Historiallisia Arvosteluja 14/2001: Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista

Ihmisen ja omaisuuden suhteesta

laatinut Juhana Lemetti

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Jean-Jacques Rousseau: Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Ranskankielinen alkuteos Discours sur l'origine et les fondements de l'inégalité parmi les hommes. Suomentanut Ville Keynäs. Vastapaino: Tampere, 2000. 151 sivua.

Ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) kirjoitti kaksi tutkielmaa, tai diskurssia kuten asia joskus ilmaistaan, joiden voidaan katsoa muodostavan hänen poliittisen ajattelunsa perustan. Nämä tutkielmat liittyvät toisiinsa ainakin temaattisesti, ne käsittelevät sivilisaation ja luonnon keskinäistä suhdetta sekä näiden vaikutusta ja suhdetta ihmiseen.

Ensimmäinen, Discours sur les sciences et les artes ("Tutkielma tieteistä ja taiteista" tai "Ensimmäinen tutkielma", 1750), voitti Dijonin akatemian kirjoituskilpailun ja tekijä kommentoi omaelämäkerrallisessa tunnustusteoksessaan tutkielman vaiheita värikkäällä tyylillään. Vuonna 1749 Rousseau päätti lähteä, tietenkin jalan, helteisesta Pariisista tapaamaan ystäväänsä Diderot'a Vincennesiin:

"Eräänä päivänä otin Mercure de Francen [etupäässä hovi- ja seuraelämän sekä kirjallisuusmaailman uutisia sisältävä sanomalehti (suomentajan huomautus)]. Marssiessani ja lueskellessani sitä silmäni sattuivat seuraavaan kysymykseen, jonka Dijonin Akatemia oli ehdottanut seuraavan vuoden kilpakirjoituksen aiheeksi: Onko tieteiden ja taiteiden edistys ollut omiaan turmelemaan vai puhdistamaan tapoja?

"Heti sen luettuani näin edessäni toisen maailman, ja minusta tuli toinen ihminen. [--]

"Kaikista kynäni tuotteista se on heikoin perusteluiltaan ja köyhin rytmiltään ja kielen sointuisuudelta [--]

"Seuraavana vuonna, 1750, kun en enää ajatellutkaan tutkielmaani, sain tietää, että se oli Dijonissa saanut palkinnon. Uutinen elvytti jälleen kaikki ne ajatukset, jotka siinä olin lausunut julki, puhalsi niihin uutta voima ja nostatti sydämessäni lopullisesti oraalle sen sankaruuden ja hyveen siemenen, jonka isäni, isänmaani ja Plutarkhos olivat lapsuudessani siihen kylväneet."1 (Rousseau 1938: 167,169, 170.)

Nyt käsillä olevan toisen tutkielman, Discourse sur l'Origene et les fondements de l'inégalite parmi les hommes (Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista tai "Toinen tutkielma", 1755), syntyhistoria on hyvin samankaltainen kuin ensimmäisen.2 Vuonna 1753 Dijonin Akatemia julisti jälleen kirjoituskilpailun, mutta nyt aiheena oli ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperä. Vaikka Rousseau ei nyt voittanutkaan kilpailua, voi tätä jälkimmäistä tutkielmaa pitää hänen ensimmäisenä merkittävänä kirjoituksenaan.

Rousseaun näkemys

Teos jakaantuu viiteen osaan, jotka ovat järjestyksessä: Geneven tasavallan kansalaisille osoitettu omistuskirjoitus, esipuhe, kaksi varsinaista osaa ja tekstiin liitetyt huomautukset (19 kappaletta). Aiheiden mukaan teoksen voi jakaa kahteen osaan, joista ensimmäistä voisi luonnehtia spekulatiiviseksi antropologiaksi3 ja toista omaisuuden kritiikiksi. Nämä osat kuitenkin paikoin sivuavat toisiaan.

Omistuskirjoitus ja esipuhe sisältävät huomionarvoisia asioita. Ensinnäkin Rousseaun argumentaatio liikkuu – tässä kirjoituksessa ja epäsuorasti – luonnonoikeudellisen tradition sisällä. Tämä käy ilmi muun muassa sivuilta 27–30, joilla käsitellään tarkemmin kysymystä siitä, mitä luonnollinen laki tarkoittaa ja miten se liittyy ihmisluontoon, tai sivulta 11:

"Kun minulla on kerran ollut onni syntyä yhdeksi teistä, miten voisin pohtia tasa-arvoisuutta, jonka luonto asetti ihmisten välille, ja heidän itsensä kehittämäänsä eriarvoisuutta, ajattelematta sitä syvällistä viisautta, jolla ihminen ja luonto työskentelevät tässä valtiossa yhdessä, luonnonlakia mahdollisimman paljon muistuttavalla ja yhteiskunnalle suotuisimmalla tavalla."

Luonnonoikeudellinen painotus selittää osaltaan kirjan "työjärjestystä" ja nykynäkökulmasta paikoin lystikästä "luonnontieteellistä" osiota, jonka tarkoituksena on kuvata luonnontilaa.4

Toiseksi on huomioitava, mitä Rousseau sanoo valtiosta ja politiikan tieteestä. Rousseaun ideaalivaltio on maantieteellisesti rajattu, tasavaltalaisia elementtejä sisältävä valtio, jossa ei ole keskeistä se, miten valtio on tullut olemaan, vaan sen ylläpito ja lujittaminen (ss. 12–15). Tämänkaltaisen valtion toimintaperiaatteiden selvittäminen taas vaatii sitä, että "pohdimme ihmissielun ensimmäisiä ja yksinkertaisimpia toimia", jolloin havaitaan "kaksi järkeä edeltävää" periaatetta: säilymisen ja luontaisen säälin periaatteet (s. 29). Lisäksi politiikan tieteessä on hyödyllistä "tutkia hallitusten hypoteettista historiaa" (s. 31).

Ihminen

Varsinaisen teoksen alussa Rousseau tekee keskeisen erottelun luonnolliseen ja keinotekoiseen (moraaliseen tai poliittiseen) eriarvoisuuden käsitteen avulla. Luonnollinen eriarvoisuus on hengen ja ruumiin eriarvoisuutta. Tämän alkuperää, luonnetta ja suhdetta keinotekoiseen eriarvoisuuteen hän ei tutkielmassa pohdi. Sen sijaan hän tahtoo pohtia keinotekoisen eriarvoisuuden syitä (ss. 35–36). Lyhyesti, hän tahtoo osoittaa hetken, "jolloin oikeus seurasi väkivaltaa ja luonto alistettiin laille" (s. 36), ja kirjoittaa ihmisen tarinan "sellaisena kuin olen sen ollut lukevinani, en kirjoista, joita kaltaisesi ovat kirjoittaneet, sillä he ovat valehtelijoita, vaan luonnosta joka ei koskaan valehtele" (s. 37).5

Rousseau haluaa tunkeutua ihmiskunnan alkuhämärään, palata luonnontilaan, jota monet filosofit (mm. Grotius, Hobbes ja Locke) ovat epäonnistuneesti yrittäneet kuvata. Heidän keskeisin virheensä on Rousseaun mukaan se, että he puhuvat "lakkaamatta tarpeesta, ahneudesta, sorrosta, haluista ja ylpeydestä", ja – mikä mielestäni nykyisessä sopimusteoreettisessa keskustelussa usein unohdetaan – istuttavat "luonnontilaan yhteiskunnasta saamiaan ideoita" (s. 36, katso myös ss. 40–41).

Rousseau ei keskity analyysissään niinkään erittelemään ihmisen fyysisiä ominaisuuksia, joita kuitenkin tarkastellaan lyhyesti sivuilla (ss. 38–46),6 vaan hän keskittyy moraalisiin ja metafyysisiin ominaisuuksiin. Näiden käsittelyn aloittaa kielen syntyä käsittelevä osio (ss. 52–58). Tämän jälkeen tulee tärkeä osio, jossa määritellään rousseaulainen villi (tai ehkä sittenkin luonnontila).

Rousseau viittaa Hobbesiin, jonka näkemyksiä vastaan hän argumentoi. Hobbes oli terävänäköinen, mutta teki väärät johtopäätökset, eli Rousseaun mukaan kuvasi ihmisen "luonnostaan pahaksi rotevaksi lapseksi". Ensisijaisesti Rousseau on siis eri mieltä siitä, mikä on ihmisen luonto. Hobbes ja kaltaisensa eivät olleet huomioineet, että ihmisen luonnollista omaan hyvinvointiin liittyvää kiihkoa hillitsee hänen luontainen vastenmielisyytensä nähdä toisten kärsivän. Kyse on:

"[--] säälistä, asenteesta, joka sopii niinkin heikoille ja vaivojen vainoamille olennoille kuin me ja joka on sitäkin [oman edun tavoittelua] universaalimpi ja ihmiselle hyödyllisempi hyve, koska se edeltää harkintaa" (s. 61).

Tämä on luonnollisen ihmisen tärkein konstituoiva piirre, ei järki. Rousseaun tarkempi perustelu soljuu muun muassa eläimien kautta Bernard Mandevillen teokseen The Fable of Bees, mutta varsinaisesti kyse on siitä, että:

"Sääli on luonnollinen tunne, joka hillitessään kussakin ihmisessä itsensä rakastamista osallistuu koko lajin keskinäiseen säilyttämiseen. Juuri se saa meidät menemään harkitsematta niiden avuksi joiden näemme kärsivän, se korvaa luonnontilassa lait, käytöstavat ja hyveen [--] se, eikä suinkaan tuo ylevä, rationaalinen oikeuden maksiimi: tee toiselle kuten toivoisit itsellesi tehtävän" (s. 64).

Ja vaikka:

"Sokrates ja hänen veroisensa henget ehkä voivatkin tavoittaa hyveen järkeilemällä, ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon jo kauan sitten, jos sen säilyminen olisi riippunut pelkästään sen jäsenten ajattelukyvystä" (s. 65).

On osin totta, että Rousseaun ja hänen kritiikinkohteidensa välinen ero on ihmiskuvassa, mutta tämä ei tietenkään täysin selitä, miksi Rousseau kuvaa luonnontilaisen ihmisen vaistomaisen lempeäksi, kun taas esimerkiksi Hobbes kuvaa tämän vaistomaisen vihamieliseksi.7 Erot ajattelijoiden välillä voidaan yleisesti selittää aikakauden hengen (kontekstin) kautta, mutta tämäkään ei ole tyhjentävää – miksi Harrington kirjoitti teoksen Oceana ja erityisesti niistä lähtökohdista, joita uskomme hänellä olleen?

Omaisuus

Tutkielman toinen osa alkaa raivokkaasti ja ehkä totuudellisestikin:

"Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa: tämä on minun ja löysi vielä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi yksinkertaisia uskoakseen sen, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta tai täyttänyt hänen rajaojansa ja huutanut kanssaihmisilleen: Älkää kuunnelko tuota huijaria, olette hukassa jos unohdatte että maan hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kuulu kenellekään!" (s. 72.)

Rousseaun ei esitä omaisuuden kritiikkiään kuitenkaan välittömästi tämän purkauksen jälkeen, vaan hänen retorinen strategiansa ja kertomansa tarina on pidempi. Syyksi mainitaan se, että:

"[O]mistamisen idea riippuu [--] sitä edeltäneistä ideoista, jotka voivat syntyä ainoastaan toisiaan seuraten, se ei ilmesty ihmisten mieleen yhtäkkiä. Tarvittiin paljon edistystä [--] ennen kuin tuo luonnontilan viimeinen8 vaihe voitiin saavuttaa." (Ibid.)

Tämän jälkeen kehitystä aletaan kuvata melko yksityiskohtaisesti ja aivan alusta asti. Rousseaun teoriassa on yhtymäkohtia, tarkoitettuja tai tarkoittamattomia, historiallisen kehityksen tasoteoriaan.9 Rousseaun tarinan ihmisen kehityksestä tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, mihin hän itse suhtautuu skeptisesti, eli tulkinta (katso alaviite 4).

Rousseaun tarina alkaa jonkinlaisesta alkulauman kuvauksesta, jossa ei esiinny, tavanomaisen tai Rousseaun oman mittapuun, paljoakaan inhimillisiä piirteitä. Esimerkiksi universaalikieli oli yhtä kuin "sanaton mölinä, runsas elehdintä ja muutama imitoiva äännähdys", josta saatiin paikallisia kieliä siten, että edellämainittuihin "lisättiin joitakin artikuloituja ja konventionaalisia ääniä" (s. 76).

Seuraavassa vaiheessa muodostuvat perheet ja yhteiselämä, joka mahdollisti työkalujen kehittämisen ja veltostuttavan vapaa-ajan syntymisen. Tässä vaiheessa olisi ollut mahdollisuus välttää kohtalo, jossa "laulu ja tanssi, lemmen ja joutenolon todelliset lapset, muuttuivat huvitteluksi" ja jolloin "kaikki alkoivat katsella toisia ja halusivat itse tulla katselluiksi" (ss. 78–79). Lyhyesti, syntyivät tavat ja alkeelliset normit.

Kohteliaisuussääntöjen syntyminen ei yksin riittänyt lankeamukseen, vaan ratkaisevalla sijalla oli työnjako ja siihen liittyvät metallinvalmistus ja maanviljelys. Lukijalle jää ehkä hiukan epäselväksi, mikä tarkkaan ottaen on tekijä, joka aiheuttaa kyseisen kurssinmuutoksen; minkä "kaamean sattuman kautta, jota ei yhteisen hyvän näkökulmasta olisi pitänyt koskaan tapahtua" (s. 80), syntyi ihmiskunnan peruuttamaton kauhea tila.

Rousseaun perustelu,10 joka perustuu maanviljelyksen ja omistamisen välisen suhteen tuhoisuuden osoittamiselle, on lyhykäisyydessään seuraava:

"Viljelyä seurasi väistämättä maan jakaminen ja omistusoikeuden tunnustamista ensimmäiset oikeussäännöt. Jotta jokainen saisi sen mikä hänelle kuuluu, oli jokaisen voitava omistaa jotain" (s. 83).

Jos ihmisten välillä vallitsisi luonnollinen eli siis henkisten ja ruumiillisten kykyjen tasa-arvo, vielä tässäkin vaiheessa olisi ollut vielä mahdollista "pelastua", mutta koska näin ei ole,

"[--] meidän on helppo kuvitella loputkin [--] Olemisesta ja näyttämisestä tulee kaksi eri asiaa [--] Lopulta kaikennielevä kunnianhimo, into kasvattaa suhteellista osuuttaan, joka todellisen tarpeen sijaan johtui halusta kohota toisten yläpuolelle, herätti kaikissa ihmisissä synkän mieltymyksen toisten vahingoittamiseen, piilevän kateuden, joka oli sitäkin vaarallisempi koska se naamioitui usein hyväntahtoisuudeksi voidakseen sitten turvallisemmin iskeä. Lyhyesti sanottuna kaikki nämä paheet – yhtäältä kilpailu, toisaalta etujen vastakkaisuus ja sammumaton kätketty halu hyötyä toisten kustannuksella – olivat omistamisen ensimmäinen seuraus ja orastavan eriarvoisuuden erottamattomia kumppaneita" (ss. 84–85).

Lopun tiedämme tunnetun filosofian ja historian sekä politiikan teosten avulla. Yhteiskunta siinä muodossa kun se oli ollut ja oli olemassa Rousseaun aikana on järjestely, joka antaa "heikoille uusia kahleita ja rikkaille lisää voimia" (s. 89). Kehitys etenee tästä siten, että kun yksi yhteiskunta on perustettu, muut seuraavat perästä, koska "ei-yhteiskunnilla" ei ole enää muuta keinoa puolustaa itseään. Näin mahdollisuus paeta sivilisaatiota katoaa vähitellen ja samalla valtioiden väliset suhteet alkavat muistuttaa ihmisten välisiä suhteita ennen yksittäisen yhteiskunnan perustamista.

Ratkaisu?

Viimeinen jakso ihmiskunnan historiassa Rousseaun kuvaamana on, mahdollisesti, valtiokritiikkiä parhaimmillaan ja selittää, miksi häntä, ehkä virhetulkinnan takia, pidettiin ja pidetään Ranskan suuren vallankumouksen isänä.11 Tämä tunnettu väite on ainakin näennäisesti virheellinen, koska vaikuttaa oudolta, että Rousseau olisi halunnut edistyksen ja kansainvallan saavan yliotteen ihmiskunnan kohtalosta, niin kuin standarditarinan mukaan tapahtui Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta.12

Ensimmäinen ja toinen tutkielma edustavat vain osaa Rousseaun ajattelusta. Hän ei ole absoluuttisesti valtiota vastaan, vaan vain tietyntyyppistä valtiota vastaan. Vaikka Rousseaun varsinainen poliittinen ajattelu liitetään teokseen Yhteiskuntasopimuksesta, mutta toisen tutkielman lopussa (sivulta 90 eteenpäin) hän palaa kysymykseen yhteiskuntien perustamisesta.

Rousseau tunnustaa johtajien välttämättömyyden, mutta kieltää patriarkaalisen despotismin ja halveksii flegmaattista toimettomuutta, jota poliittiset ajattelijat usein miten kutsuvat nimellä rauha. Lisäksi hän tarkentaa teoriaansa seuraavasti:

"Ja koska omistusoikeus on vain konvention ja ihmisten luoma instituutio, kuka tahansa voi luopua omistamastaan mielensä mukaan. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa luonnon tärkeimmistä lahjoista, elämästä ja vapaudesta" (ss. 95–96).

Tutkielman viimeiset sivut ovat mielenkiintoisia, mutta ne ovat jo osin aiheen ulkopuolelta. Esimerkiksi niillä esitellyt yleistahdon ja yhteiskuntasopimuksen käsitteet (ss. 96–97) saavat tarkemman ja perusteellisemman käsittelyn Yhteiskuntasopimuksesta-teoksessa.

Loppulause: Rousseau ja Suomi

Rousseaun teoksista on aiemmin suomennettu Emilé eli kasvatuksesta (1905), Yhteiskuntasopimuksesta (1918) ja valikoima otteita omaelämäkerrallisesta teoksesta Tunnustuksia (1938). Tärkein näistä lienee toisena mainittu.

Yhteiskuntasopimuksesta sisältää J.V. Lehtosen melko pitkän johdannon Rousseaun ajatteluun, kun taas käsillä olevaan teokseen suomalainen kustantaja on lisännyt kolmen sivun mittaisen alkulauseen, joka on kyllä hyvin informatiivinen ja huolella valmisteltu. Lisäksi, jos teosta vertaa saman kustantajan suomennokseen Hobbesin Leviathanista, ero on silmiinpistävä, ja jotenkin, siis puhtaasti tutkimuksellisesta näkökulmasta, jäin kaipaamaan lyhyttä luetteloa perustermeistä ja niihin liittyvistä käännösratkaisuista sekä ehkä hiukan johdonmukaisempaa linjaa huomautuksissa. Tosin tällaisena teos jättää tietyn löytämisen ilon lukijalle.

"Toisen tutkielman" suomentamisajankohta ei välttämättä ole yhtä mielenkiintoinen kuin Yhteiskuntasopimuksesta-teoksen, joka ilmestyi (J.V. Lehtosen suomennoksena ja Kariston julkaisemana) juuri itsenäistyneeseen sisällissodan repimään Suomen tasavaltaan. Tietenkin on mieltäkiehtovaa, että toinen tutkielma julkaistaan vuonna 2000, kun Suomi on läpikäynyt itsenäisyytensä ajan ehkä suurimman ideologis-poliittisen murroksen, johon sisältyy sellaisia elementtejä kuin liittyminen Euroopan unioniin, liberaali talouspolitiikka, valtion rooli uudelleenarviointi, leipäjonot, kasvava psyykkinen pahoinvointi ja, tietenkin, optiot.

Viitteet:

1. Rousseau viittaa isäänsä myös tässä aiheena olevan tutkielman sivulla 19. Tunnustuksia-teoksen alussa hän mainitsee Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertoja (Rousseau 1938, s. 11) puhuessaan lapsuuden intohimoisesta lukuharrastuksestaan. (Takaisin tekstiin.)
2. Mehevänä yksityiskohtana katso, mitä Rousseau (1996) kirjoittaa Diderot'n ja Grimmin roolista alaviitteessä sivulla 378. Kohtaa ei löydy suomennoksesta. (Takaisin tekstiin.)
3. Pagden (1987, s. 15) puhuu empiirisestä antropologiasta. (Takaisin tekstiin.)
4. Vertaa esimerkiksi Hobbes 1999 (luku XIII) ja Locke 1967 (II;§4–§15). (Takaisin tekstiin.)
5. Rousseaun lisämääritelmässä on jotakin kertovaa ja samalla itseironista. Hän kirjoittaa (s. 37), että "[k]aikki mikä tulee luonnosta on totta; siinä ei ole mitään valheellista, paitsi ehkä se mitä olen sinne tarkoittamani lisännyt". (Takaisin tekstiin.)
6. Suurin osa Rousseaun huomautuksista liittyy tähän keskusteluun (ks. tarkemmin ss. 110–138). (Takaisin tekstiin.)
7. Rousseaun ja Hobbesin välisiä yhteyksiä selvitetään teoksessa Cranston, M. & Peters, R. 1972. (Takaisin tekstiin.)
8. Tässä tulee ilmi Rousseaulaisen luonnontilan keskeinen piirre. Kun hän ensimmäisessä osassa puhuu luonnollisesta ihmisestä ja säälin tunteesta, viittaa tämä eräänlaiseen neitseelliseen tilaan. Tämä ei ole enää sama kuin tässä mainittu viimeinen luonnontila. Tämä erottelu on merkittävä siksi, että alkuperäiseen luonnontilaan ei ole paluuta. Tämä vaikutti, edelleen siihen, kuinka Rousseau näki luontoon palaamiseen. Kysymys ei ole menetetyn saamisesta takaisin, vaan kokonaisvaltaisesta sosiaalisesta elämästä, kuten usein Rousseaun pääteokseksi tituleerattu Yhteiskuntasopimuksesta osoittaa. (Takaisin tekstiin.)
9. Myöhemmistä esityksistä voi mainita esimerkiksi Adam Smithin The Wealth of Nations (1776). (Takaisin tekstiin.)
10. Huomionarvoinen on argumentin perusajatus, jonka mukaan "omistuksen idean ei voi kuvitella syntyvän mistään muusta kuin kätten työstä" (s. 83). Vertaa Locke 1967 (II, luku V ja erityisesti §27–§28). (Takaisin tekstiin.)
11. En tässä käsittele lainkaan Rousseaun reseptiota aiheen laajuuden vuoksi. (Takaisin tekstiin.)
12. Vertaa siihen, mitä Rousseau sanoo sivuilla 14–15 kansanvaltaisuudesta, lakien säätämisestä sekä Rooman ja Ateenan tuhoon johtaneista syistä. Lisäksi on muistettava, että uudella mantereella oli tapahtunut vallankumous jo 1770-luvun lopulla. (Takaisin tekstiin.)

Kirjallisuus:

• M. Cranston & R. Peters, eds (1972): Hobbes and Rousseau : a collection of critical essays. Doubleday: New York.
• James Harrington (1656): The Commonwealth of Oceana. London.
• Thomas Hobbes (1999/1651): Leviathan, eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. Alkuteos: Leviathan, or the Matter, Forme, and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civill. Suomentanut ja johdannolla varustanut Tuomo Aho. Vastapaino: Tampere.
• John Locke (1967/1689): Two Treatises of Government. Toimittanut ja johdannolla varustanut Peter Laslett. Cambridge University Press: Cambridge.
• Bernard Mandeville (1970/1714): The Fable of the Bees. Penguin Books: London.
• Anthony Pagden (1987): "Introduction". Teoksessa Pagden, Anthony (ed.): The Languages of Political Theory in Early Modern Europe. Cambridge University Press: Cambridge.
• Jean-Jacques Rousseau (1905/1762): Emilé eli kasvatuksesta. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Jalmari Hahl. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 91. SKS: Helsinki.
• Jean-Jacques Rousseau (1918/1762): Yhteiskuntasopimuksesta eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet. Suomentanut ja johdannolla varustanut J. V. Lehtonen. Karisto: Hämeenlinna.
• Jean-Jacques Rousseau (1938/1781): Tunnustuksia. Valikoima otteita. Suomentanut Edwin Hagfors. Gummerus: Jyväskylä.
• Jean-Jacques Rousseau (1996/1781): The Confessions. Translator anonymous. Introduction by Derek Matravers. Wordsworth: Herefordshire.
• Adam Smith (1999/1776): The Wealth of Nations. Vol. I–II. Ed. by Andrew Skinner. Penguin Books: London.

Kirjoittaja Juhana Lemetti on Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksen jatko-opiskelija ja tekee väitöskirjaa Thomas Hobbesin poliittisesta ja uskonnollisesta ajattelusta.

Takaisin edelliselle tasolle