Historiallisia Arvosteluja 16/2001: Hajoaako Venäjä?

Varjageista sekurokratiaan

laatinut Niklas Jensen-Eriksen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Arto Luukkanen: Hajoaako Venäjä? Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862–2000. Kleio-sarja. Edita: Helsinki, 2001. 326 sivua.

Osmo Jussila kirjoitti Helsingin Sanomissa 23.3.2001, että Arto Luukkasen kirjan Hajoaako Venäjä? otsikko on varmaan muotoiltu kustantamossa myynnin edistämiseksi. Tähän näkemykseen on vaikea olla yhtymättä, sillä otsikko ei kuvaa teoksen sisältöä. Iskevä otsikko ja lopussa esitetyt näkemykset Venäjän tulevaisuudesta ovatkin herättäneet julkista keskustelua, mutta sen pohjalta saa helposti väärän kuvan teoksen varsinaisesta rakenteesta. Hajoaako Venäjä? on varsin outo otsikko teokselle, joka kuvaa muiden valtiollisten tapahtumien ohessa sitä, miten vuosisatojen aikana Venäjä on hajonnut ja yhdistynyt lukuisia kertoja. Itse asiassa kirja on varsin tavanomainen yleisteos Venäjän valtiollisesta historiasta, tosin erinomainen sellainen. Luukkasen pääkontribuutio Venäjän lähitulevaisuuden ymmärtämiselle on epäsuora: hän kuvaa Venäjän valtiollisen historian pitkiä kehityslinjoja, hajaannuksen ja keskittymisen kausia, ja näiden tunteminen auttaa epäilemättä myös nyky-Venäjän ymmärtämistä. Kuten Luukkanen kirjoittaa:

"Kaikilla Venäjän lähihistorian nopeilla muutoksilla on oma vuosituhantinen taustansa ja [--] monet lähivuosikymmenten yllättäviltä näyttävät tapahtumat aukeavat loppujen lopuksi vasta tutkittaessa historian pitkiä linjoja" (s. 12–13).

Luukkanen käy sujuvasti ja asiantuntevasti läpi Venäjän historian varjageista nykypäivään alle kahdessa ja puolessasadassa tekstisivussa. Suuretkin yksittäiset kysymykset saavat usein vain varsin rajallista huomioita osakseen, ja epäilemättä Luukkasen painotuksien oikeellisuudesta voisi käydä loputonta keskustelua samoin kuin useimpien muiden tämänkaltaisien laajojen yleisteosten rakenteesta. Teoksella on todennäköisesti vain suppeasti tarjottavaa Venäjän historiaan aikaisemmin kohtalaisen hyvin perehtyneelle lukijalle, mutta aiheeseen laajemmin vihkiytymättömälle se tarjoaa sujuvasti kirjoitetun ja ammattitaitoisen johdatuksen Venäjän valtiolliseen historiaan. Teos käsittelee myös uusinta aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Kustantaja mainostaakin teoksen olevan yliopistollinen oppikirja, mihin tehtävään se hyvin sopiikin. Luukkasen kirja on tärkeä lisä suomalaiseen Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevään akateemiseen kirjallisuuteen, joka on ollut poliittista ja historiallisista syistä varsin vähäistä. Tämä tilanne on onneksi alkanut muuttua, ja 1990-luvulta lähtien on idäntutkimukseen alettu panostaa ja se on vetänyt puoleensa uusia lupaavia nuoria tutkijoita.

Teoksen radikaalein osa on sen viimeisen luvun loppupuolisko. Tämä on myös ainoa osa, jossa käsitellään varsinaisesti kirjan yläotsikon kuvaamaa aihetta. Luukkanen kirjoittaa sivulla 234: "Mihin Venäjä on menossa? Tämä kysymys on niin polttava, että vastaukset siihen kiinnostavat monia, aina bisneksentekijöistä poliittisen historian tutkijoihin" Historian pitkien linjojen tuntemus antaa kylläkin Luukkaselle hyvän perustan tämän kysymyksen pohtimiseen, mutta olosuhteet, joissa Vladimir Putin nousi nopeasti tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi, ovat pitkälti edelleen hämärän peitossa: tuhoisat pommit tuhosivat moskovalaisia kerrostaloja ja Pohjois-Kaukasiassa aloitettiin jälleen täysimittainen sota. Siten Venäjän lähihistoriasta kirjoittavalla tai sen lähitulevaisuutta ennustamaan pyrkivällä kirjoittajalla on edessään ylitsepääsemättömiä ongelmia. Tästä huolimatta Luukkanen vetää vahvoja johtopäätöksiä. Hän näkee Venäjän presidentinvaalin 26.3.2000 Venäjän lähihistorian käännekohtana, joka on päättänyt vuodesta 1985 alkaneen "epävarmuuden ja poliittisen etsimisen" kauden. Tämä on vahva väite, kun otetaan huomioon, että tästä "käännekohdasta" oli kulunut vasta muutamia kuukausia Luukkasen kirjoittaessa teostaan ja että Putinin hallituksen toiminnan tuloksista ja etenkin niiden pysyvyydestä on vielä vaikea sanoa mitään varmaa.

Luukkasella ei ole juuri keinoja tunkeutua uuden presidentin julkisivun taakse, ja kuvaus Putinista henkilönä perustuu pääosin kolmen venäläistoimittajan, Natalija Gevorkjanin, Andrei Kolesnikovin ja Natalja Timakovan Putinin haastattelujen pohjalta laatimaan kirjaan, joka oli alun perin tarkoitettu Putinin vaalikirjaksi. Tästä huolimatta Luukkanen vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä Venäjän uudesta hallinnosta sen jäsenten taustan ja näiden toiminnan perusteella.

Luukkanen alleviivaa Putinin ja hänen lähimpien miestensä turvallisuuspalvelutaustaa. Venäjää hallitsee nyt "sekurokratia" eli turvallisuuspalvelun miesten valta. Sen edustajien toimintamallit perustuvat vanhaan stalinistiseen perintöön, jonka mukaisesti turvallisuuspalvelun tehtävänä on torjua alati vaanivia sisäisiä ja ulkoisia vaaroja. Putinin hallitus hakee oikeutusta ja tukea toiminnalleen alleviivaamalla Venäjään kohdistuvia uhkia, ja Luukkasen mukaan Venäjä näyttääkin palaavan jälleen totalitarismin tielle, jossa Venäjän hajoaminen pyritään estämään vanhoilla turvallisuuspalvelun menetelmillä. Suuret muutokset Venäjä historiassa on aina ajettu läpi väkisin. Rauhanomaisilla menetelmillä ei ole pystytty saaman tuloksia. Putinin hallinnon legitimiteetti ja "motivaatiojärjestelmä" on perustunut Kaukasian sotaan ja terrorismin vastaiseen taisteluun, mutta Luukkanen uskoo että sotaväsymys kansan keskuudessa tulee lisääntymään ja siten "motivaation kohottamiseksi on luotava uusia kriisejä."

Kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on yleistä historiaa opiskellut filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaansa London School of Economicsin taloushistorian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle