Historiallisia Arvosteluja 10/2001: Kommunismin musta kirja

Kirja kommunismin rikoksista ja sen vastaanotto Suomessa

laatinut Joni Krekola

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Suomalaisen laitoksen esipuheen laatinut Heikki Eskelinen. WSOY: Juva, 2000. 863 sivua.

Jälleen kummittelee aave Euroopassa – kommunismin aave. Sen on tuoreesta haudastaan kaivanut ranskalais-itäeurooppaalainen tutkijaryhmä, jonka työn tulos, vuonna 1997 ilmestynyt Kommunismin musta kirja, on herättänyt kiivasta keskustelua ilmestyttyään eri maissa. Suomennoksen ensimmäinen painos myytiin loppuun viime vuodenvaihteessa kolmessa päivässä. Meilläkin käynnistyi suhteellisen vilkas lehdistökeskustelu, johon syystä tai toisesta osallistuivat lähes ainoastaan miehet.

Päivänjulkisuuden pöly Mustan kirjan tiimoilta on jo ehtinyt laskeutua. Aika harva on silti ehtinyt tutustua 863-sivuiseen järkäleeseen saati lukea sitä läpi. Musta kirja on tästä huolimatta vaikuttanut suomalaistenkin kuvaan kommunismista kenties enemmän kuin alan aikaisemmat tutkimukset yhteensä. Siitä on hyvää vauhtia tulossa standarditeos, joka kaivetaan esiin kommunismista puhuttaessa. Siksi on hyvä pitää mielessä, että tutkimuksena Musta kirja on kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Moraalinen ydinkysymys: lokakuun vallankumous

Suomalaisesta teosta käsitelleestä lehdistökeskustelusta on hahmotettavissa samankaltainen tutkimuspoliittinen jako, joka näkyy esimerkiksi keskusteluissa Suomen vuoden 1918 sodan nimityksistä tai suomettumisesta ja niin edelleen. Sen pääleirit voisi nimetä ymmärtäjiksi ja tuomitsijoiksi.

Moraalinen ydinkysymys koko 1900-luvun historiassa koskee vallankumouksen oikeutusta. Voiko luokkapohjainen tasa-arvon vaatimus oikeuttaa nopeat, radikaalit ja väkivaltaiset toimenpiteet yhteiskuntarakenteen muuttamiseksi kohti idealistista tilaa, kommunismin utopiaa, jota kukaan ei ole kyennyt uskottavasti määrittelemään? Vesa Vares kysyi maaliskuun 2001 Kanavassa, olivatko bolshevikit "moraalisesti ja objektiivisesti oikeutettuja ottamaan vallan toisinajattelevaa enemmistöä vastaan ja säilyttämään sen millä keinolla hyvänsä".

Jos vallankumous ja nopea sosialistiseen utopiaan pyrkiminen hyväksytään, pitää yhtä lailla kestää se vastavallankumouksellinen reaktio, jolla entiset vallanpitäjät ja luokat puolustavat saavuttamiaan etuja. Tämä johtaa sisällissotaan ja väkivallan kierteeseen, jotka keinonaan Lenin avoimesti pyrki maailmanvallankumoukseen. Sosialismi oli luotava talonpoikaiselle Venäjälle ja sitä oli ylläpidettävä maailmansodan ja sisällissodan jälkeisessä sekasorrossa. Valta otettiin ensin kaupungeissa; maaseudulla vallankumouksen voidaan katsoa toteutuneen vasta kollektivisoinnin jälkeen 1930-luvulla. Vallan hankkimisen jälkeen bolshevikkien terrori vakiintui muutamia rauhallisempia katkoja lukuun ottamatta valtajärjestelmäksi ja karkasi 1930-luvulla vainoharhaisen johtajan käsissä kaikkien kontrollista. Luokkapohjainen tasa-arvon vaatimus kaikkien sorrettujen puolesta kääntyi puoluevaltion johtamaksi sodaksi oman kansan vihollisluokiksi määriteltyjä vastaan. Luokkiin sidottu viholliskuva teki tuhoamisen helpommaksi, ja yksilö uhrattiin surutta kollektiivin ja tulevaisuuden nimissä. Tätä edesauttoi se, että kuuluisimmat bolshevikit eivät itse olleet maailmansodassa rintamalla, tappamassa oikeasti vihollisia, vaan maanpaossa tai karkotettuina Siperiaan.

Ymmärtäjien äänitorveksi kohonnut Jukka Relander on kritisoinut Mustaa kirjaa samasta, mihin kommunistit itse syyllistyivät tuhotessaan yksilöitä luokan edustajina. Musta kirja maalaa vähintään moraalisiksi kanssarikollisiksi, jopa takautuvasti, kaikki kommunistista ideologiaa kannattaneet yksilöt, vaikka he mielestään kuinka olisivat toimineet ihanteellisesti ja optimistisesti parempaa yhteiskuntaa rakentaen. Monille kommunismi oli kaikkea muuta kuin monoliittisen vallan vankila, se oli kansanliike, joka pyrki ensisijaisesti työväestön oman yhteiskunnallisen aseman parantamiseen eikä välttämättä aina ollut Moskovan ohjailtavissa. Reaalisosialismista koituva välillinen hyöty oli toki mahdollista vain siellä, missä se ei valtajärjestelmänä ollut vallassa, muun muassa Suomessa. Tämän on myöntänyt jopa kommunismin vihollinen numero yksi, sosiaalidemokraatti Aimo Kairamo Ydin-lehdessä 2/2001.

Täsmentäessään ja pilkkoessaan kommunismi-käsitteen merkitystä ja selittäessään kiistämättömiä julmuuksia yhteiskunnallisilla olosuhteilla ymmärtäjiä voidaan syyttää uhrien vähättelystä ja huomion ohjaamisesta pois oleellisesta, rikoksista. Olen samaa mieltä, julmuuksia ei saa suhteuttaa – kunhan pidetään mielessä, että kriittisyys kirjaa kohtaan ei tarkoita rikosten tai uhrien mittaamattomien kärsimysten vähättelyä.

Jos työväenluokan marxilaista vallankumouksellisuutta ja tasa-arvovaatimuksia ei hyväksytä, lokakuun vallankumous ja siitä seuranneet muut sosialistiset kokeilut ovat lähtökohtaisesti tuomittavia. Työväenliikkeen hajaannuksesta jäi jäljelle myös maltillinen, parlamentaarisen demokratian avulla sosialismiin pyrkivä siipi. Mustan kirjan jälkisanoissa nostetaan esiin Karl Kautsky bolshevikkien väkivallan varhaisena kriitikkona, joka olisi ollut valmis luopumaan tieteellisestä marxismista humanismin hyväksi. Luokkapohjaisen marxilaisen teorian vallankumoukseen villitsemät kansanjoukot näyttäytyvät korkeintaan häikäilemättömän eliitin hyväksikäyttäminä uhreina. Mustan kirjan sisäänrakennettu kontrafaktuaalinen syytös onkin, että paljolta olisi säästytty ilman lokakuun vallankumousta.

Nykyiset ja entiset kommunistit

Mustan kirjan vastaanotosta tunnistettavan tutkijoiden perusjaon ulkopuolelle jäävät ne, jotka ajavat omia, avoimen poliittisia päämääriään. Ilmeisin esimerkki ja tahollaan aktiivisin keskustelija on ollut Tiedonantaja-lehden ympärillä SKP:n perintöä vaaliva ryhmä. Se syyttää Mustaa kirjaa antikommunismin uuden aallon nostattamisesta ja mediaa sisällöllisen keskustelun lopettamisesta heti, kun julkisuuteen oli saatu iskostettua kuva rikollisesta kommunismista. Näitä soraääniä ei kuitenkaan suljettu esimerkiksi Helsingin Sanomien ylläpitämän keskustelun ulkopuolelle. Stalinismin ylilyöntejä ei Tiedonantajassakaan ole täysin kiistetty mutta ne on selitetty parhain päin kipeimmät ydinkohdat kiertäen. On täysin mahdoton ajatus, että kommunistisen ideologian rikolliset vivahteet olisi tunnustettu – Tiedonantaja käy päinvastoin vastahyökkäykseen häkkiin ahdistetun eläimen logiikalla. Musta kirja on paikoin kritiikille helppo maali, koska sen eri osuuksien viittauskäytäntö on paikoin puutteellista, osin olematonta. Emotionaalisesti herkissä aiheissa dokumentoinnin pitäisi olla vielä tavallistakin huolellisempaa.

