Historiallisia Arvosteluja 4/2001: Naurava työläinen, naurettava työläinen
Naurettavan hyvä kokoelma
laatinut Kalle Kallio
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Naurava työläinen, naurettava työläinen.
Toimittaneet Joni Krekola, Kirsti Salmi-Nikander ja Johanna Valenius. Väki
voimakas 13. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura:
Helsinki, 2000. 220 sivua.
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran Väki voimakas -sarjassa
julkaistu artikkelikokoelma Naurava työläinen, naurettava työläinen saa
lukijan hyvälle tuulelle. Etupäässä nuoret tutkijat pohtivat mainioissa
artikkeleissaan naurun merkitystä työväestölle sekä
nykypäivässä että menneisyydessä. Kirjoittajat edustavat useita eri
tieteenaloja.
Myös toimittajat ansaitsevat erityistä kiitosta tasokkaasta
toimitustyöstä. Usein suomalaisia artikkelikokoelmia vaivaa paha tasapainottomuus:
tekstit tuntuvat tulevan niin aihepiiriensä puolesta kuin tyyliltäänkin aivan
eri maailmoista. Nauravan työläisen artikkelit eivät toki ole samasta puusta
veistettyjä, mutta jo kieliasun yhtenäisyys ja sujuvuus tekevät kokoelmasta
nautittavan.
Kirjan takakansi nostaa artikkeleita yhdistäväksi teemaksi karnevalistisen
huumorin. Katolisesta Euroopasta lainattu karnevalismin käsite tuntuu kuitenkin
välillä karanneen tekijöiden käsistä. Huumoriin sen toki voi usein
mutkattomasti liittää, mutta mielestäni Vesa Kurkela laajentaa
käsitettä jo hieman huolimattomasti kirjan ensimmäisessä artikkelissa.
Kurkela esittää työväeniltamien ohjelman jakautuneen korkeaan
valistusdiskurssiin ja iltamayleisön matalaan karnevaalidiskurssiin. Agitaattorien
pitämiä yleviä puheita tasapainotti ruokoton kansa tahdittomine huveineen.
Karnevalismissa ei kuitenkaan ole kyse mistä tahansa kansanomaisesta hauskanpidosta vaan
maailman kääntämisestä päälaelleen, mitä iltamissa ei
huumorin tasoa lukuunottamatta sentään tapahtunut. Kurkela pitää matalan
karnevaalimentaliteetin ilmentymänä tanssia, jota kuitenkin rajoittivat
täsmälleen samat normit kuin kansanvalistusmentaliteettiakin: isontalon
isäntä ja piikatyttö tiesivät paikkansa myös tanssin
pyörteissä. Sekä hupiohjelmissa että valistavissa puheissa pilkattiin
samaa porvaria.
Valistusdiskurssin merkitystä ei pitäisi sitäkään
hätäisesti vähätellä – ihmisillä myös oli mataluudestaan
huolimatta voimakas itsesivistymisen unelma. Tanssia lisättiin puheitten kustannuksella
siksi, että enemmän väkeä saataisiin paikalle kuuntelemaan. Minulle
jäi ikävä tunne siitä, että trendikästä karnevaalin
käsitettä olisi väkisin sovitettu jäyhiin suomalaisiin. Kustaa H.J.
Vilkuna toteaakin omassa artikkelissaan, että täydellisesti maailmanjärjestys
kääntyi talonpoikaisessa Suomessa ani harvoin. Koko iltamakulttuuria ajatellen
karnevaalin ja valistuksen vastakohtaisuus tuntuu mielestäni turhan keinotekoiselta
jaolta.
Nauravan työläisen artikkeleista muutamia vaivaa turha teoriakeskeisyys ja
hyvät aiheet jäävät paikoin valitettavan epäselväksi, kun
huomio kiinnittyy tutkimuskohteen kannalta ylimitoitettuun metodiaparaattiin. Tällaista
kokoelmaa ei pitäisi käyttää teorianmuodostuksen saati oppineisuuden
osoittamisen välineenä. Esimerkillisenä poikkeuksena pidän Tuija Saarisen
artikkelia Heikan Jussi, joka käsittelee herralalaisen kyläsuutarin huumoria.
Saarinen rakentaa kyläoriginellin henkilökuvaa useiden lähteiden avulla ja
antaa teorioiden vaikuttaa tekstin taustalla ja lomassa. Heikan Jussia käsittelee
myös kirjoittajan tuleva mikrohistoriallinen väitöskirja, jolta uskaltaa jo
tämän artikkelin perusteella odottaa paljon.
Kokoelmasta löytyy muitakin mainioita töitä. Anne Heimo tarttuu
ennakkoluulottomasti rohkeaan aiheeseen ja pohtii vuoteen 1918 liittyvää huumoria.
Heimo analysoi naurua, jolla pyrittiin lievittämään raskaita muistoja. Katja
Laitinen tutkii puolestaan Suonenjoen mansikanpoimintakokemuksia ja teini-ikäisten
työntekijöiden huumoria. Marjaplantaasien suunsoitto erottuu nykypäivän
työpaikkafolkloresta – Laitinenhan on löytänyt nyky-Suomesta aidosti
proletariaatin, mansikkakapitalistien sortaman ammattiryhmän!
Jos kokoelmasta löytyy useita hienoja ja omaperäisiäkin aiheenvalintoja,
mukaan mahtuu myös työväentutkimuksen kestosuosikkeja. Työläismiesten
juopottelua on kuitenkin tutkittu Suomessa niin lukemattomia kertoja, että Anu-Hanna
Anttilan on lähes mahdotonta tuoda aiheeseen enää mitään uutta.
Johanna Valeniuksen artikkeli amerikkalaisista televisiokomedioista jää taas
kotimaisia aiheita käsittelevien tekstien joukossa perin orvoksi. Muilla teksteillä
tuntuu olevan enemmän yhtymäkohtia keskenään, kun Valenius jää
keskustelemaan vain oman aiheensa kanssa.
Kaikkiaan Naurava työläinen, naurettava työläinen on hieno esimerkki
työväentutkimuksen vahvuudesta Suomessa. Työväestö on toki muuttanut
muotoaan, mutta kadonnut yhteiskuntaluokka se ei siis ole. Alan tutkimusrajat hahmottuvat
kokoelmaa lukiessa varsin selviksi. Toivoisin vastaavia monitieteisiä yhteisponnistuksia,
jotka pohtivat tämän päivän työväenkysymysten suhdetta
menneisyyteen.
Kirjoittaja Kalle
Kallio tekee Helsingin yliopiston historian laitoksessa Suomen ja Pohjoismaiden historian
gradua 1900-luvun alun ratajätkistä.
|
