Historiallisia Arvosteluja 13/2001: Eesti rahvusest luterliku pastorkonna väljakujunemine ja vaba rahvakiriku projekti loomine, 1870–1917
Perustutkimusta Viron kirkkohistoriasta
laatinut Mikko Ketola
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Riho Saard: Eesti rahvusest luterliku pastorkonna väljakujunemine ja
vaba rahvakiriku projekti loomine, 1870–1917. Suomen kirkkohistoriallisen seuran
toimituksia 184. SKHS: Helsinki, 2000. 379 sivua, kuvitettu.
Viron historiantutkimus on monella tavalla joutunut kärsimään
pitkästä neuvostoajasta. Puutteita on niin laadussa kuin
määrässä. Kirkkohistoriantutkimus oli erityisen pahassa lamassa puoli
vuosisataa, koska teologiset ja kirkolliset aiheet eivät olleet viranomaisten
hyväksymiä. Tarton teologinen tiedekunta suljettiin ensimmäisen, lyhyeksi
jääneen neuvostomiehityksen alussa kesällä 1940 ja se avattiin uudelleen
vasta vuonna 1991. Tieteellistä kirkkohistoriantutkimusta oli tuolla välillä
mahdollista harjoittaa ja julkaista vain, jos osasi tarjoilla sen verhottuna ateistiseen ja
marxilais-leninistiseen ideologiseen kielenkäyttöön ja käsittelytapaan.
Verrattuna vaikkapa Suomeen ja Ruotsiin virolainen uusikin kirkkohistoriantutkimus on
vasta lapsenkengissä. Viron kirkkohistoriaa koskevat väitöskirjat ovat
vielä toistaiseksi laskettavissa yhden käden sormilla, ja niistäkin on yli
puolet tehty viimeisen vuosikymmenen aikana Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitoksessa,
josta on olosuhteiden pakosta kehittynyt maailmanlaajuisesti merkittävä Viron
kirkkohistorian tutkimuksen keskus. Tarton teologisessa tiedekunnassa ei ole vielä edes
kirkkohistorian oppituolia, vaikka muut teologiset oppituolit on jo perustettu uudelleen.
Riho Saard (s. 1961) on uuden virolaisen kirkkohistoriantutkimuksen pioneereja. Hänen
Helsingin yliopistossa tekemänsä väitöskirja käsittelee Viron
luterilaisen kirkon historiassa tärkeää kehitysvaihetta: ensimmäisen
virolaisen pappispolven esiinmarssia ja kansan- tai kansalliskirkon projektin syntyä.
Yleisemmällä tasolla kyse on modernisoituvan virolaisen yhteiskunnan ja keskiajalta
periytyvän patronaattioikeuden törmäyksestä kirkossa. Saardin
näkökulma ei ole siis ahtaan teologinen, vaan hänellä on silmää
laajemmille yhteiskunnallisille ja sosiaalisille prosesseille ja niiden vaikutukselle kirkon
toimintaan. Kansallisuus- ja kielikysymys on tutkimuksessa luonnollisesti aivan
keskeisellä sijalla. Saard tuo toistuvasti esiin sen, kuinka kirkon ja kansan yhteyden
suhteen Virossa pidettiin esikuvana Suomenlahden toisella puolen siintävää
Suomen luterilaista kirkkoa.
Saardin tutkimus on kaksijakoinen. Ensimmäisessä osassa hän
selvittää sitä, miten virolaissyntyisten pappien määrä alkoi
vähitellen 1800-luvun lopulla kasvaa siihen asti täysin saksalaisvaltaisessa
kirkossa ja mitkä tekijät tässä kehityksessä olivat ratkaisevia.
Hän pystyy korjaamaan tähän asti sitkeästi vallinneita
harhakäsityksiä kuten sen, ettei Vironmaan konsistoripiirissä olisi juurikaan
ollut virolaisia pappeina ennen vallankumousvuotta 1905. Enemmän heitä oli kuitenkin
Pohjois-Liivinmaalla, joka olikin kansallishenkisen virolaispapiston varsinaista tukialuetta.
Monet virolaiset pääsivät papeiksi kotiseuduilleen vasta palveltuaan jonkin
aikaa Venäjän sisäosissa sijaitsevissa virolaisseurakunnissa. Tarkat taulukot
antavat kehityksestä varsin seikkaperäisen kuvan.
Hyvin kiinnostavia ovat havainnot virolaisten ja saksalaisten suhteista niin papiston
keskuudessa kuin myös pappi–seurakuntalaiset -tasolla. Ennen vuotta 1905 tilanne ei
nimittäin ollut niin yksioikoinen, että virolainen seurakunta, siellä missä
seurakunta saattoi päättää papin valinnasta, olisi aina halunnut itselleen
virolaisen papin tai saksalainen kartanonherra-patronus seurakuntaan aina saksalaisen papin.
Kansallisuus nousi ratkaisevimmaksi tekijäksi papinvaaleissa vasta vuoden 1905
jälkeen, jolloin virolaisten ja saksalaisten välit huononivat
merkittävästi. Tutkimuksen ensimmäiseen puoliskoon kuuluu lopuksi analyysi
siitä, mikä oli virolaisen papiston kirjallinen panos yhteiskunnallisessa ja
kirkollisessa elämässä vuosina 1880–1917.
Kirjan toinen osa käsittelee vapaan kansankirkon (vaba rahvakirik) aatteen
kehitystä. Saard kertoo ensin virolaisten seurakuntalaisten ja kansallisten aktivistien
keskuudessa nousseesta vastarinnasta patronaattioikeutta vastaan ja tähän kirkossa
kumoukselliseen kehitykseen kuuluneista kirkkokahakoista. Ne olivat tapauksia, joissa
virolaiset seurakuntalaiset pyrkivät väliin hyvinkin fyysisin keinoin
estämään heille vastenmielisen papin virkaan asettamisen. Aina vastenmielisyys
ei kuitenkaan aiheutunut papin persoonasta tai kansallisuudesta, vaan siitä, että
tämä oli valittu seurakuntalaisia kuulematta. Naiset esiintyivät
näissä kamppailuissa toisinaan hyvinkin aggressiivisesti. Merkittävimmät
kirkkokahakat sattuivat 1890-luvulla. Tutkimuksen laajassa lähdepohjassa ei ole muuten
mitään valittamista, mutta kirkkokahakoista aiheutuneiden oikeudenkäyntien
osalta olisi voinut olla hyvä katsoa myös oikeudenkäyntiasiakirjat eikä
tyytyä lehtiselostuksiin.
Lopuksi Saard selvittää sen, miten vapaan kansankirkon perustamista ja
kehittämistä koskeneet käytännölliset ehdotukset ja aloitteet
syntyivät, mitkä olivat niiden keskeiset ajatukset ja keiden ideoita ne olivat.
Ideologeina toimivat aluksi virolaiset kansallisaktivistit, mutta myös eräät
nuoremmat saksalaispapit uskalsivat nousta ikään kuin pieneen kapinaan vallinnutta
järjestystä vastaan ja tehdä omia uudistusehdotuksiaan. Useimmille ehdotuksille
oli yhteistä pyrky pois patronaattijärjestelmästä ja tavallisten
seurakuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Jotkut ehdottivat, että
kullekin kansallisuudelle (virolaisille, latvialaisille ja saksalaisille) perustettaisiin oma
kirkkonsa ja myös pappiskoulutuslaitoksensa. Tutkimus päättyy toukokuussa 1917
Tartossa pidettyyn kirkkokongressiin, jossa muotoiltu vapaan kansankirkon ohjelma antoi
suuntaviitat itsenäisen Viron luterilaisen kirkon järjestysmuodolle.
Saard on tarkkanäköinen ja tarkka tutkija. Hänen väitöskirjallaan
riittää lukijoita Virossa, mutta sen tulokset ansaitsisivat tulla tunnetuiksi
laajemminkin. Kirjassa on suomen- ja saksankielinen tiivistelmä.
Kirjoittaja Mikko
Ketola on teologian tohtori ja assistentti kirkkohistorian laitoksessa Helsingin
yliopistossa.
|