Tiedonantaja flirttaa nuorten radikaalien, globalisaation ja uusliberalistisen talouspolitiikan vastustajien kanssa, jotka ovat tunnistaneet Musta kirja -keskustelussa hyvän vihollisen logiikan: valtakunnan päälehti ylläpitää vilkasta ja näennäisen moniäänistä kommunismikeskustelua, jolla ohjataan huomiota pois markkinatalouden ylivallasta ja nykysuuntauksen vaihtoehdottomuudesta. Uhkakuvana on kaiken systeemikriittisen radikalismin kriminalisoiminen ja vaihtoehtoliikkeiden valvonnan tiukentuminen tulevaisuudessa.

Toinen perinteinen vasemmistolehti Kansan Uutiset on saanut tunnustusta avoimuudesta oman kommunistisen menneisyytensä ruotimisessa, mutta tavallaan kyse on samasta poliittisuudesta: Vasemmistoliiton nykyinen linja edellyttää pesäeroa kommunismiin, stalinismiin ja taistolaisuuteen, mitä Kansan Uutiset on tehnyt, vaikka se ei olekaan puolueen virallinen äänenkannattaja. Kommunismikeskustelu on nostanut esiin myönteisessä valossa SKP:n enemmistöläisiä ja SKDL:n vasemmistososialistien siipeä, joilla tavallaan oli puhtaimmat jauhot suomettuneessa Suomessa. Esimerkiksi Kalevi Suomela on nyt vaatinut tiukasti sosialismin erottamista käsitteenä kommunismista; ei saisi puhua sosialistisista maista, koska ne eivät sellaisia olleet. Tällöin esimerkiksi eurokommunismia tai SKP:n enemmistöä ei enää voisi kutsua kommunistisiksi. Tämä haiskahtaa voittajien jälkiviisaudelta ja historian kaunistelulta: miksi kommunismileimasta ei aikanaan haluttu päästä eroon, kun suuntauksella vielä oli painovoimaa suomalaisessa politiikassa?

Kommunismin nimissä tehdyt rikokset

Kommunismin mustassa kirjassa tai sen herättämässä keskustelussa on vaivauduttu kovin vähän määrittelemään, mitä kommunismilla oikeastaan tarkoitetaan. Musta kirja ei kysy, mitä kommunismi oli, vaan mihin rikoksiin sen nimissä syyllistyttiin. Kommunismi nähdään alun perin bolshevikkien leninistisen vallanoton ideologiaksi, joka jalostui Neuvostoliiton käytännöissä yhden puolueen diktatuurin legitimaatioksi, marxismi-leninismiksi. Kommunismi ymmärretään siis terroriin johtavaksi valtajärjestelmäksi, mitä määritelmää kukaan kommunisti ei hyväksyisi.

Silloin kun poliittisilla käsitteenmäärittelyillä vielä oli merkitystä, keskusteltiin vilkkaasti siitäkin, miksi Neuvosto-Venäjää ja myöhemmin muita sosialismia rakentavia valtioita pitäisi kutsua. Suomalainen Sosialismin sanakirja vuodelta 1975 ehdottaa tällaisten maiden yhteisiksi nimittäjiksi valtiososialismia, valtiokapitalismia, byrokraattista kollektivismia, työväenvaltiota, valtiota, jolla on sosialistinen perustuslaki, despoottista sosialismia tai työväenvaltiota, jossa on vääristymiä. Mustassa kirjassa kaikki tuotantovälineiden yhteisomistukseen ja luokattomaan yhteiskuntaan tähtäävät valtajärjestelmät on mahdutettu saman kaatokäsitteen, kommunismin, alle. Minä kutsuisin koko teosta mieluummin vaikkapa "Punaisen terrorin kirjaksi" tai vielä täsmällisemmin "Kommunismin nimissä tehtyjen rikosten kirjaksi".

Kommunismin nimissä tehtyjen rikosten ja uhrien selvittäminen on hyvä ja kannatettava päämäärä, joka rinnastuu vaikkapa sotasurmaprojektiin Suomessa. Mustassa kirjassa on paikoin tehty pätevää perustutkimusta, joka tulee tarkentumaan eri maiden kohdalla, jahka niiden arkistot joskus avautuvat. Kun tutkijaryhmän tavoitteeksi on otettu ajallisesti "lyhyen 1900-luvun" kattava globaali kokonaisesitys, ei näkökulma voikaan olla paljoa yhtä, tässä rikollista, ulottuvuutta laajempi. Joko tehdään tästä näkökulmasta tällä lähdetilanteella mahdollisimman kattava esitys tai sitten keskitytään yhteen maahan, jossa voidaan selittää eri näkökulmista historiallisia yhteyksiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet rikoksiin. Mutta sitä kirjaa, jossa kommunismin muita ulottuvuuksia käsiteltäisiin yhtä kunnianhimoisesti ja kattavasti kuin rikoksia tässä teoksessa ei kaupallisistakaan syistä koskaan kirjoiteta: rikos myy paremmin. Mustan kirjan kapea rajaus on samalla sekä vahvuus että heikkous: lukijalle ei jää epäselväksi rikosten kiistämättömyys ja brutaalius, mutta varsin hämäräksi jää, miksi ne tehtiin.

Vakuuttavinta, kestävintä ja tärkeintä tutkimusta Kommunismin mustassa kirjassa on sen Neuvostoliittoa koskeva osuus. Suomalaisetkin asiantuntijat ovat korostaneet, että sekään ei tuo varsinaista uutta tutkimustietoa, vaan korkeintaan vahvistaa ja arvioi venäläisten arkistolähteiden perusteella uudelleen sitä, mitä terrorista on tiedetty. Kiistanalaiseksi kirjan ovat tehneet erityisesti sen alkuun ja loppuun laaditut yhteenvedot, joiden näkemykset ovat saaneet muiden muassa Neuvostoliitto-osuuden kirjoittajan Nicolas Werthin irtisanoutumaan seuraavista tulkinnoista ja rinnastuksista:

1. kommunismi oli joukkorikos, joka rinnastaa Kambodshan kahdessa vuodessa aikaansaamat kaksi miljoonaa uhria Tshekkoslovakian 3000 uhriin 40 vuodessa
2. kommunistisen doktriinin ja sen toteuttamisen samastaminen, mikä johtaa siihen, että rikos on kommunistisen ideologian ydin
3. natsismin ja kommunismin samanlaisuus: molemmat ovat oleellisesti perustaltaan rikollisia
4. uhrien lukumäärä: esipuheen kirjoittaja Courtois esittää eri lukuja Neuvostoliiton, Itä-Aasian ja Itä-Euroopan osalta kuin kirjoittajat itse artikkeleissaan.

Werth kiteyttää kritiikkinsä: "Vallassa ollut kommunismi oli kaikkialla antidemokraattinen ja repressiivinen mutta se ei ollut kaikkialla jatkuvasti joukkomurhaaja." Mustan kirjan suomalaisen vastaanoton kannalta on kiinnostavaa, että Jukka Paastela viittasi ranskalaiskiistaan heti tuoreeltaan Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/1998, mikä ei keskustelua kirvoittanut.

Lenin-myytti Suomessa

Laiskan lukijan ja sensaatiohakuisen julkisuuden yksinkertainen johtopäätös Mustasta kirjasta on, että kommunismi ja kommunistit olivat rikollisia, mitä näkemystä suomennokseen lisätty Heikki Eskelisen kirjoittama esipuhe häpeilemättä vahvistaa. Syyttäjien kuoroon vielä kärjistäen liittyy myös Mustan kirjan venäläisen esipuheen kirjoittaja Aleksandr Jakovlev, joka otsikoi bolshevismin 20. vuosisadan sosiaaliseksi sairaudeksi. Näillä tulkinnoilla ei ole paljoa tekemistä tutkimuksen kanssa, mutta sitäkin enemmän painoarvoa lukijan käsitysten muokkaajana koko kirjasta. Musta kirja olisi ansainnut tasokkaammat esipuheet.

Tavallaan väistämätöntä on myös kommunismin nimissä tehtyjen rikosten uhrien lukumäärään arvioiminen ja suhteuttaminen. Mitattavuuden vaatimus ja selkeiden lukuarvioiden esittäminen monimutkaisen analyysin sijasta kuvaavat osaltaan yhteiskunnallisen keskustelun pinnallistumista. Kirjasta jää julmuuksien turruttavan luetteloinnin lisäksi mieleen kommunismin kyseenalainen voitto natsismista selkein uhriluvuin 100 miljoonaa vs. 25 miljoonaa sekä Leninin panos terrorin metodin hyväksymisessä vallankäytön välineeksi Neuvosto-Venäjällä. Jälkimmäistä on toki paikallaan teroittaa Suomessa, vai miltä kuulostavat Miska Rantasen Helsingin Sanomien verkkoliitteeseen 25.1.2001 kommunismikeskustelusta keräämät hirtehiset sitaatit – muutettavat muuttaen:

"Kysäisin vähän aikaa sitten eräältä elokuvaohjaajalta, että etkös sinäkin ollut nuorena kansallissosialisti. Vastaus oli mielestäni hauska: – Olisin vieläkin, jos se vain olisi mahdollista" (käsikirjoittaja, 29 vuotta).

"Oletko fasisti? – En oikein tiedä, sillä sanalla monet tarkoittavat niin eri asiaa. Sanon, että olen sydämen fasisti" (näyttelijä, 55 vuotta).

Suomessa ainakin Kekkosen aikaa eläneille nuoremmille sukupolville absoluuttista pahaa ovat edustaneet Hitler ja natsit, eivät Lenin ja kommunistit. Vielä viime syksynä Sokos käytti näkyvässä mainoskampanjassaan Leninin hahmoa. Kysyttäessä mainoksen laatija ilmoitti, että Hitler olisi ollut tähän tarkoitukseen yksinkertaisesti liian kova juttu. Lenin-myytin vaaliminen oli aikanaan Suomessa viisasta idänpolitiikkaa, johon historiantutkijat kantoivat oman kortensa. Lenin-setä asui Venäjällä ja antoi Suomelle itsenäisyyden. Mustan kirjan suomentamisen jälkeen ei enää pitäisi olla epäselvää, mihin hänen käynnistämänsä kokeilu muualla johti.

Päästä meidät pahasta

Kaikkein erikoisinta Mustassa kirjassa on kommunismin vertaaminen ja rinnastaminen natsismiin, jota samaa herkullisen helppoa keskustelua Suomessakin tunnutaan hanakasti jatkettavan. Erikoista siksi, että Saksaa käsitellään kirjassa minimaalisen vähän, eikä DDR:ää lainkaan, vaikka maa kuuluisi kirjan rajaukseen siinä missä Puolakin. Saksa oli kuitenkin maa, jossa työväenluokan vallankumoukselle oli marxilaisen teorian mukaisia edellytyksiä enemmän kuin Venäjällä ja vielä 30-luvun alussakin vahva kommunistinen puolue nousevan kansallissosialismin vastavoimana. Mieleen tulee, että Saksa on ranskalaisille tutkijoille yhä niin vaikea pala, ettei siihen uskalleta tarttua. Jos siitä olisi kirjoitettu yhtä korkeatasoinen osuus kuin Neuvostoliitosta, en usko että kommunismin ja natsismin rinnastus olisi yhtä ylimalkaista. Mustan kirjan saksalaiseen laitokseen onkin laadittu omaa maata koskeva lisäartikkeli.

Kommunismikeskustelun tasapainoisimman ja kiihkottomimman puheenvuoron on mielestäni esittänyt Juha Sihvola arvioidessaan Helsingin Sanomissa Jonathan Gloverin kirjaa Humanity. A moral history of the 20th century. Se käsittelee pahuuden psykologiaa, sitä, miksi jotkut ihmiset sortuvat väkivaltaan ääriolosuhteissa ja toiset taas eivät koskaan. Glover ei kirjassaan leimaa yhtä ideologiaa vaan tuo esiin historian tämänhetkisten voittajien aiheuttamat tuhot, Dresdenin ja Hiroshiman pommitukset sekä Vietnamin siinä missä kommunismin ja natsismin hirveydet. Jokainen voisi tykönään pohtia, olisiko kyennyt aktiivisesti vastustamaan natseja Saksassa tai stalinisteja Neuvostoliitossa. Pahoin pelkään, että itse olisin kuulunut hiljaisten hyväksyjien ja sopeutujien enemmistöön – kuten useimmat meistä nyky-yhteiskunnassakin.

Tuomio voidaan langettaa ja sanoa, että kommunistit olivat pahoja. Historian moraalinen arviointi ei kuitenkin saisi olla pelkkää syyllistämistä ja pahan ulkoistamista sopivaan historian häviäjään. Syntipukin löytymisen ei pitäisi estää meitä katsomasta peiliin. Maailma ei ole valmis eikä historia ole päättynyt.

Kirjoittaja Joni Krekola on valtiotieteen maisteri ja Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksen poliittisen historian oppiaineen jatko-opiskelija.

Takaisin edelliselle tasolle