Historiallisia Arvosteluja 18/2001: Piispankadulta Bulevardille

Isänmaallisuus afäärina

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. WSOY: Helsinki, 2001. 495 sivua.

Kun koulupojan vapaa-ajan harrastuksesta osaksi Suomen suurinta mediakonsernia kasvanut kustannusyhtiö juhlii 125-vuotista taivaltaan, ei määrässä ole säästelty eikä laadusta tingitty. Kai Häggmanin kirjoittama lähes 500-sivuinen Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939 on sekä visuaalisesti erittäin näyttävä että sisällöltään vahva esitys WSOY:n varhaisesta historiasta. Teoksen keskeisimpänä lähdeaineistona on ollut WSOY:n arkisto, joka yrityksen kirjanpidon ja johtokunnan pöytäkirjojen ohella sisältää tutkimuksellisesti erittäin antoisan kokoelman kustantajan ja kirjailijoiden välistä kirjeenvaihtoa. Teoksen kuvitus on lähes tuhlailevan runsasta ja pilkkoo leipätekstin paikoin turhankin pieniksi kappaleiksi.

Piispankadulta Bulevardille -teoksen päähenkilö on alaotsikon mukaisesti Werner Söderström Osakeyhtiö. Kyse on siten ennen kaikkea yrityshistoriasta – joskaan ei minkä tahansa yrityksen, sillä suurkustantamona WSOY on ollut myös merkittävä kansallinen kulttuurilaitos. Kustannustalon kaksoisrooli aktiivisena toimijana ja yleisempien historiallisten muutosprosessien heijastajana tarjoaa kiinnostavan tarkastelukulman koko modernin suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin syntyvaiheisiin, joita historiantutkimuksessa on totuttu lähestymään lähinnä poliittisen järjestelmän, yhteiskunnallisen murroksen, kansanliikkeiden tai yksittäisten henkilöiden näkökulmasta. WSOY:n kaltaisen yrityksen historiassa nämä eri osatekijät limittyvät toisiinsa ainutkertaiseksi kokonaisuudeksi, jossa sijansa saavat yhtä hyvin suomalaisuusliikkeen nousu ja kirjapainotekniikan kehitys kuin työväestön järjestäytyminen ja johtokunnan erilaiset liiketaloudelliset strategiatkin.

Mikro- ja makrotaso, yksityinen ja yleinen, käyvät teoksessa jatkuvaa vuoropuhelua, mikä on edellyttänyt Kai Häggmanilta WSOY:n yrityshistoriaan perehtymisen lisäksi laajaa sosiaali- ja kulttuurihistoriallista asiantuntemusta. Häneltä on vaadittu myös kykyä tehdä jatkuvasti mielekkäitä rajauksia, sillä tutkimuskohteena on ollut WSOY:n myötä periaatteessa kaikki sen kustantama kirjallisuus sekä teoksista käyty, toisinaan hyvinkin myrskyisä aikalaiskeskustelu. Tasapainoisen kokonaisesityksen laatiminen on näistä lähtökohdista haastava tehtävä, jossa Häggman on yleisesti ottaen onnistunut ihailtavalla tavalla. Silloinkin kun jokin historiallisesti kiinnostava yksittäistapaus – esimerkiksi Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi -teoksesta 1920-luvun lopulla käyty kiista – on käsitelty varsin lyhyesti, tarjoavat Häggmanin täsmälliset lähdeviitteet asiasta kiinnostuneelle lukijalle mahdollisuuden lisätietojen hankintaan. Erityiskiitoksen ansaitsee myös Häggmanin kirjoitustyyli. On hatunnoston arvoinen suoritus selostaa vaikkapa koulukirjojen kustannustoiminnan kehitystä niin, että esitys tempaa mukaansa jännittämään, miten WSOY:lle tässä kilpailussa oikein käy.

Kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurihistorian kannalta Häggmanin teoksen merkittävintä antia lienee huomio, joka siinä annetaan käännöskirjallisuudelle kotimaisen tuotannon rinnalla. Häggmanin mukaan suomalainen tutkimus on tähän asti keskittynyt lähinnä alkuperäiseen suomenkieliseen kirjallisuuteen, mikä vääristää lukemisen ja kustantamisen todellisuutta. Julkaistuja sivumääriä ja vuosittaisia myyntitilastoja apunaan käyttäen Häggman osoittaa, että vuosina 1904–1914 WSOY:n selvästi suosituimmat kirjailijat olivat ruotsalainen Selma Lagerlöf ja venäläinen Leo Tolstoi. Samaa todistavat hänen mukaansa myös aikakauden suomalaisten kulttuurivaikuttajien muistelmat merkittävimmistä lukukokemuksistaan, joissa suomennetun kaunokirjallisuuden asema korostuu. Esimerkiksi Aleksis Kiveä ei Häggmanin mukaan luettu lainkaan siinä mitassa kuin myöhemmin itsenäisessä Suomessa. Kirjallisuudentutkimusta voisikin siis tämän perusteella syyttää jonkinlaisesta vuoden 1918 tirkistysaukosta, jonka läpi autonomian ajan kulttuurielämää tarkastellaan.

