Historiallisia Arvosteluja 19/2001:
Valistus ja kansallinen identiteetti

Suomalaisen valistuksen ja varhaisnationalismin juurilla

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Juha Manninen: Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. Historiallisia tutkimuksia 210. SKS: Helsinki, 2000. 263 sivua.

Juha Manninen, maamme ainoa aate- ja oppihistorian professori, on jo vuosikymmenien ajan viihtynyt tutkimuksissaan 1700–1800-luvulla. Mannisen huomion keskipisteenä on ollut erityisesti niin sanottu oppinut kulttuuri, joka hänen mukaansa ylipäätään on aatehistorian keskeisimpiä tutkimusalueita. Suomen olosuhteissa rajaus merkitsee käytännössä keskittymistä Kuninkaallisen Turun Akatemian ja Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston piirissä tavalla tai toisella vaikuttaneisiin yliopistomiehiin. Ajallisesti Manninen on edennyt ravun tavoin taakse päin: kun tutkimuskohteina 1980-luvulla olivat muun muassa Wilhelm Bolin, J.V. Snellman ja Turun romantiikka, on painopiste nyt siirtynyt tukevasti 1700-luvulle.

Historiantutkijana Manninen on ankaran tieteellinen, jopa pikkutarkka; laveaa esseistiikkaa tai vauhdikkaita juonenkäänteitä häneltä on turha odottaa. Mikä lennokkuudessa hävitään, se kuitenkin asiantuntemuksessa voitetaan. Mannisen erityisenä vahvuutena on suomalaisen aineiston asettaminen jatkuvaan vuoropuheluun eurooppalaisen aatehistorian ja kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Mannisen tutkimuksissa vertaileva ote ei tarkoita sitä, että jokin kansainvälinen malli asetettaisiin mittapuuksi, jonka mukaan suomalaisia historiallisia ilmiöitä sitten voitaisiin arvioida – ja useimmissa tapauksissa todeta ne vaillinaisiksi, vääristyneiksi tai jälkijättöisiksi. Tavoitteena ei myöskään ole etsiä jotain täysin mullistavaa uutta tietoa, joka kyseenalaistaisi koko tähänastisen tutkimuksen suuntaviivat. Kuten Manninen itse sanoo, tulokseksi riittää aikaisempaa syvempi ymmärtämys aikakauden luonteesta.

Nyt käsillä oleva Valistus ja kansallinen identiteetti ilmestyi vuonna 2000 yhtä aikaa Juha Mannisen toimittaman antologian Porthanin monet kasvot (SKS, 2000) kanssa. Jotain Mannisen perinpohjaisuudesta kertoo se, että hänen tarkoituksenaan oli alun perin vain johdannon kirjoittaminen Porthan-teokseen. Johdanto kuitenkin paisui lähes 250-sivuiseksi kirjaksi, jossa Porthanin "monumentaalifiguuri" on kutistunut vain yhdeksi teoksen laajan henkilögallerian kiehtovista hahmoista. Mannisen pyrkimyksenä on ollut toisaalta hahmottaa Porthanin ajattelun taustaa ja kontekstia Suomessa, toisaalta taas luoda ne Porthanin monet kasvot -antologiassa kirjoittavien eri alojen tutkijoiden analyysejä yleisemmät puitteet, joissa Porthan on nähtävä. Keskeisen sijan on saanut myös poleeminen keskustelu aihepiiriä aiemmin tutkineiden pohjoismaisten historioitsijoiden kanssa. Näiden ajatukset alkoivat Mannisen mukaan hänen oman tutkimusprosessinsa aikana hajota käsissä samoin kuin paperi, jolle ne on aikanaan painettu.

Kuten kirjan nimi jo kertoo, Mannisella on Valistus ja kansallinen identiteetti -teoksessaan kaksi laajempaa tutkimuskysymystä. Näistä ensimmäinen koskee sitä, missä määrin "Ruotsin itäisen valtakunnanpuoliskon" alueella esiintyi 1700-luvulla ajattelua, jota voidaan pitää aidosti osana yleiseurooppalaista valistusta. Kysymys on äärimmäisen tärkeä siksi, että Mannisen mukaan vasta valistus merkitsi modernin kulttuurin todellista syntyä – olkoonkin, että prosessin "alkusoluja" voidaan löytää jo reformaatiosta ja keskiajalta.

