Historiallisia Arvosteluja 8/2001: Utilitarismi

Nautinnon, hyödyn ja yhteiskunnan välisistä suhteista

laatinut Juhana Lemetti

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

John Stuart Mill: Utilitarismi. Suomentaneet Kari Saastamoinen, Seppo Sajama ja Marko Järvenpää. Sisältää tekstin Huomautuksia Benthamin filosofiasta, suomentanut Kari Saastamoinen, sekä Kari Saastamoisen jälkisanat. Gaudeamus: Helsinki, 2000. 150 sivua.

Uuden ajan ajattelun klassikoiden säällisiä suomennoksia, kuten John Locken Tutkielma hallitusvallasta (Gaudeamus: Helsinki, 1995) ja Thomas Hobbesin Leviathan (Vastapaino: Tampere, 1999), alkoi Suomessa ilmestyä 1990-luvulla. Uusimpia tulokkaita suomennosten joukossa on John Stuart Millin (1806–1873) Utilitarismi, joka ilmestyi alunperin vuonna 1861. Suomennokseen on liitetty pääteosta tukeva varhaisempi essee Huomautuksia Bethamin filosofiasta vuodelta 1833. Molemmat kirjoitukset ovat tärkeitä, kun pyritään ymmärtämään 1900-luvun moraali- ja yhteiskuntafilosofian yhtä pääsuuntausta, utilitarismia.

Tausta, vastaanotto ja vaikutus

Millin ajattelu henkilökohtaiset lähtökohdat olivat ainutlaatuiset, ajoittain traagiset. Hän oli tyhjästä taulusta isänsä muovaava ihmelapsi, jonka omaa ajattelua voisi luonnehtia termeillä epäakateemisuus, optimismi, sosiaalinen vastuuntunto ja maallinen henkisyys.

Itse teos, Utilitarismi, on nähtävä suhteessa julkisuuden käsitteeseen, joka muotoutuu 1800-luvulla. Lehdistö ja kustannustoiminta muuttuivat laajamittaiseksi toiminnaksi ja yhteiskunnallinen ajattelu löysi näin uudenlaisen ilmaisukanavan. Teoksen alkuperäinen julkaisufoorumi (Frazer's Magazine -aikakausilehti) kertoo, että kyseessä ei ole keskustelu "kirjeiden tasavallassa", jossa oppineet miehet vaihtavat ajatuksiaan tärkeinä pitämistään asioista. Kyseessä on pikemminkin yksi niistä kirjoituksista, jotka ovat paitsi yhteiskunta- ja moraaliteoriaa, samalla myös poliittisia tekoja, osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mikään ultimatum viktoriaaniselle Britannialle teos ei kuitenkaan ole.

Millin mukaan jo Sokrates esitti utilitaristisen teorian, jota vei eteenpäin erityisesti Epikuros (ss. 9–10, 16–19). Rajoitan tarkasteluni tässä kuitenkin muutamaan huomioon, jotka koskevat uuden ajan ja Millin ajattelun suhdetta.

Modernin utilitarismin juuret voidaan sijoittaa 1600-luvulle. Löyhempi yhteys on Hobbesin ajattelu ja yksityiskohtana voidaan mainita Richard Cumberlandin De Legibus Naturae -teos, jossa ajatus onnen aggregaatista esiintyy eksplisiittisesti. Toiseksi, David Humen ajattelu on tärkeä etenkin sekulaarin moraalikäsitteen muotoutumiselle, mutta myös utilitarismille. Kolmas keskeinen viitekehys on Immanuel Kantin transsendentaalinen moraalifilosofia. Kantin merkitystä Millille on vaikea kuvata tarkasti. Mill tuntuu käyttävän Kantia varoittavana esimerkkinä, mutta samalla hänen ajattelussaan on joitakin, tosin hyvin yleisiä, samankaltaisia piirteitä.

Edellisten lisäksi viimeinen ja kaikkein itsestäänselvin kiintopiste on Jeremy Benthamin antama muotoilu utilitaristiselle periaatteelle, jota Mill kehittää edelleen esimerkiksi esittämällä tarkemman psykologisen teorian ja tärkeän erottelun määrällisten ja laadullisten (henkisten) nautintojen välillä eli onnellisuuden ja tyytyväisyyden hierarkian (ss. 17–22).

Mill joutui aikansa akateemisten filosofien hampaisiin. Kritiikki kohdistui pääasiassa käsiteelliseen epätarkkuuteen, joka teoksessa ja ehkä laajemminkin Millin kirjoittajan ja ajattelijan luonteessa on läsnä. On kuitenkin muistettava, että kritiikki ei kohdistunut Millin esittämään oppiin. Monet kriitikoista kannattivat utilitaristista oppia. Mill oli yksinkertaisesti herkullinen esimerkkitapaus siitä, mitä karikoita filosofian opiskelijan tulisi välttää.1 Pedagogisessa innossaan ja skolaarisissa tarkkuusvaatimuksissaan kriitikot eivät kuitenkaan ehkä huomanneet, että Utilitarismi oli myös poliittinen teko, ei vain kirjoitus.

Utilitarismin vaikutus erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa oli huomattava aina 1900-luvun loppupuolelle saakka. 1900-luvun yhteiskuntafilosofian keskeinen hahmon John Rawlsin ajattelu paitsi määrittyy kriittisesti, niin osin myös perustuu utilitaristisiin lähtökohtiin.2 Samoin taloustieteen ja filosofian välimaastossa risteilevän hyvinvointitaloustieteen nobelisti Amartya Senin ajattelu artikuloituu suhteessa utilitarismiin ja sen ongelmiin.

Utilitarismin oppi

Oppina utilitarismi pyrkii osoittamaan, että onnellisuus (happiness) on perimmäinen moraalisuutta määrittelevä kriteeri.3 Tässä Mill selkeimmin eroaa Humesta ja Kantista. Lyhyesti ja yksinkertaistaen Millin ajatus kulkee seuraavasti. Tarkkailemalla ihmisten elämää huomataan, että he pyrkivät yhteen päämäärään, onnellisuuteen. Tämä on Millin perustelu sille, miksi onnellisuus on haluamisen arvoinen päämäärä (s. 56). Kun tähän liitetään ajatus, että ihminen ymmärtää olevansa osa yhteisöä ja vasta näin moraalinen toimija (esim. ss. 79–81), on onnellisuus yleinen haluamisen arvoinen päämäärä ja moraali oman onnellisuuden ja yleisen onnellisuuden välisen elimellisen suhteen ymmärtämistä. Lopuksi tulisi osoittaa, että onnellisuus on paitsi yleinen, myös ainoa päämäärä, eli esittää argumentti, että hyödyn periaate on moraalin ensimmäinen periaate. Viimeinen askel argumentissa tuo esiin Millin teorian problematiikan, mutta myös sen ominaislaadun ja uudenaikaisuuden.

Millin mukaan Benthamin utilitarismin ongelma on se, että se ei kykene esittämään vakuuttavaa teoriaa ihmisluonnosta (s. 110). Mill esittää oman teoriansa ihmisluonnosta hyveen analyysin yhteydessä ja pyrkii näin osoittamaan, että onnellisuus koostuu erilaisista konkreettisista tekijöistä, kuten juuri hyveen tavoittelusta ja paheen välttämisestä, mutta nämä tekijät ovat päämääriä sinänsä ainoastaan suhteessa yksilöön, kun taas suhteessa yhteisöön ja yleiseen onnellisuuteen ne ovat ainoastaan välineitä (s. 58). Mill pyrkii tukemaan väitettään, että onnellisuus on ainoa itsessään tavoittelemisen arvoinen yleinen päämäärä, kun hän tarkastelee oikeudenmukaisuutta luvussa 5, mutta varsinaisesti Mill ei pidä mahdollisena, että moraalifilosofian perimmäisiä päämääriä voisi todistaa sanan tavallisessa merkityksessä (s. 55). Tämän sijasta hän katsoo, että kysymys on paljolti samasta kuin muissa tieteissä, myös niistä varmimmassa eli matematiikassa:

"Totuudet, jotka hyväksytään tieteen ensimmäisiksi periaatteiksi, ovat tosiasiassa tieteen peruskäsitteisiin kohdistuvan metafyysisen analyysin viimeisiä tuloksia. Tällaisten totuuksien suhde kyseiseen tieteeseen ei ole sama kuin perustan suhde rakennukseen, vaan sama kuin juurten suhde puuhun" (s. 10).

Millin mukaan mainitun kaltainen peruskäsite moraalifilosofiassa on siis onnellisuus, joka perustuu ihmiselämän tarkasteluun ja historian opetuksiin. Todistaminen saa tavanomaisesta poikkeavan merkityksen. Kyseessä on epäsuora todistus/demonstraatio, joka tapahtuu sen perusteella, mitä ymmärryksemme hyväksyy tai hylkää (s. 14) ja jossa ymmärrys viittaa johonkin phronesiksen ja common sensen välille. Kyseessä on siis enemmänkin mittapuu kuin järjen ikuinen periaate.

Onnellisuuden ensisijaisuutta voi tarkastella myös Millin psykologisen teorian kautta. Hän erottelee halun (desire) ja tahdon (will) käsitteet. Halu ja tahto ovat käsitteellisesti ja mielenkykyinä eri asioita, mutta tahtoa ei voi olla ilman halua (s. 62). Tämän vuoksi halu on ensisijainen selitettäessä ihmisen toimintaa ja on moraalifilosofian psykologinen lähtökohta. Utilitarismin mukaan halu kohdistuu nautinnon tavoitteluun ja tuskan välttämiseen eli konstitutoi onnellisuuden (s. 17), kun taas tahto on tekninen termi, jota käytetään puhuttaessa päämäärien tavoittelemisesta.

Empiirinen psykologiamalli tuo esiin Millin ajattelun uudenaikaisuuden, jonka muita piirteitä ovat seuraavat. Ensinnäkin, ajatukset kasvatuksen voimasta, ihmisen moniulotteisuudesta ja yhteiskunnallisten instituutioiden roolista saavat modernin muotoilun. Samalla tulee ilmi, kuinka Millin filosofia on uudenaikaista suhteessa edeltävään moraalifilosofian, jonka vedenjakajana on pidetty Kantia. Utilitarismi on Kantin jälkeinen moraalioppi siinä mielessä, että se lähtee ihmisestä ja tämän kyvyistä eikä mistään muusta, mutta tietenkin eroaa ja näin ehkä edelleen kehittää non-teististä moraalifilosofiaa siinä, että ihminen on Millille sosiaalinen, empiirinen ja näin ymmärrettynä vapaa olento.4 Myös Utilitarismissa käytetty käsitteistö on uudenaikaista. Esimerkkeinä voisi mainita termit agent, feeling (ei passion tai inclination) ja happiness (ei felicity).

Mill kirjoittajana

Huolimatta käytännöllisestä luonteestaan ja synty-ympäristöstään, Utilitarismi ei ole vain teollisen ajan sivistyneen kansalaisen esitys nautinnon metafysiikasta, vaan omista aatehistoriallisista juuristaan ponnistava yritys muotoilla järkevä (reasonable), toimiva ja myös motivoiva käsitys moraalista.

Teos on lyhyt, ja sen ensisijainen tarkoitus oli esittää moraaliteoria, jonka suuri, mutta luku- ja kirjoitustaitoinen yleisö, jolla oli varaa ostaa tai tilata aikakausilehtiä, voisi ymmärtää. Siitä löytyy kuitenkin myös paljon kritisoivaa teoreettista ainesta, joista voidaan mainita pluralistinen intuitoinismi (ss. 11–12, ss. 49–51) ja Kant (ss. 13–14, s. 48). Näiden lisäksi huomionarvoinen on Millin purkaus (ss. 86–87), joka koskee sopimusteoreettista oikeudenmukaisuuden käsitystä. Tämä on yksi harvoja kohtia, jossa Mill päästää kansankynttilän, parlamentaarikon ja saarnamiehen itsessään irti.

Millin persoona heijastuu hänen ilmaisutyyliinsä, jota voisi kuvata kuivan asialliseksi. Esimerkiksi verrattuna Hobbesin rönsyilevään, mutta samalla viiltävään tyyliin, joka kertoo huolellisesta Aristoteleen Retoriikan lukemisesta, Mill on kääntäjälle täysin toisenlainen haaste.

Hänen tekstiään voisi kuvata filosofiaan perehtyneen vakavamielisen sosiaalireformaattorin tekstiksi. Käännösratkaisut (esimerkiksi theory of life on käännetty elämänfilosofiaksi) saavat Millin tekstin ilmisisällön väistymään ja tuovat esille hänen ideansa. Suomennus on hiottu johdanto Millin ajatteluun, jota Bentham-essee ja Saastamoisen jälkisanat avaavat. Tarkempi Millin ajattelun tutkiminen edellyttää tutustumista hänen käsityksiinsä logiikasta ja psykologiasta.

Viitteet:

Kirjallisuus:

Kirjoittaja Juhana Lemetti on Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksen jatko-opiskelija ja tekee väitöskirjaa Thomas Hobbesin poliittisesta ja uskonnollisesta ajattelusta.

Takaisin edelliselle tasolle