Historiallisia Arvosteluja 20/2001: Vale-Jaakko
Seinäjoen Martin Guerre
laatinut Päivi Räisänen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Kati Katajisto: Vale-Jaakko. Suomalainen huijaritarina 1700-luvulta.
Edita: Helsinki, 2000. 241 sivua.
Kati Katajiston Vale-Jaakon tarina tuo asetelmaltaan mieleen Natalie Zemon
Davisin vasta suomennetun teoksen Martin Guerren paluu (Gaudeamus: Helsinki, 2001).
Seinäjoella riehuvat venäläiset sotilaat vievät isonvihan
tiimellyksissä mennessään Heikki ja Liisa Jouppilan 13-vuotiaan pojan Jaakon.
Yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin 1730-luvun lopulla Jaakko ilmestyy jälleen
kotikonnuilleen. Vanhemmat tunnustavat Jaakon pojakseen, ja tämä saa haltuunsa
Jouppilan tilan isännyyden. Seuraavalla vuosikymmenellä vanhemmat vaativat eri
oikeusasteissa eroa pojastaan, jota väittävät huijariksi, "Vale-Jaakoksi".
Tästä yksittäisen tarinan kurkistusaukosta Katajisto tarkastelee laajemmin
talonpoikaisen elämän mahdollisuuksia ja rajoituksia omavaraisessa
maatalousyhteiskunnassa. Oman poikkeavuutensa kautta Jouppilan perheen ja Vale-Jaakon
epätavallinen oikeuskiista valaisee osaltaan muun muassa
tilanperimysjärjestelyjä, tunteiden merkitystä sekä suhtautumista
huijareihin 1700-luvulla ja antaa rikkaan kuvan kansanihmisten arjesta.
* * *
Katajisto kehottaa esipuheessaan pelkästä salapoliisikertomuksen tasosta
kiinnostunutta lukijaa hyppäämään johdantoluvun yli suoraan tarinan
alkuun. Turhaa vaatimattomuutta! Katajiston pohdiskeleva johdanto avaa dekkareita ahmivalle
maallikollekin kiehtovan näkymän historiallisten johtolankojen seuraamisen
menetelmiin ja ongelmiin. Lukija vedetään mukaan tutkimusprosessiin alusta
lähtien, niin että Vale-Jaakko on lopulta paitsi huijaritarina, myös
omakohtainen kertomus historioitsijan tutkimusprosessista.
Kirjoittaja lähestyy tutkimuskohdettaan ensin tapahtumien taustojen ja Jouppilan
perheen esittelyn kautta. Kiistan käsittely eri oikeusasteissa muodostaa teoksen
laajimman osan, jossa todistajalausunnoille annetaan huomattavan paljon tilaa. Vasta lopuksi
seuraa tutkimuksen liittäminen yleisempään kontekstiin, paikallisiin
perimyskäytäntöihin ja huijari-ilmiöön 1700-luvulla.
Teos antaa monenlaisia virikkeitä ja herättelee jatkokysymyksiä.
Värikkäät todistajalausunnot esimerkiksi nostavat esiin muistin ja muistamisen
tematiikan esiteollisella ajalla. Vale-Jaakon puolesta ja häntä vastaan puhuvat
kyläläiset kertovat samalla mielenkiintoisella tavalla maalaisyhteisössä
muistia muokanneista tai muistamisen arvoisina pidetyistä asioista. Mitä kaikkea
Vale-Jaakon olisi pitänyt muistaa ollakseen uskottava yhteisön jäsen? Mitä
hän saattoi sanoa unohtaneensa? Minkälaisia asioita kyläläiset muistivat
vuosikymmenten takaa? Salapoliisikertomuksen tasolla jää askarruttamaan ennen
kaikkea, kuka oli salaperäinen "naishenkilö Liisa" ja mitkä olivat hänen
motiivinsa.
Vale-Jaakon ihmeellisen tarinan tarkoitus ei suinkaan ole kertoa, että menneisyyden
ihmiset olivat liian typeriä tunnistaakseen huijariksi miestä, joka ei
läheltä katsoen juurikaan muistuttanut oikeaa Jaakko Heikinpoikaa. Päinvastoin
Vale-Jaakko, Jouppilat ja muut asianosaiset pelasivat kaikki rationaalisesti perusteltua
eloonjäämispeliään ja näyttävät käyttäneen
kulloisiinkin tarkoituksiinsa taitavasti myös oikeusjärjestelmän tarjoamia
mahdollisuuksia. Vale-Jaakon silmänkääntötemppu Seinäjoella
onnistui, koska kaikki osapuolet katsoivat aluksi hyötyvänsä siitä.
Kadonneen pojan paluu osui kohtalokkaaseen vaiheeseen Jouppiloiden perhesyklissä, jolloin
ikääntyvät Heikki ja Liisa murehtivat omaa ja tilansa tulevaisuutta ilman
perijää. Jouppilat tarvitsivat poikaa, yhteisön ihanteiden mukaisesti ja oman
kaipuunsa vuoksi mieluiten omaa, eikä syytinkimiestä. Vale-Jaakko tarvitsi taloa.
Kyläläiset ja sukulaiset ajoivat kukin omia etujaan hekin. Lopulta suhdanteet
vaihtuivat ja oikeudessa vatvottiin vuosikausia mitä kummallisimpia todistuksia, kuten
että taudit olisivat saaneet Jaakon mustan tukan tippumaan Venäjällä ja
kasvamaan takaisin vaaleana.
Katajiston käsittelyssä Vale-Jaakon tapaus loksahtaa ongelmitta osaksi
1700-luvun maailmaa. Erikoiselta vaikuttava tapaus ei lähemmin tarkasteltuna ole
niinkään poikkeuksellinen. Huijarit hyväksyttiin siellä, missä
heitä tarvittiin olemassaolon turvaamiseen ja joskus tunnetyhjiönkin
täyttämiseen. Vale-Jaakon asema oli käytännössä syytinkimiehen,
vaikka vanhempien tunteet saivat heidät poikkeamaan totutuista
käytännöistä. Vale-Jaakon kanssa samaan aikaan maailmalla liikkui monia
muitakin onnenonkijoita, joista kiinnostavana esimerkkinä Katajisto esittelee lyhyesti
venäläisten vale-tsaarien perinnettä.
* * *
Katajiston lähtökohtana on ollut ymmärtää Vale-Jaakon tarina
nimenomaan sen omista lähtökohdista käsin, antaa sen elää ja
hengittää ilman etukäteen asetetun mallin painolastia. Valitussa
tarkastelutavassa kerronnallisuus korostuu ja pääosin teos onkin mainiota luettavaa,
tieteellisen otteen siitä kärsimättä. Sitä ikävämmin
särähtää kuvauksen hetkittäinen paatoksellisuus. Mutta
tämä on tietysti makuasia – toisaalta kirjoittajan lennokas sanankäyttö
elävöittää paikoin hyvin yksityiskohtaista lähdeanalyysiä ja
kuljettaa tarinaa notkeasti eteenpäin. Pienet tyyliseikat eivät vähennä
Katajiston pro gradu -tutkielman pohjalta muokatun teoksen arvoa vakuuttavana ja
kunnianhimoisena yrityksenä kirjoittaa korkeatasoista, laajallekin yleisölle
avautuvaa suomalaista mikrohistoriaa.
Kirjoittaja Päivi Räisänen on filosofian maisteri ja yleisen historian jatko-opiskelija,
joka valmistelee väitöskirjaansa tällä hetkellä Max-Planck-Institut
für Geschichtessä Göttingenissä.
|