Manninen toteaa, että valistus tulee ymmärtää laajalle levinneeksi ja erilaisia paikallisia muotoja saaneeksi kulttuuriseksi ilmiöksi, jolla ei ollut mitään yhtä, esimerkiksi Pariisista löytyvää alkua, standardia tai keskusjohtoa. Valistuksen yhteiseksi "suureksi ohjelmaksi" Manninen nimeää ajatuksen inhimillisestä, yksilöllisestä järjestä, jonka uskottiin muodostavan perustan edistymisen prosesseille kaikilla eri elämänalueilla. Manninen korostaa, etteivät valistuksen äänekkäästi edustamat ihmisyyden, vapauden, tasa-arvon ja onnellisuuden aatteet sinänsä olleet mitenkään ainutlaatuisia tai uusia. Uutta ja mullistavaa oli sen sijaan luottamus mahdollisuuteen yhdistää ne nykyaikaisen tieteen, tekniikan ja talouden ilmentämään järkiperäisyyteen. Totuus yksin ei enää riittänyt tieteellisen tutkimuksen päämääräksi, vaan tieteet tarvitsivat "hyödyllisiä totuuksia", jotka lisäsivät inhimillistä onnellisuutta. Vastaavasti valistusta ei ollut myöskään pelkkä hyötyajattelu, käsitys tieteestä ja tiedosta pelkkänä taloudellista hyötyä tuottavana toimintana. Valistuksen ja yleisemmässä mielessä "modernin maailman" projektin muodosti Mannisen mukaan liitto, jossa tieteen, tekniikan ja talouden järkiperäisyys yhdistyi humanistiseen arvopohjaan. Hyöty ja ihmisen täydellistyminen yhtyivät saumattomasti toisiinsa.

Valistus oli kaikkialla oppineiden välittämä, kehittämä ja opettama asia – "valistusaika ei tarkoittanut vielä valistunutta aikaa", kuten Immanuel Kant asian ilmaisi –, joten "Ruotsin itäisen valtakunnanpuoliskon" alueella valistusta on tarkoituksenmukaisinta etsiä sen ainoan yliopiston, Turun Akatemian piiristä. Sieltä Manninen löytääkin valistusajattelijoita, jotka syrjässä vallan keskuksesta olivat jopa koko Ruotsin valtakunnan radikaaleimpia vapausaatteiden puolustajia. Edellytyksenä kuitenkin on, ettei valistuksen standardina pidetä Ranskaa, kuten Mannisen ankarasti kritisoima upsalalainen tieteenhistorioitsija Tore Frängsmyr tekee. Sen sijaan vertailukohdaksi sopii Skotlanti, johon Manninen vertaa koko Ruotsin asemesta vain Turun Akatemian yliopistomiehiä. Yhteistä turkulaiselle ja skotlantilaiselle valistukselle oli hänen mukaansa maltillinen reformistisuus, jossa repivän yhteiskuntakritiikin ja kirkonvastaisuuden sijasta kiinnitettiin huomio mitä erilaisempien asioiden parantamiseen, kohentamiseen ja edistämiseen. Päämääränä oli oman perifeerisen alueen kehittäminen, ei sen itsenäistyminen laajemmasta valtioyhteydestä.

Toinen Mannisen teoksen kahdesta pääkysymyksestä koskee sitä, missä määrin tätä Turun Akatemian piiristä löytyvää valistusta voidaan ilman anakronismia kutsua "suomalaiseksi". Yleisemmin ottaen kyse on siitä, oliko nykyisen Suomen alueella jo ennen vuotta 1809 olemassa ajatusta jostain omaleimaisesta kansallisesta identiteetistä, kansakunnasta ja kansasta. Vastapuolta Manniselle edustaa tässä muun muassa Tuija Pulkkinen. Pulkkisen mukaan – siten kuin Manninen häntä siteeraa – vasta Suomen alueen liittäminen Venäjään ja saksalaisen romanttisen kansakuntakäsityksen omaksuminen antoivat alkusysäyksen suomalaisen kansallisaatteen muotoilulle. Harmittavaa kyllä, Pulkkisen teostiedot ovat jostain syystä jääneet pois Mannisen kirjallisuusluettelosta. Luettelo on muutenkin puutteellinen, sillä kyydistä on pudonnut myös Anthony D. Smith, jonka tutkimusten pohjalta Manninen rakentaa omaa nationalismin käsitettään.

Tuija Pulkkisen edustaman modernistisen nationalismiteorian ansio on Mannisen mukaan siinä, että se ymmärtää kansalliset käsitykset historiallisiksi ja muuttuviksi. Ongelmana kuitenkin on, että teoria rajaa nationalismin pelkästään moderneissa teollistuvissa länsimaissa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa syntyneeksi ilmiöksi, jonka vastaavasti oletetaan postmodernilla ajalla menettäneen merkityksensä. Tästä poiketen Manninen korostaa, että kansallisen identiteetin luonne tulee Anthony D. Smithin tavoin ymmärtää ennen kaikkea historialliseksi ja symbolis-kulttuuriseksi. Tietyn yhteisön yhteisesti jakama kansallinen identiteetti ei siten edellytä syntytaustakseen tietynlaisia taloudellisia olosuhteita tai ajatusta oman valtion rakentamisesta, vaan kansallisvaltioideologia on vain yksi nationalismin historiallinen muoto.

Erityisen tärkeä erittely kansakunta-ajatuksen tarkastelussa on Mannisen mukaan Smithin tekemä jako "lateraalisten" ja "vertikaalisten" yhteisöjen välillä. Ensiksi mainitussa yhteisö koostuu aluksi vain sen ylimmistä kerrostumista ja laajenee vähitellen ylhäältä alaspäin. Jälkimmäinen taas on alusta asti kattavampi, kiinteämpi ja kansanomaisempi. Näistä kahdesta mallista kulkee edelleen kansakunnan rakentamiseen kaksi eri tietä, "läntinen" ja "itäinen". Läntinen malli on territoriaalinen, joten yksilö voi sen mukaan itse valita kansakunnan, johon kuuluu. Itäisessä mallissa kansakunta taas rakentuu etniselle ja genealogiselle pohjalle, joten se on ennen muuta yhteisen alkuperän yhteisö. Vaikka kaikkeen nationalismiin sisältyykin molempia kuvattuja aineksia, "lateraalisen" ja "vertikaalisen" sekä "läntisen" ja "itäisen" mallin muodostama nelikenttä antaa Mannisen mielestä mahdollisuudet kansallisuusajattelun aiempaa hienosyisempään ja historiallisesti moniulotteisempaan tarkasteluun.

Smithin käsitearsenaali työkalupakissaan Manninen palauttaa suomalaisen nationalismin juuret 1600-luvun puhdasoppisiin Gezelius-piispoihin, joiden mielestä Jumalaa tuli Ruotsin valtakunnassa voida tunnustaa kaikilla kielillä. "Rabbiinisella kiihkolla" he myös vaativat papistolta kykyä seurakuntansa palvelemiseen Suomessa sekä suomeksi että ruotsiksi. Vaikka suomen kieltä ei asetettukaan mihinkään erikoisasemaan, sillä tuli olla samat oikeudet kuin ruotsillakin.

Tämän periaatteen omaksui Daniel Juslenius, joka väitöksessään Vindiciae Fennorum (1703) antoi Mannisen mukaan ensi kertaa suomalaisille sisältä käsin "me"-muotoisen ja koko kansakunnan kattavan identiteetin. Smithin käsittein kysymys ei ollut kansakunnasta modernissa merkityksessä, vaan esimodernista etnisen yhteisön kattavasta, itäisen ja vertikaalisen mallin mukaisesta itsemäärittelystä. Siinä "suomalaisen" erotti "ruotsalaisesta" syntyperä ja kasvuympäristö, mutta äidinkielellä tai kansakunnan poliittisella edustuksella ei asiassa ollut mitään merkitystä. Poliittisen ulottuvuutensa "kotoperäisyys" ja "suomalainen kansakunta" saivat Mannisen mukaan vasta pikkuvihan aikana, jolloin Jusleniuksen klientit onnistuivat niihin vedoten miehittämään Turun Akatemiassa poikkeusoloissa avautuneet virat. Olojen normalisoiduttua "keisarinnan syleily" koitui "jusleniuslaisten" kohtaloksi, joten Henrik Gabriel Porthan varttui akateemisessa ilmapiirissä, jossa suomalaisten ihannointi oli taakse jäänyttä elämää.

Myös maltillinen valistusmies Porthan edusti Mannisen mukaan esimodernia varhaisnationalismia, mutta samalla nähtävissä on myös tärkeä ja selkeä ajatustavan muutos. Porthanille "kansakuntaan" kuuluminen määräytyi kielen perusteella, joten "suomalaisia" eivät enää olleet Suomen suuriruhtinaskunnassa syntyneet ja kasvaneet vaan suomen kieltä puhuvat ihmiset. Jusleniuksesta poiketen Porthanin malli oli läntinen ja lateraalinen, joten ihminen saattoi Porthanin mukaan vaihtaa kieltään, elämäntapaansa ja elinkeinoaan. Kielenmuutos oli ennen kaikkea yhteydessä oppisäätyyn siirtymiseen, sillä Porthan puolusti sekä yksilön oikeutta valita oma kielensä ja kansakuntansa että koko Suomen väestön enemmistön oikeutta puhua omaa äidinkieltään. Porthan esitti myös, että ruotsinkieliset rannikkoseutujen asukkaat olivat "ruotsalaisia" erotuksena alkuperältään toisenlaisista suomalaisista. Mitään vastakohtaa saatikka vihanpidon aihetta Porthan ei Mannisen mukaan kuitenkaan nähnyt sen paremmin kieleen kuin etniseen alkuperäänkään perustuvissa eroissa. Missään yhteydessä hän ei myöskään yhdistänyt "suomalaisen kansakunnan" käsitteeseen ajatusta itsenäisestä Suomen valtiosta, vaan näki valinnan tehtäväksi Ruotsin ja Venäjän välillä.