Osaltaan Piispankadulta Bulevardille haastaa myös feministisesti orientoituneen "sain roolin, johon en mahdu" -tyyppisen kirjallisuustutkimuksen, joka korostaa naiskirjailijoiden heikompaa asemaa ja rajoitettuja työskentelymahdollisuuksia suhteessa heidän miespuolisiin kollegoihinsa. Ahtaaseen karsinaan suljettujen uhrilampaiden sijasta Häggman nostaa esiin Maila Talvion, varsinaisen rautarouvan, joka Häggmanin sanoin "näyttää alistaneen tasapuolisesti sekä naisia että miehiä". On epäilemättä totta, että matka olemassaolonsa oikeutta alati epäilevästä Fredrika Runebergistä tähän koko kustannustaloa komennelleeseen matriarkkaan on melkoinen. Kiinnostavaa olisi kuitenkin ollut tarkastella esimerkiksi vuosittain julkaistuja sivumääriä ja kustantajan kirjeenvaihdossa ilmenneitä asenteita vertailemalla, millaisia muutoksia sukupuolten välillä hieman suuremmassa mittakaavassa tapahtui tutkimusaikana. Omaksi vaikutelmakseni Häggmanin kuvauksesta jäi nimittäin se, että Talvion ympärilleen kokoama "miesverkosto" ja hänen miesvoittoiselta kriitikkokunnalta saamansa "yleensä asiallinen tai kunnioittava kohtelu" johtui osittain juuri Talvion "marginaalisesta" sukupuolesta, jonka tuoman erikoisaseman hän onnistui taitavasti kääntämään omaksi edukseen.

Henkilökohtaisesti pidän yhtenä teoksen kiinnostavimmista jaksoista sen viidettä lukua, jossa Häggman kuvaa kustantamon 1900-luvun alussa alkanutta laajenemista yhden miehen yrityksestä osakeyhtiöksi. Kyse ei ollut vain yrityksen rakenteen muuttamisesta vaan myös sukupolvien välisestä mentaalisesta erosta, joka WSOY:n johtokunnassa näkyi kustantamon perustajan Werner Söderströmin "säästäväisyysprinsiipin" ja hänen alaisensa Jalmari Jäntin "produktiivisuusperiaatteen" välisenä kiistana. Vanhan polven säästölinjassa voi yhä kuulla kaikuja rajallisiin resursseihin perustuvasta agraarisesta niukkuuden eetoksesta, jossa jokainen säästetty markka oli tärkeämpi kuin ansaittu. Jäntin strategiaa puolestaan leimasi moderni usko jatkuvaan kasvuun. Sen mukaisesti hän suositteli muun muassa lainojen ottamista, osakepääoman kasvattamista ja markkinointimenojen lisäämistä, sillä arveli näiden kulujen ennen pitkää palaavan yrityksen kassaan kasvaneina voittoina. Maailmankatsomuksellisten ja strategisten vastakkaisuuksien ohella kyse oli myös valtataistelusta. Sen tuloksena Söderströmin vanha omistajasuku vähitellen 1920-luvun aikana väistyi kokonaan Jäntin ja hänen kahden poikansa muodostaman uuden dynastian tieltä.

Vaikka raha ja valta olivatkin – niin kuin ne yhä ovat – keskeisessä roolissa minkä tahansa liikeyrityksen menestymisessä ja johtamisessa, Häggmanin teos tuo vakuuttavalla tavalla esiin sen, ettei WSOY:n varhaisvaiheita voida palauttaa pelkäksi taloudellisen hyödyn tavoitteluksi tai asemastaan epävarman humanistisen eliitin herruuspyrkimykseksi ja työmarkkinastrategiaksi. WSOY oli alkumetreiltään lähtien fennomaaniseen kansallisidealismiin ja myöhempään suomenmieliseen nationalismiin sitoutunut kustantamo, jossa kirjan julkaisemisella piti aina olla myös jokin muu tarkoitus kuin rahan tekeminen. Esimerkiksi Minna Canthin Hannan hylkääminen vuonna 1886 osoitti, että Werner Söderström teki mieluummin tappiota kuin julkaisi oman vakaumuksensa vastaista tekstiä. Osakeyhtiön perustamisvaiheessa osa sen voittovaroista jopa kanavoitiin kannattamattoman kirjallisuuden rahastoon, joka mahdollisti erilaisten tappiollisten mutta isänmaallisesti arvokkaina pidettyjen kustannusprojektien toteuttamisen. Kuten Häggman kiteyttää, osakkeenomistajien helliminen nopeilla tai suurilla voitoilla ei ollut yhtiön linjan mukaista, eikä myöskään Jalmari Jäntti tätä perinnettä rikkonut.

Piispankadulta Bulevardille on ensimmäinen osa WSOY:n historiasta, joka valmiina kattaa yrityksen taipaleen Werner Söderströmin ensimmäisestä kustannushankkeesta, 18. joulukuuta 1878 julkaistusta Pohjanmaan helmestä aina näihin päiviin saakka. Teoksen jälkimmäinen osa on tarkoitus julkistaa vuonna 2003, jolloin yhtiön perustamisesta on kulunut 125 vuotta. Ainakin itse jään suorastaan odottamaan tätä jatko-osaa, jossa selviää esimerkiksi se, mitä saksalaissuuntaukseen sitoutunut yritys tekee sodanjälkeisessä uudessa poliittisessa tilanteessa ja miten sukupolvenvaihdos sujuu yhtiön AKS:läisessä kustannustoimituksessa. Toivoa sopii, että WSOY:n historiatoimikunta antaa Häggmanille jatkossakin mahdollisuuden myös kriittisten tulkintojen esittämiseen. Kun arvostelu sallitaan, näyttää myös kustantamon vilpitön kulttuurihenkisyys ja pyyteetön sivistystyö uskottavammalta.

Kirjoittaja Marja Jalava on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle