkintojen kannalta, kuitenkin ansiokkaissa liitteissä olisi hyvä ottaa huomioon myös FMU:n jälkeen esitetyt uudet asiakirjojen ajoitukset. Myös latinankielisten lähteiden käytössä näyttää olevan ongelmia. Ainakin FMU 3358:n käännös (s. 73) on osin puutteellinen, osin virheellinen. Velud homo pestilens jää kääntämättä (kuin mies ruttotautinen); amare-verbin kohteena on ihminen, immo non vero non amare, verum eciam jää kääntämättä. Tässäkään tapauksessa käännöksen täsmällisyydellä ei ole faktista merkitystä tutkimuksessa esitettyjen tulkintojen kannalta.

Ikuinen ongelma keskiajantutkimukselle ja samaten pysyvä topos kirja-arvosteluissa on, kuinka normalisoida erikielisissä ja eri ortografisissa asuissa esiintyvät nimet johonkin tiettyyn muotoon. Tuskin yhdessäkään tutkimuksessa valittua linjaa on pystytty noudattamaan täydellisesti. Tässäkin tapauksessa ainakin sekä Pentti Lydekenpoika Djäkn että Bengt Lydekesson Djäkn esiintyvät tutkimuksessa, vieläpä samalla sivulla (s. 120). Porvarisnimet sen sijaan esiintyvät ilmeisesti yksiselitteisissä muodoissa. Käsitteellistä epäjohdonmukaisuutta on myös puhua sekä Turun dominikaanikonventista että -luostarista (s. 41). Luonnollisesti olisi puhuttava myös fransiskaanikonventista eikä -luostarista, vaikka moinen ilmaisu on vakiintunut Pohjoismaiden ohella myös saksankielisessä Euroopassa. Nähdäkseni on myös täysin turhaa toisintaa Suomessa vakiintunutta puhetta uuden ajan alun kansallisvaltioista tai keskiajan kansallisuuksista; molempien osaltahan Kallioinen toteaa ilmaisujen olevan huonoja, mutta käyttää niitä yhtenäisyyden vuoksi. Tätä yhtenäisyyttä olisi syytä ryhtyä purkamaan.

Kallioisen väitöskirjan kysymyksenasettelu on kunnianhimoinen. Kaikilta osin lähdeaineistosta ei ole mahdollista löytää vastauksia näihin kysymyksiin – varsinkin kvantitatiivinen analyysi on mahdotonta. Säilyneen lähdeaineiston lähiluku antaa varmasti vielä lisää uusia näkökulmia turkulaisen porvariston historiaan. Kauppias, kaupunki, kruunu on arvokas lisä suomalaiseen keskiajantutkimukseen ja hyvä lähtökohta myöhäiskeskiajan kaupankäyntiä ja suomalaista yhteiskuntaa muutoinkin käsitteleville uusille tutkimuksille.

Kirjoittaja Mikko Piippo on keskiajan historiaan erikoistunut filosofian lisensiaatti ja tutkija Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa.

Takaisin edelliselle tasolle