Mannisen teoksessa ansiokasta on se, että 1700-luvun kansallisuusajattelu nähdään siinä aidosti itsenäiseksi historialliseksi ilmiöksi eikä enää pelkäksi orastavaksi "fennofiiliseksi" esivaiheeksi 1800-luvun "varsinaiselle", kansallisvaltioon tähtäävälle ideologiselle nationalismille. Samalla Manninen onnistuu vakuuttavasti osoittamaan, ettei varhaisnationalismin korvautumiseen modernilla nationalismilla liittynyt Suomessa mitään dramaattista katkosta, vaan vanha valistushenki yhtyi esimerkiksi J.J. Tengströmin ajattelussa saksalaisperäiseen kansakuntakäsitykseen ja paisui sittemmin suorastaan valtaisaksi kansanvalistuksen liikkeeksi.

Jossain määrin vaikutelmakseni jäi kuitenkin se, että osa Mannisen näkemyseroista esimerkiksi Tuija Pulkkisen kanssa johtuu pääasiassa erilaisista käsitteenmäärittelyistä. Sekaannuksia aiheuttaa ennen kaikkea tapa, jolla Manninen samastaa nationalismin ja kansallisuusajattelun toisiinsa. Kun Pulkkinen näyttäisi ymmärtävän "nationalismilla" suppeampaa, vasta 1700–1800-luvun vaihteessa syntynyttä ideologiaa ja liikettä, tuntuu hieman kohtuuttomalta syyttää häntä siitä, ettei hän mainitse vaikkapa Gezelius-piispoja tärkeinä varhaisnationalistisen ajattelun edustajina. Manninen myös ohittaa "mielenkiinnottomana" Pulkkiselle olennaisen kysymyksen siitä, miten laajat kansankerrokset kulloisenakin aikana todella tunsivat jakavansa yhteisen kansallisen identiteetin. Vastaista tutkimusta ajatellen on joka tapauksessa tärkeää, että ilmeisiä sekaannuksia aiheuttavan nationalismi-käsitteen käyttöön saadaan selvät pelisäännöt. Siihen Mannisen teos nähdäkseni tarjoaa varteenotettavan lähtökohdan.

Vaikka tieteellisessä julkaisussa olennaisinta onkin aina sisältö, en lopuksi malta olla puuttumatta Valistus ja kansallinen identiteetti -teoksen visuaaliseen yleisilmeeseen. En ensinnäkään pidä onnistuneena valintana kirjan A4-arkkia lähestyvää formaattia, joka historiasta kiinnostuneelle lukijakunnalle on tullut tutuksi jo SHS:n perustamasta ja nykyisin SKS:n julkaisemasta Bibliotheca Historica -sarjasta. Yleisessä ryhdittömyydessään nämä "vihkot" muistuttavat pikemminkin peruskoulun opetusmateriaalia tai postimyyntiluetteloa kuin oikeita kirjoja. Vielä suurempi ongelma on kuitenkin Mannisen teoksen kuvataitto, joka esimerkiksi sivuilla 99, 204 ja 224 on jo suorastaan harrastelijamaista tasoa. On mahdotonta uskoa, etteikö samoilla painokustannuksilla voitaisi päästä huomattavasti korkeatasoisempaan lopputulokseen, jos asiaan vain kiinnitettäisiin huomiota. Esimerkkinä mainittakoon Tutkijaliiton Paradeigma-sarja, jossa tukeva sisältö yhtyy esteettisesti silmiä hivelevään ulkoasuun. Nykyisellä konseptilla lopputulos on kuitenkin sanalla sanoen ankea. Vaikka Valistus ja kansallinen identiteetti varmasti löytääkin tiensä asiasta valmiiksi kiinnostuneiden käsiin, se tuskin onnistuu houkuttelemaan ketään satunnaista lukijaa aihepiirin pariin.

Kirjoittaja Marja Jalava on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle