Historiallisia Arvosteluja 1/2001: Tulkinnan teoria

Diskurssin valo elämän yksinäisyydessä

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Paul Ricœur: Tulkinnan teoria. Diskurssi ja merkityksen lisä. Suomentanut Heikki Kujansivu. Paradeigma-sarja. Tutkijaliiton julkaisuja 98. Helsinki: Tutkijaliitto, 2000. 150 sivua.

Ranskalainen Paul Ricœur (s. 1913) on mannermaisen nykyfilosofian raskassarjalainen, jonka merkitystä hermeneuttisen filosofian kehitykselle on verrattu Martin Heideggeriin ja Hans-Georg Gadameriin. Suomessa Ricœurin kohtalona on ollut jäädä Jacques Derridan ja Michel Foucault'n kaltaisten sukupolvea nuorempien maanmiestensä varjoon eikä hänen tuotantoaan ole tätä ennen suomennettu. Historiantutkijoiden keskuudessa Ricœur lienee tunnetuin kolmiosaisesta teoksestaan Temps et récit ('Aika ja narratiivi', 1983–85), jossa hän tarkastelee historiatieteen epistemologisia kysymyksiä kuten eletyn kokemuksen ja kielen suhdetta sekä historiankirjoituksen kertomuksellisuutta.

Nyt käsillä oleva pioneerisuomennos Tulkinnan teoria perustuu Ricœurin Texas Christian Universityssa pitämiin luentoihin, jotka on julkaistu alun perin englanniksi 1976. Teos sisältää neljä esseetä, jotka esittelevät Ricœurin hermeneuttisen fenomenologian perustaa, sen taustalla olevaa filosofista antropologiaa sekä hänen näkemyksiään kielestä, metaforasta ja symbolista sekä tulkinnasta. Samalla teos ennakoi Ricœurin myöhempää ajattelua, jossa ihmisen identiteettiä ja etiikkaa koskevat kysymykset ovat nousseet etualalle.

Tulkinnan teoria on suomentajansa Heikki Kujansivun mukaan paras olemassa oleva johdatus Ricœurin hermeneuttiseen fenomenologiaan. Toivoa sopii, ettei se monen kohdalla jäisi myös viimeiseksi, sillä mistään selkokielisestä yleisesittelystä tässä ei todellakaan ole kysymys. Ricœurin raskassoutuinen filosofinen erityiskäsitteistö ja eri aloilta peräisin olevat tekniset termit on käännöksessä pääsääntöisesti jätetty suomentamatta, sillä "ne kuuluvat tämänkaltaiseen filosofiseen tekstiin", kuten kääntäjä ratkaisuaan perustelee. Nähdäkseni olisi kuitenkin ollut suotavaa, että edes keskeisimmistä käsitteistä ja termeistä olisi laadittu teoksen loppuun aakkosellinen hakemisto. Näin teos avautuisi helpommin myös kielifilosofiaan ja lingvistiikkaan vihkiytymättömälle lukijakunnalle, jolle Ricœurin ajattelu ei ole entuudestaan tuttua. Sinänsä Ricœurin ajatukset nimittäin ovat äärimmäisen kiehtovia ja kiinnostanevat jokaista, joka ylipäätään on kiinnostunut esimerkiksi historiatieteen epistemologiaan erottamattomasti kuuluvasta kirjallisten lähteiden tulkinnan problematiikasta.

* * *

Mistä Tulkinnan teoriassa sitten on kysymys? Ricœurin filosofisen antropologian keskeinen missio on subjektin käsitteen pelastaminen siltä reduktiolta, johon sekä strukturalismi että sitä seurannut ns. jälkistrukturalistinen ajattelu ovat hänen mukaansa syyllistyneet. Ongelman alkuperän Ricœur jäljittää siihen kuuluisaan kieltä koskevaan erotteluun, jonka kielitieteilijä Ferdinand de Saussure teki languen ja parolen välillä. Tässä erottelussa langue on suhteellisen pysyvä, yliyksilöllinen ja systemaattinen koodi tai koodien joukko, jonka pohjalta yksittäinen puhuja tuottaa parolen satunnaiseksi, hetkelliseksi ja tiettyyn tarkoitukseen tähtääväksi viestiksi.

Teorian ydinongelma on Ricœurin mukaan se, että siinä kieli ei enää ilmene mielten ja olioiden vuorovaikutuksena. Sen sijaan se muodostaa oman maailmansa, jonka sisällä jokainen yksikkö viittaa ainoastaan toisiin saman järjestelmän yksiköihin järjestelmää konstituoivien erojen ja vastakohtien vuorovaikutuksen johdosta. Kieltä ei siis enää kohdella wittgensteinilaisessa mielessä "elämänmuotona", vaan itseriittoisena sisäisten suhteiden järjestelmänä. Historiatieteessä tällaista lähestymistapaa on sovellettu esimerkiksi ns. diskurssianalyysissa. Siinä historiallisten tekstien oletetaan lähtökohtaisesti olevan autonomisia ja omalakisia merkitysjärjestelmiä vailla yhteyttä kirjoittajiinsa, näiden henkilöhistoriaan tai ylipäätään mihinkään oletettuun kielen ulkopuoliseen todellisuuteen.

(Post)strukturalismin yksiulotteista lähestymistapaa vastaan Ricœur asettaa oman kaksiulotteisen mallinsa. Siinä kieli perustuu kahdenlaisille palautumattomille yksiköille, merkeille ja lauseille. Lauseet on tehty merkeistä, mutta lause itse ei ole merkki. Se on kokonaisuus, jota ei voi palauttaa osiinsa. Tästä perustavasta erosta johtuen kieltä koskeva tiede on Ricœurin mukaan jaettava merkkejä tutkivaan semiotiikkaan ja lauseita tutkivaan semantiikkaan. Semiotiikan ja semantiikan välinen ero on Ricœurille avain koko kielen ongelmaan. Tälle metodologiselle valinnalle perustuvat myös kaikki Tulkinnan teorian esseet.

Ricœurin mukaan semiotiikan tutkimat järjestelmät ja koodit ovat täysin abstrakteja ja ajan ulkopuolella eivätkä itse asiassa edes olemassa muuten kuin virtuaalisesti. Ainoastaan viesti, diskurssin akti ainutkertaisen tapahtuman ja toistettavissa olevan merkityksen dialektiikkana aktualisoi koodin, joten vain diskurssin perusteella kieli on varsinaisesti olemassa. Kieli diskurssina suuntautuu lauseen myötä aina itsensä ulkopuolelle viitaten samalla kertaa sekä takaisin puhujaansa että "ulos" maailmaan. "Kieli ei ole oma maailmansa. Se ei edes ole maailma", Ricœur sanoo. "Kielet eivät puhu, ihmiset puhuvat."

Ihmiset puolestaan voivat puhua vain sen vuoksi, että he ovat jo maailmassa, kun termi 'maailma' ymmärretään siinä merkityksessä, jossa vastasyntyneen lapsen sanotaan "tulleen maailmaan". Olosuhteilla on meihin vaikutuksensa, me suuntaamme itsemme sisällöllisesti näissä olosuhteissa ja meillä on kokemusta, jota me voimme tuoda kieleen. Diskurssin "ihme" on intersubjektiivinen kommunikaatio, jossa radikaalisti yksityinen kokemus koettuna ja elettynä voidaan jakaa toisten kanssa julkisesti sen mielenä ja merkityksenä. Kieli itsessään on Ricœurin mukaan se prosessi, jossa yksityisestä tehdään julkista ulkoistamalla se käytettävissä olevan kielellisen järjestelmän mahdollistamina ilmaisuina. Siellä, missä kokemus ilmaistuna ja kommunikoituna synnyttää dialogin kahden ihmisen välille, "elämän yksinäisyyttä valaisee, vaikka vain hetken, diskurssin yhteinen valo".

* * *

Teksti on Ricœurin mukaan aina diskurssi, jonka joku on kertonut jostakin jollekin toiselle. Ricœur korostaa kuitenkin, ettei hänen käsitystään tekijän merkityksestä ole syytä sekoittaa hermeneutiikan romantistisen tradition käsityksiin "eläytyvästä ymmärtämisestä" yhtymisenä vieraan psyyken sisäiseen elämään. Tässä psykologisoivassa lähestymistavassa ensisijaiseksi oletetaan tekstin tekijän intentio ja alkuperäinen yleisö, joiden kokeman mentaalisen prosessin tulkitsija yrittää tuottaa ja kokea uudelleen. Ricœurille yhden ihmisen elettyyn kokemukseen liittyy aina radikaali ei-kommunikatiivisuus. Sitä ei voida siirtää kokonaisena tiettynä kokemuksena jollekin toiselle; "minun kokemuksestani ei voi suoraan tulla sinun kokemuksesi." Teksti ei siten ole täysin autonominen, mutta sitä ei myöskään voida redusoida tekijänsä psyykeen. Edes itseymmärrys ei Ricœurin ajattelussa ole mahdollista ilman merkkien, symbolien ja tekstien kaltaisia välittäjiä.

Ricœurin mukaan tulkinta tapahtuu ei-psykologisessa ja varsinaisesti semanttisessa tilassa, jonka teksti on muodostanut juuri erottamalla itsensä tekijänsä mentaalisesta intentiosta. Teksti, joka ei enää ole jonkun läsnäolevan ääni, on aina tietyssä mielessä mykkä. Tekstin ja lukijan/tulkitsijan välillä vallitsee asymmetrinen suhde, jossa ainoastaan toinen osapuolista puhuu molempien edestä. Siten olisikin syytä luopua monien historioitsijoiden hellimästä dialogisuuden illuusiosta, jossa tutkija esittää käyvänsä vuoropuhelua lähteidensä kanssa. "Hermeneutiikka alkaa, kun dialogi loppuu", Ricœur kiteyttää. Koska teksti on aina välittynyttä ja erottautunut tekijänsä mentaalisesta intentiosta, ymmärtäminen ei ole alkuperäisen tapahtuman toistamista samankaltaisessa tapahtumassa, vaan uuden tapahtuman syntymistä alkaen tekstistä, jossa alkuperäinen tapahtuma on objektivoitu.

Historiatieteen näkökulmasta Ricœurin näkemys tekstien semanttisesta autonomiasta erillään sekä niiden tekijöiden että alkuperäisen yleisön historiallisesta tilanteesta on kirjaimellisesti otettuna problemaattinen sikäli kuin historiantutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi ymmärretään juuri kulttuuristen dokumenttien tulkinta suhteessa historiallisiin toimijoihin ja siihen kontekstiin, jossa nämä dokumentit ovat syntyneet. Kiistämätöntä on kuitenkin, ettei alkuperäiseen tilanteeseen kerta kaikkiaan voida palata, kuten Ricœur korostaa. Tekstien merkityksen ja mielen konstruoinnin lähtökohdaksi on sen vuoksi Ricœurin mukaan otettava arvaaminen. Arvattavana on ensinnäkin se, mikä tekstissä on olennaista, sillä merkityksellisyyden arvioimiseen ei ole mitään kiistattomia kriteereitä. Toisekseen joudutaan valitsemaan tietty tarkastelukulma, sillä määrätty tekstin lause voidaan aina suhteuttaa eri tavoin tähän tai tuohon toiseen lauseeseen ja laajempaan kokonaisuuteen. Kolmanneksi tekstit sisältävät useita eri merkitystasoja, jotka voidaan aktualisoida eri tavoin. Aina on olemassa enemmän kuin yksi mahdollinen tapa tekstin avaaman maailman konstruoimiseksi.

Tulkinnallinen pluralismi ei kuitenkaan tarkoita Ricœurin hermeneutiikassa sitä, että kaikki tulkinnat olisivat samanarvoisia. Tulkinnan vahvistamista Ricœur pitää argumentatiivisena menetelmänä, jota hän vertaa oikeudellisessa tulkinnassa käytettäviin juridisiin menetelmiin, epävarmuuden ja laadullisen todennäköisyyden logiikkaan. Arvaus ja vahvistaminen ovat kehämäisessä suhteessa keskenään tekstin tarkastelun subjektiivisena ja objektiivisena puolena. Siten tulkinta etenee kuuluisassa hermeneuttisessa kehässä, joka Ricœurin mukaan ei ole mikään "noidankehä". "Arvaavan ymmärtämisen" ja "vahvistavan selittämisen" välinen dialektiikka takaa sen, että tulkitsijalla on aina mahdollisuus liikkua dogmatismin ja skeptisismin muodostamien rajojen välillä. Siten voidaan jatkuvasti argumentoida tulkinnan puolesta tai sitä vastaan, asettaa tulkintoja vastakkain, sovitella niiden välillä ja etsiä yhteisymmärrystä – olkoonkin, että tämä yhteisymmärrys tai yksimielisyys pysyisi välittömän tavoittamiskykymme ulkopuolella.

* * *

Tulkinnan teorian kolmas essee, "Metafora ja symboli", muodostaa melko itsenäisen kokonaisuuden teoksen sisällä ja onkin ilmeistä, että Ricœur on lisännyt sen Teksasissa pitämiensä luentojen joukkoon jälkikäteen. Tässä esseessä Ricœurin ydinkysymyksenä on, voiko kielellistä merkitystä pitää kirjallisten teosten koko merkityksenä vai onko olemassa "merkityksen lisää" (the surplus of meaning), joka menee kielellisen merkin tuolle puolen?

Ricœur esittää, että elävissä symboleissa ja metaforissa kosketamme tietynlaista "palautumatonta elementtiä": olemme ylittämässä kokemuksen raja-aitaa, joka ei salli itsensä jäännöksetöntä kirjaamista. Kyse on kokemuksesta, joka Ricœurin mukaan ei koskaan ole ensisijassa kielellinen kysymys. Hän kehottaakin tutkijoita olemaan varuillaan kaikkien mytologiaa ja muita olennaisesti symbolisia tekstejä lingvistisesti redusoimaan pyrkivien yritysten edessä. Ricœurin näkökulma on tärkeä, sillä se pyrkii tekemään oikeutta sille ihmiselämän ulottuvuudelle, joka ei koskaan täysin siirry kieleen saatikka että olisi kielen synnyttämää.

Samalla Ricœurin tulkinnan teoria herkistyy niille uusille olemisen- ja elämänmuodoille, joita tekstit avaavat tai paljastavat. Avattuna tässä ei ole kirjoittajan psyyke tai jokin itseensä viittaava merkkijono vaan maailma, joka asettaa tekstin referenssin.

Kirjoittamani laajempi esittely samasta teoksesta on luettavissa lehdessä Tiede & Edistys 4/2000, ss. 334–340.

Kirjoittaja Marja Jalava on FM ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle