Historiallisia Arvosteluja 23/2001: Vesiensuojelun synty

Helsinki ympäristönsuojelun edelläkävijänä

laatinut Mikko Saikku

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Simo Laakkonen: Vesiensuojelun synty. Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878–1928. Gaudeamus: Helsinki, 2001. 309 sivua.

2000-luvun pääkaupunkilainen pitää sekä sisävessaa että virkistyskäyttöön kelpaavia rantoja itsestäänselvyyksinä eikä suinkaan toisiaan poissulkevina tekijöinä. Kuitenkin vain vajaa vuosisata sitten tilanne oli toinen: vesiklosettien yleistyttyä jätevesikuormitus Helsingin lähivesissä oli vedenpuhdistamojen puuttuessa noussut kestämättömälle tasolle. Sinilevälauttojen värjäämässä meressä velloivat niin käymälä- ja teurasjätteet kuin lapamadon munatkin, ja rantavesissä huuhdeltu pyykki nousi aikalaisten kauhistelemien "viheriänharmaankimaltelevien maneetin muotoisten kaasurakkojen kannattelemien lietemöhkäleiden" täplittämästä merestä entistä likaisempana.

Simo Laakkosen kesäkuussa Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella tarkastettu väitöskirja edustaa suomalaisessa historiantutkimuksessa toistaiseksi harvinaista näkökulmaa ympäristöhistoriaan. Latinalaisen Amerikan historiallisia ympäristöongelmia aiemmin tutkinut Laakkonen on viime vuosina suuntautunut kotimaisiin aiheisiin, erityisesti kaupunkiemme vesiensuojelun historiaan. Monografiaa suomalaisen kaupungin ympäristöhistoriasta on kaivattu jo kauan, ja vaikka Laakkonen valottaakin ihmisen ja ympäristön historiallista suhdetta Helsingissä vain viiden vuosikymmenen ajalta ja lähinnä merialueen saastumisen näkökulmasta, kyseessä on tärkeä ja uraauurtava teos.

Kaupungistumisen ympäristöhistoriaa on meillä ja muualla tutkittu huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi maatalouden ja metsäteollisuuden historiallisia ympäristövaikutuksia tai vaikkapa luonnonsuojeluliikkeiden syntyä. Tutkimusala ei kuitenkaan ole aivan niin koskematon kuin Laakkonen johdannossaan antaa ymmärtää; pelkästään Yhdysvalloissa urbaanin ympäristöhistorian harrastus on kasvanut jatkuvasti 1980-luvulta lähtien. Laakkonen mainitsee johdannossaan vain Joel A. Tarrin ja Martin V. Melosin tunnetut tutkimukset, mutta monia muitakin Laakkosen tutkimuskohteen kannalta merkittäviä teoksia on julkaistu viime vuosina Yhdysvalloissa.(1)

Tutkimustehtäväkseen Laakkonen on asettanut Helsingin merialueen pilaantumisen ja suojelun selvittämisen vuosien 1878 ja 1928 välillä. Rajaus on perusteltu, sillä vuonna 1878 sai alkunsa kunnallinen viemäriverkko ja vuonna 1928 hyväksyttiin Helsingissä kansainvälisestikin kunnianhimoinen jätevesien käsittelyn kokonaissuunnitelma, joka tähtäsi jätevesien täydelliseen puhdistamiseen. Tärkeä rajapyykki tutkimuksessa on myös vuosi 1910, jolloin Suomen ensimmäinen kunnallinen jätevedenpuhdistamo avattiin Alppilaan tavoitteenaan Töölönlahden surkean tilan parantaminen. Lähdemateriaalin saatavuusongelmien takia tutkimus keskittyy asutuksen jätevesipäästöihin eikä käsittele Helsingin teollisuuden vaikutuksia merialueen tilaan kuin kursorisesti.

Laakkonen on jakanut tutkimuksensa kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kaupungissa 1800-luvun lopulla käytyä vesi- ja jätehuollon periaatekeskustelua. Tällöin poliitikkojen ja asiantuntijoiden enemmistö asettui kannattamaan kuivakäymäläjärjestelmää, jonka eduiksi nähtiin paitsi vähäiset vesistövaikutukset myös käymäläjätteeseen kertyneiden ravinteiden kierrätys. Harva muistanee, että ennen keinolannoitteiden yleistymistä kaupunkilaisten ulosteet muodostivat arvokkaan ravinnelähteen, jota lähialueiden maanviljelijät ilomielin hyödynsivät. Ravinteita haaskaava ja vesistöjä pilaava vesikäymälä kuitenkin yleistyi jatkuvasti vuosisadan vaihteen nopeasti kasvavassa kivikaupungissa ylivoimaisen käyttömukavuutensa takia.

Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan vesikäymäläjärjestelmän ympäristövaikutuksia sekä tiedemiesten ja kaupungin päättäjien reaktioita merialueen tilan nopeaan heikentymiseen. Ympäristöhygieeninen tutkimus laajeni pian käsittämään juomaveden laadun selvitysten lisäksi myös rantavesien puhtauden. Laakkonen pyrkiikin rekonstruoimaan Helsingin merialueen pilaantumisasteen vuosisadan alussa nojautuen lähinnä G. K. Bergmanin ja K. M. Levanderin aikalaistutkimuksiin. Erityistä huomiota Laakkonen kiinnittää Töölönlahden ongelmiin, sillä lähes suljetussa ja veden vaihtuvuudeltaan vähäisessä sisälahdessa saastuminen näkyi selvimmin. Hieman yllättäen väitöskirja ei hyödynnä tuoretta luonnontieteellistä tutkimusta Töölönlahden ympäristöhistoriasta pohjasedimenttien kuvastamana. Töölönlahden siitepöly- ja piileväanalyysit olisivat tarjonneet tutkimukselle pitkän aikavälin vertailuaineistoa, joka samalla tukisi kirjassa esitettyä tulkintaa Töölönlahden saastumisen vaiheista.(2)

Vesikäymälöiden kiistämättömät ympäristövaikutukset johtivat kaupunkilaisten kasvavaan aktiivisuuteen jätevesikysymyksessä, ja tutkimuksen kolmas osa kartoittaakin vesiensuojelukysymystä osana kansalaisyhteiskuntaa. Ensimmäisten puhdistamojen perustaminen Alppilaan ja Savilaan merkitsi tosiasioiden tunnustamista myös kunnallisella tasolla. 1920-luvulla Helsinki viimein virallisti ympäristöpoliittisen linjansa, jonka mukaisesti vesikäymälöiden käyttöön liittyi myös puhdistamisvelvoite. Seuraavina vuosikymmeninä puhdistamojen lukumäärä lisääntyi jatkuvasti, joskin vuonna 1928 asetettu sadan prosentin käsittelytavoite saavutettiin vasta vuonna 1971.

Kunnallinen kiistely vesiklosettien ja kuivakäymälöiden tai kemiallisten ja biologisten vedenpuhdistamojen keskinäisestä paremmuudesta ei välttämättä kuulosta kaikkein raflaavimmalta historiantutkimuksen kohteelta. Laakkosen innovatiivinen lähestymistapa ja monipuolinen lähdemateriaalin käyttö tekevät kuitenkin Helsingin viemäröintiongelmista todellisen varhaisen ympäristönsuojelun mikrokosmoksen, jossa toimivat kaupungin virkamiesten lisäksi niin säännöksistä piittaamattomat grynderit, puhdasotsaiset tiedemiehet, pesijättärien ammattiosaston pyykkärit kuin Helsingfors simssällskapetin ruotsinkieliset atleetitkin. Tutkimus on modernia ympäristöhistoriaa monipuolisimmillaan, sillä luonnossa tapahtuneiden muutosten lisäksi teos kartoittaa Helsingin ja sen asukkaiden elämää mm. sosiaali-, oppi- ja teknologian historian näkökulmista. Kuvatessaan kaupungin vesiensuojelupolitiikan kehitystä Laakkonen toteaa – osin aiheellisestikin – aiemman ympäristöhistoriallisen tutkimuksen unohtaneen, että modernin ympäristönsuojelun synty niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa voidaan perustellusti johtaa 1800-luvun kaupunkien vesi- ja jätehuoltoratkaisuihin.

Laakkonen kirjoittaa suorastaan viihdyttävästi tinkimättä kuitenkaan tieteellisen kirjoittamisen ja dokumentaation konventioista. Tekstiä elävöittävät lukuisat hauskat, mutta valaisevat anekdootit. Vaivoja ei ole myöskään säästelty teoksen monipuolisen kuvituksen ja karttamateriaalin suunnittelussa ja toteutuksessa. Lopputulos on pienestä hajanaisuudestaan huolimatta paitsi vakuuttava opinnäyte ja suomalaisen urbaanin ympäristöhistorian perusteos myös nautittava paikallishistoriallinen tutkimus, jonka toivoisi saavuttavan tavanomaista väitöskirjaa laajemman lukijakunnan.

Viitteet:

1. Hyvä historiografinen johdatus Yhdysvalloissa tehtyyn urbaanin ympäristöhistorian tutkimukseen on Joel A. Tarr, "Urban History and Environmental History in the United States: Complementary and Overlapping Fields," in Environmental Problems in European Cities in the 19^th and 20^th Century (New York, München and Berlin: Waxmann, Münster, forthcoming; luettavissa myös osoitteessa http://www2.h-net.msu.edu/~environ/historiography/). Kaupunkien viemäröinnin historiaa ovat tutkineet mm. Maureen Ogle, All the Modern Conveniences: American Household Plumbing, 1840–1890 (Baltimore, MD: Johns Hopkins University Press, 1997) ja Joanne Abel Goldman, Building New York's Sewers: Developing Mechanisms of Urban Management (West Lafayette, IN: Purdue University Press, 1997).
2. Matti Tikkanen, Atte Korhola, Heikki Seppä ja Juhani Virkanen, "Töölönlahden ympäristöhistoria ja veden laadun muutokset pohjasedimenttien kuvastamana," Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1996:4.

Kirjoittaja Mikko Saikku on ympäristöhistoriaan perehtynyt filosofian tohtori ja työskentelee Pohjois-Amerikan tutkimuksen yliopistolehtorina Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa.

Takaisin edelliselle tasolle