Historiallisia Arvosteluja 22/2001:
Työelämää öljynpuristamossa
Yksipuolista teollisuusetnografiaa
laatinut Kalle Kallio
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Anna Carpelan ja Antti Metsänkylä: Työelämää öljynpuristamossa.
Elintarviketeollisuutta Helsingin Herttoniemessä 1958–1993. Museoviraston
työväenkulttuurijulkaisuja 10, Museovirasto: Helsinki, 1999. 112 sivua.
Museovirasto on tallentanut työväenkulttuuria 1980-luvun alusta lähtien ja Helsingissä
työ keskittyi 1990-luvulla alueelta poismuuttaviin yrityksiin. Julkaisusarjan uusin teos,
Työelämää öljynpuristamossa, kertoo Herttoniemessä sijainneen
Öljynpuristamo Oy:n tuotantolaitoksista. Öljynpuristamo aloitti toimintansa vuonna 1960. Yhtiö
valmisti öljykasveista, kuten koprasta, rypsistä, auringonkukan siemenistä ja soijasta,
kasviöljyä etupäässä margariiniteollisuuden tarpeisiin. Öljyn sivutuotteena
syntyvä rouhe jalostettiin karjanrehuksi, mikä osoittautui kasviöljyn valmistusta tuottavammaksi.
Puristamon sijainti oli ihanteellinen. Raaka-aineet voitiin kuljettaa suoraan tehtaalle joko laivalla tai junalla
ja suurin asiakas, Paasivaaran margariinitehdas sijaitsi Niittaajankadun vastakkaisella puolella. Öljyputket
rakennettiin suoraan kadun yli. Öljyä valmistettiin kahdella menetelmällä. Aluksi
päätettiin rakentaa pelkkä puristamo, joka valmistaisi lähinnä ulkomailta tuodusta koprasta,
kookospähkinän valkuaisesta, kookosrasvaa.
Soijan käsittelyä varten laitosta laajennettiin rakentamalla siihen jo vuonna 1962 uuttamo. Uuttauksessa
siemenmurskasta liuotettiin öljy kastelemalla murska heksaanilla. Heksaani poistettiin öljystä
tislaamalla ja rouheesta paahtamalla. Heksaani on erittäin räjähdysherkkää ainetta,
mikä vaikutti koko tehtaan toimintaan, arkkitehtuurista lähtien. Teoksen kirjoittajat, Anna Carpelan ja
Antti Metsänkylä pohtivatkin ansiokkaasti tuotantomenetelmien vaikutusta työyhteisön toimintaan.
Kun Öljynpuristamo vuokrasopimuksen umpeuduttua muutti Kirkkonummen Kantvikiin vaarallisesta heksaanista
luovuttiin. Mildolaksi nimensä muuttanut yhtiö käyttää nykyään moderneja
kylmäpuristimia. Kirjoittajat pitävätkin paradoksaalisena sitä, että
räjähdysherkistä menetelmistä luovuttiin, kun tehdas siirrettiin asuinalueelta metsän
keskelle.
Tehdas toimi keskeytymättömässä kolmivuorotyössä, joulua ja kesäseisokkia
lukuunottamatta. Tuotannossa työskenteli ainoastaan miehiä. He olivat usein kotoisin muualta Suomesta ja
pysyivät pitkään, usein vuosikymmeniä, öljynpuristamolla.
Carpelan ja Metsänkylä piirtävät yksityiskohtaisen kuvan kasviöljyn valmistuksesta, jonka
seuraaminen vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. He tarkkailevat tuotantoprosessia ylhäältäpäin
kertoen teoreettisesti ja kaavapiirustusten avulla raaka-aineiden liikkeistä läpi tehtaan.
Työntekijöitäkin kuvataan, mutta heidän roolinsa on irrotettu itse tuotantoprosessista omaan
lukuunsa. Oman päälukunsa saa myös margariiniteollisuuden yleisempi taloudellinen kehitys.
Näkökulma ei ole kovin lukijaystävällinen, mutta kirjoittajat kertovat teknisistä
detaljeistakin mielenkiintoisesti, analyyttisesti ja asiantuntevasti.
En tosin täysin ymmärtänyt, miksi kirjoittajat ovat lähestyneet tehdasyhteisöä juuri
tuotannon näkökulmasta. Jos tarkoituksena on dokumentoida katoavaa prosessiteollisuutta, kannattaisi
tietysti keskittyä sellaisiin aiheisiin, joista ei kirjallista tietoa ole saatavilla.
Öljynvalmistusprosessista on varmasti kirjoitettu lukemattomia teknistieteellisiä teoksia, joista
tulevaisuuden historioitsijapolvet voivat, niin halutessaan, rakentaa kuvan myös suomalaisen öljynpuristamon
toiminnasta. Projektin tarkoituksena tuskin oli pelastaa prosessiteollisuuden teknologiaa.
Sen sijaan esimerkiksi käytännön työtehtävistä, järjestäytymisestä,
ilmapiiristä ja hierarkiasta on vaikea koota luotettavaa tietoa jälkikäteen. Muutenkin ohueen teokseen
olisi toivonut enemmän asiaa näistä aiheista, jotka kirjoittajat toki mainitsevat tutkimustavoitteinaan.
Kuvaavaa on, että tavallisesti työelämän kuvauksissa kultturintutkijat viljelevät
työntekijöiden omaleimaista ammattislangia, mutta Carpelan ja Metsänkylä turvautuvat pikemmin alan
tekniseen termistöön.
Tutkijat ovat myös haastatteluissaan keskittyneet yksinomaan tuotantomiehiin. Öljynpuristamon
työyhteisö kuitenkin koostui myös toimihenkilöistä, siivoojista, korjaamon ja varaston
työntekijöistä. Heidät sivuutetaan muutamalla virkkeellä ja esimerkiksi Kantvikissä
miehet valittivat, ettei kahviautomaatti korvannut kanttiinin emäntää, jota pidettiin vanhan tehtaan
äitihahmona. Tutkijat eivät vaivautuneet edes haastattelemaan häntä, vaikka juuri kanttiini
sijaitsi työyhteisön sydämessä, vaikkakin syrjässä tuotantolinjalta.
Työntekijöiden ja työnantajan suhteet olivat Carpelanin ja Metsänkylän mukaan
erinomaiset, koska työn vaarallisuuden takia työnantaja huolehti henkilöstöstä tavallista
paremmin. Toimitusjohtaja uskoi viihtyvyyden korreloivan työn tuloksiin, mikä näkyi muun muassa
korkeana ansiotasona. Kiistakysymyksiä ei juuri ollut ja tutkijat jättävät
vähäpätöisyytensä takia niiden kommentoimisen väliin.
Kun tehdas siirtyi vuonna 1993 Kantvikiin, tuotannon henkilöstöstä kaksi kolmasosaa irtisanottiin.
Tutkijat eivät juuri analysoi tätä muutosta ja sivuuttavat työttömät lyhyellä
maininnalla. Suomessa kuitenkin elettiin vielä synkintä lamakautta irtisanomisineen, joiden tallentaminen
olisi myös ollut erittäin tärkeää. Tuotannon siirtäminen oli taustalla koko
tutkimushankkeessa, mutta kirjoittajat eivät perehdy lainkaan sen vaikutuksiin työilmapiiriin tai
työtapoihin. He toteavat lyhyesti ja suorastaan kliseisesti, kuinka Mildolassa "yleinen persoonattomuuden,
kalseuden tunne vaivasi" ja "kyläyhteisö" oli kadonnut.
On valitettavaa, että tehtaan muutto sivuutetaan olankohautuksella. Herttoniemen tehtaan dokumentointi
tapahtui vuosina 1992–1993, mutta kirja ilmestyi vasta vuonna 1999. Aikaa Kirkkonummella käymiseen
jäi varmasti yllinkyllin. Kenties kirja viivästyi rahoituksen loppumisen takia.
Museoviraston työväenkulttuurijulkaisujen sarjassa Työelämää
öljynpuristamossa ei erotu edukseen. Teos keskittyy liikaa öljynvalmistuksen tekniikkaan ja unohtaa
työyhteisön muodostuvan aina ihmisistä. Kaikkiaan minulle jäi tunne projektista, joka vuosia
venyttyään täytyi lopulta saada julkaistuksi – varsinkin kun Mildola Oy osallistui teoksen
painatuskustannuksiin. Valokuvien seulomisesta luovuttiin kiireessä kokonaan ja kirjan loppuun sijoitettiin
sadan sekalaisen kuvan galleria.
Kirjoittaja Kalle
Kallio tekee Helsingin yliopiston historian laitoksessa Suomen ja Pohjoismaiden historian
gradua 1900-luvun alun ratajätkistä.
|
