Historiallisia Arvosteluja 9/2001: Omassa huoneessa

Yksityisyyden historiaa Länsi-Euroopasta

laatinut Jouko Nurmiainen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen. Toimittaneet Philippe Ariès, Georges Duby ja Roger Chartier. Alkuteos Histoire de la vie privée III. De la Renaissance aux Lumières, osa Formes de la privatisation. Suomentanut Johanna Ilmakunnas. Kustannusosakeyhtiö Nemo: Helsinki, 2001. 426 sivua.

Eurooppalaiselle kulttuurille tyypillinen yksityisen ja julkisen erottelu on syntynyt vähitellen pitkän aikavälin kuluessa. Historiografisesti yksityisyyden muotojen kehittyminen sekä tapojen ja maun historia kuuluvat sen sijaan aiheisiin, joista viime vuosikymmeninä tapahtunut niin sanottu "uuden historian" nousu on nopeasti tehnyt aiempaa huomattavasti tutkitumpia. Historiankirjoituksen mielenkiinto on muutenkin pirstaloitunut entistä useampiin aihepiireihin, mikä on muutos, jonka tärkeimmiksi edistäjiksi usein nimetään ranskalaisen Annales-lehden ympärillä työskennelleet tutkijat, annalistit. Heidän esiinmarssinsa on yksi 1900-luvun länsimaisen historiankirjoituksen merkittävimmistä oppialaa itseään muokanneista ilmiöistä, ja nyt käsillä oleva teos, Omassa huoneessa, on osa tämän esiinmarssin popularisointia Suomessa.

Omassa huoneessa on ensimmäinen suomennettu osuus laajasta, tunnettujen annalistien toimittamasta teossarjasta, Histoire de la vie privée I–V (1985–1987), jonka pääideoija ja toinen päätoimittaja oli lapsuuden ja kuoleman historiankirjoituksen keskeinen kehittäjä Philippe Ariès ja toinen päätoimittaja 1900-luvun jälkipuoliskon kenties merkittävin keskiajan yhteiskuntahistorioitsija, feodalismin, avioliittojen ja keskiajan naisen tutkija Georges Duby. Suomeksi kummankaan näiden tutkijoiden teoksia ei ole aiemmin julkaistu, eikä itse asiassa myöskään Omassa huoneessa sisällä heidän tekstejään, vaan myös tällä kertaa meille on valittu muiden ranskalaishistorioitsijoiden artikkeleita.

Kustannusosakeyhtiö Nemon tekemä ratkaisu, yksittäisen katkelman toimittaminen erilliseksi kirjaksi laajan suurteoksen puolivälistä, kertoo, että kyse on erillisprojektista, jota tuskin tullaan laajentamaan sarjan muiden osien suomentamisella. Tämä on sinänsä harmillinen lähtökohta tarttua esiteltävään teokseen, sillä vakavin nimenomaan suomalaiseen teokseen kohdistamani moite koskee juuri kirjan suppeaa, tuhatvuotisen kaaren sijaan vain pari vuosisataa kattavaa aikajännettä, eikä lisää liene odotettavissa – seikka, jossa olisin mielelläni väärässä.

Ongelmaa korostaa myös, ettei suomalaisen laitoksen johdanto-osissa esitellä paljoakaan teossarjan muita osia, vaan ainoastaan hyvin lyhyesti koko teossarjan tausta. Koko sarjan perusargumentin referointi olisi kuitenkin varmasti palvellut aihepiiristä kiinnostuneita lukijoita, jotka eivät välttämättä tunne 'Yksityiselämän historian' kokonaisrakennetta ja ideaa entuudestaan. Varsin Ranska-keskeisen kolmannen osan lähempi suhteuttaminen kokonaisuuteensa olisi myös ainakin jossain määrin riisunut aseista niitä kriitikoita, jotka saattavat vierastaa frankosentristä kuvaa Euroopan historiasta. Onhan Omassa huoneessa osa sellaista tapojen ja kulttuurin historian modernia klassikkoa, jota voi verrata lähinnä vain saksalaisen sosiologin Norbert Eliasin toistaiseksi suomentamattomaan teosjärkäleeseen Über den Prozess der Zivilisation I–II (1939).

Kohteliaisuus, yksityinen tila ja herkuttelijat

Esipuheiden jälkeen teoksen avaa Jacques Revelin käytöstapoja ja kohteliaisuutta käsittelevä artikkeli. Kirjoittaja syventyy aiheeseensa analysoimalla erityisesti Erasmus Rotterdamilaisen lasten käytöstapaopasta De civilitate morum puerilium libellus vuodelta 1530, josta otettiin uuden ajan vuosisatoina lukemattomia uusintapainoksia monilla eurooppalaisilla kielillä. Pieni ja Erasmuksen muuhun tuotantoon nähden vaatimatonkin kirjoitelma nousi sisällöltään vähitellen muuttuneina laitoksina merkittävään asemaan oppikirjana, jona sitä käytettiin Ranskassa vielä 1800-luvulla.

Erasmuksen oppaan ja siihen perustuneiden laitosten ohella vastaavia teoksia oli myös muita, ja kohteliaita tapoja opetettiin yleisesti laittamalla lapset lukemaan kirjoja ulkoa. 1700- ja varsinkin 1800-luvulle tultaessa jo vanhahtavat tapasäännöt tarjosivat tätä kautta laajoille ihmisjoukoille tutun pohjan yhteisille tapanormeille ja niiden kodifikaatiolle, jonka avulla sosiaalisen kanssakäymisen säännöt saattoivat kehittyä aiempaa käskevämpään suuntaan. Toisaalta yksilön piti suorittaa kaikki tekonsa niin kuin ne olisivat olleet julkisen katseen seuraamia, kun taas toisaalta hänen tuli kyetä erottamaan, minkä saattoi näyttää ja mikä niin hänen itsensä kuin muidenkin oli parempi jättää huomiotta. Julkisuudessa sopimattomista, usein ruumiillisista asioista tuli sopimattomia myös yksityisesti.

Kasvatusoppaiden jälkeen Revel keskustelee vielä säätyläis- ja hovikulttuurin ideaaleista yhtenä lähtökohtanaan italialaisen Baldesar Castiglionen maailmankuulu teos Hovimies (1528). Aristokraateille sopivan ulkoisen käytöksen ohjenuoraksi nopeasti vakiintunut kirja saavutti suosiota 1600-luvun Ranskassa myös suljettujen eliittien piireissä, joissa arvostettiin tapojen hienostuneisuutta kuninkaallisessa hovissakin ilmenneen karkeuden ylitse. Yksityisen kohteliaisuuden malli jäi kuitenkin pian tappiolle, kun 1600-luvun lopulla aateliston säädelty sosiaalinen elämä vakiintui Louis XIV:n hovissa, josta itsestään tuli malli samanlaisille julkisen sosiaalisuuden näyttämöille yli Euroopan.

* * *

Seuraavana artikkelina on vuorossa teoksen ainoan ei-ranskalaisen kirjoittajan, yhdysvaltalaisen Orest Ranumin tutkielma intiimin historiasta arkkitehtuurin ja esinehistorian kautta. Teksti alkaa lyhyellä katsauksella henkilökohtaisten asioiden kuvaamisen mahdollisuuksiin uudella ajalla, mistä siirrytään intiimin näyttämöihin uuden ajan vuosisatoina.

Puutarhojen ja erilaisten huonetilojen esittelyn jälkeen Ranum jatkaa kertomalla erilaisista muistoesineistä ja pyhäinjäännöksistä. Vainajan ruumiiseen kohdistunut kiintymys oli kirkon oppien vastainen, mutta silti voimakas ilmiö. Sydämen irrottaminen muusta ruumiista ja hautaaminen erikseen yhdistyy analyysissa tähän. Muistoesineeksi riitti kuitenkin yleensä vaikkapa hiussuortuva. Pyhimysten ruumiiden arvokas pukeminen ja merkityksellisten pikkutavaroiden lahjoittaminen niille oli Ranumin mukaan osa samaa ilmiötä, josta päästään uskonnollisten maalausten kuvakieleen, krusifikseihin ja pääkalloihin sekä erilaisiin uskonnollisiin muistoesineisiin ja niihin liitettyihin ihmeisiin.

* * *

Seuraava suuri teema teoksessa on maun ja kulinarismin historia. Jean-Loius Flandrinin kirjoituksessa huomio kohdistetaan 1600- ja 1700-luvun keittotaitoon ja pöytätapoihin. Suuri kysymys on, tapahtuiko tällä elämänalueella Ranskassa muutos 1600-lukulaisesta, vielä kulinaarisesti hienostumattomasta mässäilystä ja pöytien värikkäästä koristelusta 1700-luvun hienostuneempaan makujen yhdistelyyn ja määrän korvaamiseen laadulla. Aluksi voidaan jo huomata, että ainakaan tarjoiluastioiden puhtauden suhteen ero ei ollut kovinkaan suuri, tulivathan ruokailuvälineet, kuten haarukka, käyttöön jo 1600-luvulla. Sen ajan eliiteille oli kuitenkin tyypillistä taipumus maalaisen ja "moukkamaisen" karttamiseen, kun taas 1700-luvulla alkuperäisyydestä ja autenttisuudesta tuli arvo sinänsä, mikä johti muun muassa reseptien suhteen ulkomaisten mausteiden käytön vähenemiseen ja korvautumiseen oman maan yrteillä.

Muutenkin ruoan maustamisessa siirryttiin kohtuullisuuteen, jonka tavoitteena oli ruoka-aineiden omien makujen erottuminen valmiista annoksesta. Kyseessä oli kehityskulku, joka korosti myös lihan laadun merkitystä, mikä johti osaltaan syötäväksi käytetyn riistalihan valikoiman pienenemiseen, kun makuarvoltaan kyseenalaiset eläimet katosivat juhlapöydistä jo 1500-luvun mittaan. Näihin kuuluivat linnuista ainakin joutsen, kattohaikara, riikinkukko ja kurki. Ja kertoopa tapojen muutoksesta sekin, että 1600-luvulla leipää leikattiin aiemmasta poiketen paremmissa piireissä veitsellä, kun taas 1700-luvulla vakiintui uudestaan käytäntö murtaa sitä hienoissakin pöydissä käsin.

Menu oli siis uuden ajan eri vuosisadoilla erilainen, mutta makuasioiden objektiivinen tarkastelu on vaikeaa. Näyttävien, joskus myrkyllisilläkin väriaineilla värjättyjen koristeruokien osuus pieneni juhlapöydissä, mutta samalla Flandrin huomauttaa, ettei valaan, pyöriäisen, riikinkukon tai kurjen makuja päästä nykyään vertailemaan laulurastas- tai västäräkkipaistien vivahteisiin. Hän siirtyykin tutkimaan ongelmaa analysoimalla kulinaarista kirjallisuutta ja muutoksia alan sanastossa. Tulos on, että erilaisten makujen erottelu löytyy jo keskiaikaisista keittokirjoista, mutta että samalla 1600- ja 1700-luvun makusanasto kuvaa herkemmin erilaisia makuvivahteita. Muutos näkyy myös tavoissa, joilla ruoan kypsyttämisestä ja astioiden puhtaudesta kerrotaan. Kyse voi silti olla myös muutoksesta retoriikassa, eikä niinkään keittotaidon hienostuneisuuden asteessa.

Kiinnostavaa on myös lukea Flandrinin kuvausta herkuttelusanaston kehityksestä. Vielä pitkään uudella ajalla ahmatti, glouton, ja herkkusuu, gourmand, olivat ranskassa toistensa synonyymeja. Hienostunutta ruoasta nautiskelua kehittyi ensin kuvaamaan termi friandise ennen kuin gourmand-sana sai myös tämän merkityksen ahneuden ja mässäilyn ohella. Hyvän maun kehitys oli kuitenkin uuden ajan Ranskassa ilmeistä, sen ollessa osa koko kulttuurin muuttumista pitkän aikavälin kuluessa. Hyvä maku ei myöskään, merkityksellistä kyllä, näytä rajautuneen ancien régimen yhteiskunnassakaan aatelisten yksinoikeudeksi, toisin kuin vaikkapa rohkeus taistelukentällä, vaan maku ymmärrettiin synnynnäiseksi ominaisuudeksi, lahjaksi tai sosiaaliseksi hyveeksi, jonka saattoi omistaa, vaikka olisi alempisäätyinenkin.

Lapsuuden historiaa ja yksityisestä kirjoittamista

Yksityiselämän historiaan kuuluu olennaisena osana myös perhesuhteiden historia. Aihepiirin tätä puolta edustaa teoksessa Jacques Gélis'n artikkeli "Lapsen yksilöllistyminen". Aluksi äidin ja lapsen välistä tiukkaa sidettä ja siihen liitettyjä merkityksiä pohtiva teksti siirtyy pian esittelemään näkemyksiä sukupolvien ketjun katkeamattomuudesta ja syntyneiden lasten onnen ja menestyksen turvaamisesta. Aikana ennen modernin lääketieteen läpimurtoa oli kuitenkin varsin tavallista, etteivät perheiden uudet tulokkaat saaneet osakseen toivottua pitkää elämää. Yleinen käsitys onkin ollut, että lapseen kohdistunut voimakas kiintymys olisi ollut uuden ajan alkuvuosisatoina ja yleensä esimoderneina aikoina nykyistä harvinaisempaa. Näkemys on kuitenkin ilmeisen virheellinen, minkä Gélis hyvin osoittaa. Vaikka usein oli tapana, että kuolleen lapsen nimi annettiin hänen jälkeensä syntyneelle nuoremmalle sisarukselle, ei tätä tule pitää niinkään todisteena lapsen ei-yksilöllisestä asemasta kuin merkkinä jatkuvuuden tavoittelusta. Samaan suuntaan viittaavat myös Gélis'n siteeraamat tekstit, joissa vanhemmat surevat kuolleita pienokaisiaan aivan kuten nykyaikanakin on tapana.

Lasten kouluttamisesta tuli 1600-luvulta alkaen yhä tärkeämpi osa luonnon kahlitsemista ja paremman elämän turvaamista keskenkasvuisille tarjoamalla heille entistä parempia kulttuurisia avuja. Lapsuuden käsitteen olemassaolo myönnettiin jo 1500-luvulla, mutta vaikka varhaislapsuutta ryhdyttiin suojelemaan entistä paremmin ja lapsen asema yksityistyi ja tämä astui yksilönä osaksi länsimaista yhteiskuntaa, ei muutos ollut kertakaikkinen eikä kivuton. Omanlaisinaan julkisina ihanteina pysyivät vaikkapa Mozartin kaltaiset ihmelapset, ja koulutuksen vaatimusten kasvu toimi vastapainona luonnollisten lapsuusihanteiden nousulle.

* * *

Teoksen kaksi viimeistä artikkelia ovat aihepiiriltään paitsi yksityisyyden, myös kirjallisuuden historiaa. Madeleine Foisil kirjoittaa ensin siitä, miten syvimmästä sisimmästä kirjoitettiin, ja sen jälkeen seuraa Jean Marie Goulemotin teksti yksityisyyden kuvaamisen julkaisemisesta. Molemmissa artikkeleissa käsitellään päiväkirjoja ja muistelmia kirjoittamisen genreinä, mutta Foisilin laajahkossa tekstissä pääpaino on perhekronikoiden kaltaisten tosielämän kertomusten analyysissa siinä missä Goulemot syventyy enemmän todellisuuden kuvaamiseen kaunokirjallisissa teoksissa.

Foisilin artikkelissa pääosaan nousee Louis XIII:n lapsuusaikaisen lääkärin Jean Héroardin kirjoittama Journal de santé. Kyse hyvin poikkeuksellisesta perhekronikasta. Siinä missä tavalliset kronikat olivat niukkasanaisista merkinnöistä koostuvia kokoelmia taloudenpidon yksittäisistä sattumuksista, on Héroardin teksti rikassisältöinen kuvaus kuninkaallisen lapsen ei-julkisesta elämästä, dauphinin terveydentilan vaihteluista ja kehityksen vaiheista. Foisil, joka on itse laatinut Héroardin Journalista tieteellisen edition, ei silti rajoitu vain tähän tekstiin, vaan valottaa perhekronikoiden tyylilajia myös korkeimpien hovipiirien ulkopuolelta. Tällaisista teksteistä laajimmin käsitellään maalaisaatelisen Gilles de Goubervillen vuosina 1553–1563 pitämää kronikkaa. Siinä pääpaino on lapsen kehityksen sijaan kartanoelämän muistiinmerkitsemisellä spontaanin vieraanvaraisuuden ja jälleen terveyden ja sairauden korostamisineen.

Perheen tunne-elämän sisälle Foisil pääseekin lähinnä englantilaisten päiväkirjojen kautta. Hän esittelee erityisesti lontoolaisen säätyläisvirkamiehen Samuel Pepysin yksityispäiväkirjaa, joka itse asiassa mainitaan useammassakin Omassa huoneessa -teoksen artikkelissa. Pepys piti vuosina 1660–1669 salakielistä päiväkirjaa, johon hän merkitsi niin arkisen elämän kokemuksensa vaimonsa kanssa rakkauksineen ja riitoineen kuin myös salaisemmat sattumukset uskottomuuksineen päivineen.

* * *

Teoksen päättävässä Jean Marie Goulemotin artikkelissa yksityisyyden problematiikkaa lähestytään siis julkaistavan kirjallisuuden kautta. Hän hakee uuden ajan vuosisadoilta muutosta kirjallisuuden yhteisöllisyydestä sen yksityisyyteen. Esille tulee ennen kaikkea se, että vaikka tällaisen pitkän keston käänteen voikin havaita, se ei ollut suinkaan ristiriidaton prosessi. Varhaisemman, tässäkin teoksessa keskiaikaiseksi kutsutun yhteisöllisen maailmankuvan murros tapahtui ensimmäistä kertaa oikeastaan jo 1500-luvulla. Tästä Goulemot kirjoittaa esittelemällä Michel de Montaignen, François Rabelais'n ja Pierre de Ronsardin tuotantoa. Montaignen syvälle yltävä henkilökohtaisuus mainitaan, kun taas Rabelais luokittuu Mihail Bahtinia lainaten keskiajan karkeankin kansankulttuurin perilliseksi. Ronsardista tuodaan puolestaan esille hänen merkityksensä yksilöllisyyden esittämiselle lyriikassa.

Nämä renessanssin suuntaukset kokivat kuitenkin takaiskuja seuranneen klassisismin aikana. Yksityisten tunteiden ja tuskan kätkemisestä tehtiin hyve, joka palveli universalismia ja toimi siten päinvastaisten tarkoitusperien puolesta kuin ruumiillisilla asioilla mahtailu ja oman minän korostaminen, josta Blaise Pascal moitti Montaignea. Yksityisiksi ja kätkettäviksi jo kasvatusoppaissa määritellyt asiat muuttuivat sopimattomiksi myös kirjallisuudessa. Ulosteiden ja rivouden esittämistä paheksuttiin, ja vaikka näitä edelleen kirjallisuudessa esiintyikin, voidaan esiintymät tulkita 1600-luvulla provokaatioiksi.

1700-luvulla syntyi kuitenkin uudenlaista kaipuuta yksityiseen yhteisöllisyyteen. Suuntauksen pioneerin Jean-Jacques Rousseaun teoksia analysoimalla Goulemot pääsee problematisoimaan häveliäisyyden ja itsehillinnän itseisarvoa ajan yhteiskunnassa. Ihminen määrittyi julkisen roolinsa perusteella, mutta samaan aikaan oli olemassa varsinkin ruumiillisia elämänalueita, joihin puuttuminen oli tapojen vastaista – tähänhän jo Revel viittasi teoksen alun artikkelissaan.

Näyttävä kirja koreissa kansissa

Omassa huoneessa on kiinnostava ja näyttävä teos. Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja taitto harkittua, ja runsas kuvitus pääsee myös mustavalkoisena yllättävän hyvin oikeuksiinsa. Suurikokoinen sivu ja juuri kuvituksen sisällyttäminen myös suomenkieliseen laitokseen luovat paikoin hyvinkin oppineesta tekstistä varsin yleistajuisen vaikutelman. Teosta voikin suositella kaikkien kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden lukemistoksi.

Johanna Ilmakunnas on tehnyt suomentajana ansiokasta työtä. Ranskalaisen oppineen tekstin rakenne poikkeaa suomalaisesta kirjoittamiskäytännöstä niin paljon, että loogisesti sujuvan ja silti lukijan kannalta myös suomennettuna nautittavan ja sujuvan tekstin tuottaminen on varmasti ollut haasteellinen tehtävä, varsinkin kun osin suomeksi vakiintumattoman sanaston on täytynyt myös tuottaa omat hankaluutensa. Nämä on kuitenkin voitettu tyylikkäästi, eikä opillisen tekstin eksaktiudesta ole jouduttu tinkimään piiruakaan. Muutamia pilkku- ja painovirheitä teokseen on toki jäänyt, mutta kokonaisuutta ne eivät isommin häiritse.

Omassa huoneessa kuuluu vielä pienehköön joukkoon uusia suomennettuja historiateoksia, jotka on toteutettu tyylikkääseen ulkoasuun panostaen ja laajaa lukijakuntaa tavoitellen. Tällaisten, opillisesti korkeatasoisten teosten markkinoita ei meillä ole perinteisesti ollut. Yhtenä syynä tähän on varmasti ollut historian samastuminen liian usein Suomen sotahistoriaan ja nimenomaan suomalaisuutta määrittäviin kotimaisiin suurteossarjoihin. Kansallisen identiteetin kanssa on kuitenkin noussut kilpailemaan eurooppalainen identiteetti, ja samaan aikaan perinteisen kirjan asema kulttuurihyödykkeenä on murroksessa. Sähköiset viestimet haastavat yhä uusilla tavoilla paperille painetun ja kaupasta ostettavan tekstin aseman. Yksi ilmeinen mahdollisuus perinteisen kirjan puolustamiseksi on korostaa sitä esineenä myös esteettisessä mielessä. Luulenkin, että myös kustantajat tiedostavat tämän, mistä seuraa, että tulemme näkemään käsillä olevan teoksen kaltaisia historiatuotteita jatkossa lisää.

Kirjoittaja Jouko Nurmiainen on filosofian maisteri ja työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle