Historiallisia Arvosteluja 10/2002:
Descartes – Teokset II

Intiimi johdatus moderniin mieleen

laatinut Juhana Lemetti

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

René Descartes: Teokset II (Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Kirjeitä 1640–1641). Suomentaneet ja selitykset laatineet Tuomo Aho ja Mikko Yrjönsuuri. Esipuhe Lilli Alanen. Gaudeamus: Helsinki, 2002.

Descartesin teosten suomennostyö etenee tasaisella ja ripeällä tahdilla.(1) Nyt käsillä oleva teosten toinen osa käsittää filosofin pääteoksen Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta sekä teoksen kirjoittamisajankohtaan liittyviä, valikoituja kirjeitä. Kyseessä on kolmas suomennos, mutta ensimmäinen joka perustuu alkuperäiseen latinankieliseen tekstiin. 'Mietiskelyt', kuten teosta on tapana nimittää, jatkaa Descartesin esikoisen (Metodin esitys) ajatuskulkuja, mutta on huomattavasti kehittyneempi ja harkitumpi kokonaisuus.(2) Pohjimmiltaan kysymys on kahdesta asiasta, Jumalasta tai sielusta, mutta pyrkiessään todistamaan nämä kaksi intuitiota, Descartes tarkastelee aistien pettävyyttä ja ulkomaailman olemassaoloa (1., 3. ja 5. mietiskely), tajunnan olemassaolon tapoja (2. mietiskely), totta ja epätotta (4. mietiskely) sekä kohuttua ruumiin ja sielun/mielen välistä kummallista vuorovaikutusta (6. mietiskely). Huolimatta perin tieteellisestä maineestaan, teos on tyylillisesti hiottu ja paikoin hyvin subjektiivinen, jopa intiimi kirja. Descartesia on tavattu pitää tosikkona, mutta filosofinen huumori on taitolaji, jonka hän hallitsee, kuten seuraava kuvaus vanhemmuudesta kertoo:

Ja mitä vihdoin vanhempiini tulee, vaikka kaikki se, mitä olen heistä koskaan luullut, olisi totta, he eivät tosiaan kuitenkaan säilytä minua sikäli kuin olen ajatteleva olio. He ovat vain sijoittaneet eräitä dispositioita materiaan, jossa minä uskon nyt olevani (s. 56).

Teoksen rakenteesta ja suhteesta ajattelun historiaan

Teoksen struktuuri on mielenkiintoinen ja sen kautta voi tuoda esiin muutaman historiallisen ja teoreettisen seikan. Se alkaa kirjeellä oppineille miehille eli aikakauden – ainakin institutionaalisessa mielessä – johtaville teologeille. Avoimessa kirjeessään Descartes tekee harvinaisen selväksi, että hän tarkoitusperänsä käsillä olevassa kirjoituksessa on Jumalan ja hänen hienoimman luomuksensa, ihmisen ajattelevana oliona, olemassaolon todistaminen tavalla, jota paatuneinkaan ateismi ei voi sivuuttaa. Kysymys on siis Jumalan kunniasta ja suuruudesta. Toisaalta kyseessä on varovainen henkilö, joka ei halua aloittaa tahallisesti ja itsetarkoituksellisesti riitelyä, vaan pyrkii olemaan rakentava. Tämän hän tekee paitsi mietityillä puheenparsilla, ennen kaikkea assosioimalla oman teoksensa skolastisen filosofisen kulttuurin metarakenteeseen eli ajatukseen, että filosofia ja teologia, usko ja tieto eivät ole toisistaan erillisiä asioita. Myös teoksen kokonaisrakenne on kädenojennus traditiolle.(3)

Kirjettä seuraa esipuhe lukijalle ja teoksen yhteenveto. Esipuhe on joiltain osin tärkeä ennen kuin sukeltaa mietiskelyjen maailmaan. Siinä Descartes nimittäin pyrkii sanomaan mahdollisimman selvästi ja tarkasti, mikä hänen puhtaasti filosofinen tarkoitusperänsä teoksen kokoonlaittamisessa on: omaehtoisen, ennakkoluulottoman ja kriittisen ajattelun kehittäminen. Kirjoittaja tekee kauniin eleen klassisen dialogin suuntaan, kun hän kutsuu lukijan mietiskelemään kanssaan vakavasti ja irrottaen mielensä aisteista ja ennakkoluulosta. Myös imarteleva lisäys, että henkiöitä, jotka tahtovat ja voivat näin tehdä, on vähän maailmassa, alustaa lukijan mieltä.

Mikäli tahtoo lukea teoksen l'espirit cartesienin hengessä, yhteenveto on parempi jättää sivuun ja siirtyä suoraan itse mietiskelyihin, joita on kuusi kappaletta; yksi viikon jokaiselle päivälle, sunnuntaina levätään. Varsinaiset mietiskelyt eivät kuitenkaan kata kuin verraten pienen osan koko teoksesta ja suurempi osa jää vastaväitteille. 'Mietiskelyjen' ajatukset olivat levinneet käsikirjoituksen muodossa ja aikakauden tieteen monitoimimiehen Mersennen toimesta. Pyydetyt vastaväitteet, jotka siis kuvastavat uuden ajan filosofian ja tieteen yhtä peruspiirrettä, avoimuutta, muodostavat tärkeän osan teosta ja lmestyivät jo ensimmäisessä painoksessa. Suurin osa vastaväitteistä keskittyy Descartesin Jumalan olemassaoloa ja luonnetta koskeviin väitteisiin. Vastaväitteet ovat tyyliltään, pituudeltaan ja rakenteeltaan erilaisia. Jotkin rakentuvat teemoittain ja toiset alkuperäisten mietiskelyjen mukaan. Vastaväitteitä seuraa vielä Descartesin vastaukset. Näin rakentuu melko monimutkainen, mutta samalla delikaatisti kerrostuva ja jopa kaleidoskooppimainen teos, joka, vaikka alunperin alunperin vain yhden mielen tuotos, on saavuttanut asemansa uuden ajan ajattelun historiassa myös siinä muodostuvan intellektuaalisen yhteisön toimesta.

Rakenteensa puolesta 'Mietiskelyjä' on teos, jota voi lukea uudelleen ja paloittain. Ehkä suositeltavin on kuitenkin varsinaisten mietiskelyjen huolellinen läpikäyminen. Näin ovat tehneet mm. David Hume ja Edmund Husserl. Jos Augustinusta pidetään Descartesin edeltäjänä filosofian historiassa, Hume on varmaankin sitten se seuraaja, joka kuitenkin teki radikaalisti erilaiset johtopäätökset.

Aistien pettävyys ja ajattelun muodot

Ensimmäisen mietiskelyn alussa Descartes luo miltei epätoivoisen vaikutelman. Maailmalta on mennyt pohja. Kaikki minkä tuli olla selvää, on luhistunut. Hieman vähemmän dramaattisesti voitaisiin sanoa, että mietiskely keskittyy kysymyksiin filosofian metodista sekä epäilystä ja varmuudesta. Tätä seuraa kuitenkin vankka usko, että kysymys onkin ollut vain erehdyksestä, joka voidaan korjata. Epäilyn tulee kohdistua kaikkeen ja se todellakin osoittaa, että suurin osa siitä, mitä pidämme totena, on vain aistien ja sen johdannaisten, kuten tottumuksen ja tavan, luomaa harhaa. Descartesin kriteeri varmuudelle on melkoisen vaativa: "olen huomannut niiden [aistien] toisinaan pettävän, ja on järkevää olla koskaan luottamatta täydellisesti sellaiseen mikä on milloinkaan johtanut meidät harhaan" (s. 33). Siis vain aina ehdottomasti totta olevat ajattelun lopputulokset ovat luotettavia.

Mietiskely ei kuitenkaan torju ajatusta aistein saavutettavasta tiedosta. Ratkaisevaa on suhtautuminen tähän varmuuden verhoon. Tätä alustavaa varaumaa seuraa unen ja valveen erottamiseen liittyvä havainnollistus ja edelleen tarkempi luettelo asioista, joita voidaan epäillä. Yleisesti näiden asioiden joukkoon kuuluu "aineellinen luonto ja sen ulottuvuus, ulottuvaisten olioiden muoto, niiden kvantiteettti eli suuruus ja lukumäärä, paikka, jossa ne ovat ja aika jonka ne näilyvät, ja muu sellainen" (s. 34). Tämä ei poikkea klassisesta, antiikin skeptisismistä. Descartesin uutuus ei olekaan aistien pettävyyden todistaminen, vaan varman ajattelun perustan muotoilu. Ensimmäinen mietiskely antaa kuitenkin vasta vihjeen – matemaattisten ideoiden ja totuuksien muodossa – siitä, mikä tämä voisi olla. Lopun mietiskelyistä Descartes käyttää Jumalan probleemin tarkasteluun, jota jatkaa neljännessä mietiskelyssä.

Ensimmäinen mietiskely on outo ja samalla nerokas. Descartes rakentaa heiluriliikkeen toden ja epätoden välille eli siis synnyttää epäilyn. Kun tähän liitetään mietiskelyn lopetus, jossa Descartes siirtyy taas tunnustuksellisempaan puhetapaan mainitessaan laiskuuden joka vie hänet tottumukseen ja tapaa, huomataan, että sisältö ja muoto kulkevat mietiskelyssä rinnan. Lukijalle jää epäilys tekijän tarkoitusperistä.

Toinen mietiskely siirtyy tarkastelemaan ajttelua ja sen muotoja (kuudes mietiskely jatkaa samasta aiheesta). Vaikka Descartes tulee kieltäneeksi aistien ja ruumiin olemassaolon(4), tätä ei tule ottaa liian kirjaimellisesti. Toisen mietiskelyn ajatuksena lienee se, että ajattelu on ihmistä konstitutoiva olento ja vastaus peruskysymys: 'mikä on tämä minä?' kuuluu: ajatteleva olio.(5) Vain ajattelu on Descartesin mukaan pysyvää, jotain jota ei voida epäillä, jotain jota ei voida ihmiseltä riistää. Kun Descartesin kirjoittaa, että "En ole jäsenten rakennelma, jota sanotaan ihmisruumiiksi"(s. 39), hänen tarkoituksena ei kaiketi ole kieltää sitä, että meillä on ruumis kaikkine osineen, vaan ainostaan korostaa, että pysyvä meissä voidaan kiteyttää ajatteluun. Kuitenkin ajattelun tapoja on erilaisia. Näitä ovat mm. epäily, ymmärtäminen, tahtominen, mutta myös kuvittelu ja aistiminen, joista viimeinen on itseasiassa "nimenomaan ajattelua" (s. 41). Se, mikä aiheuttaa mahdollisesti lukijassa hämmennystä, on Descartesin miltei monomaaninen ulkomaailman repostelu, joka ilmenee uudelleen esimerkiksi kappaleen käsitteen tarkastelussa.(6)

Jumalan ja monien muiden asioiden olemassaolosta

Kolmannen mietiskelyn alussa tulee jälleen ilmi Descartesin tyylin intiimiys. Hän kuvailee käsinkosketeltavasti miten häiriötekijät poistetaan. Retorisesti mietiskelyn alku on mieltäkiinnittävä siinä mielessä, että Descartes johtaa ihmisen ikäänkuin syvälle oman minuutensa ytimeen – osoittaakseen, että se, mitä täältä löytyy, on Jumala.

Olkoonkin, että mietiskelyn alaotsikko on: "Jumalasta: että hän olemassa", olisi hätiköityä ajatella, että tämä on mietiskelyn ainoa sisältö – olkoonkin, että se on tärkein ja muut aiheet palautuvat siiheen viime kädessä. Se myös tarkentaa aiempien mietiskelyjen teemoja, mm. ajattelun luonnetta. Sivulla 47 tehdään notoriöösikin erottelu synnynnäisiin, ulkoa tulleisiin ja itse tehtyihin ideoihin, mutta kysymys on Descartesin tieto-opillisen "kuningasajatuksen" (selkeiden ja tarkkojen tai erillisten ideoiden) soveltamisesta. Saavutaaksemme epistemologisen turvallisuudentunteen on kyettävä tajuamaan erilaisten mielensisälötöjen alkuperä ja luonne. Tätä kautta Descartes pyrkii perustelemaan maailman vakauden. Tarjottu perustelu liittyy Jumalan olemassaoloon.

Descartes esittää kaksi argumenttia Jumalan olemassaolosta. Ensimmäinen on ontologisen argumentin muoto, joka on sanoo yksinkertaisesti, että:" [n]imellä "Jumala" ymmärrän ääretöntä, riippumatonta, kaiken ymmärtävää, kaikkivoipaa substanssia, joka on luonut sekä minut että kaiken muun mitä on, jos jotain muuta on" (s. 53). Kuten Anselm Canterburylainen oli ehdottanut jo aikaisemmin, Jumalan käsitteestä seuraa hänen olemassaolonsa. Argumentissa on kaksi mainitsemisen arvoista seikkaa. Ensimmäinen on taustaoletus ihmisen äärellisyydestä. Ilman tätä premissiä Descartesin ja monen muun päättely ei ole siis pätevää. Descartesin perustelu tälle premissille sivulla 53 on huomionarvoinen. Lisäksi Descartesin "jos jotain muuta on" on viehättävä lisäys traditionaaliseen argumenttiin.(7) Toinen, tomistis-aristotelinen, Jumalan olemassaolon todistus perustuu taas – radikaalisti yksinkertaistaen – ajatukselle, että kaikelle maailmassa tulee olla syy. Kun tämä premissi yhdistetään vakaumukseen, että olemme olemassa ja emme voi olla itse itsemme syitä, johtopäätös on, loogisesti, vastaansanomaton.

Descartes tulee, hieman varkain, luetelleeksi Jumalan ominaisuuksia eli hän esittää, että voimme tietää jotain Jumalan luonteesta.(8) Ehkä tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että Jumalassa luominen ja säilyttäminen ovat yksi ja sama asia.(9) Ihmisen näkökulmasta asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Vaikka Descartesin mukaan lauseet 'Jumala luo maailman' ja 'Jumala säilyttää maailman' ovat yhteneviä, meidän, äärellisinä olentoina, on vaikea tajuta tätä. Luomisen ja säilyttämisen yhteensulautumisessa on se hyvä puoli, että kysymys ajan ja kaikkeuden alusta muuttuu toissijaiseksi. Vain ihmiset, jotka eivät kykene ajattelemaan selkeästi ja tarkasti, kuten esim. Hobbes(10) tai nyky-kosmologit, pohtivat vakavissaan kysymystä maailman, ajan ja kaikkeuden alusta. Jumalan – ja viisaan ihmisen – näkökulmasta aikaa ei ole.

Jumalan idean tärkeys Descartesille on suuri. Neljännen mietiskelyn alussa hän lyö korttinsa pöytään ilmoittamalla, että: "Nyt olen myös näkevinäni tavan, jolla tästä toden Jumalan kontemploinnista – hänen johon kaikki tieteiden ja viisauden aarteet ovat kätketyt – päästään muiden asioiden tuntemukseen" (s. 58).

Kolme viimeistä mietiskelyä keskittyvät selkeästi filosofisempiin kysymyksiin. Neljäs ja viides mietiskely tarkastelee toden, epätoden ja aineellisten olioiden käsitteitä. Mutta kuten sanottu, kysymyksiä ei voi erottaa Jumalan olemassa olosta. Viimeisin mietiskely, joka pyrkii tekemään "reaalisen distinktion" ruumiin ja mielen välille, on uuden ajan filosofian standardiongelmien joukossa keskeinen. Ongelma on noussut, taas kerran, esiin viime aikaisessa tietoisuuden olemusta käsittelevässä keskustelussa. Jotkut väittävät, että kyseessä on virhe, maltisillisemmat ja valistuneemmat taas, että Descartesin ajattelu on dominoinut uuden ajalla mielen keskustelua luonteesta.(11)

Dialogi suomennoksen kanssa puhuisi pikemminkin jälkimmäisen kuin edellisen väitteen puolesta.

Viitteet:

1. Tämän osan suomennostyön jakautumisesta ks. s. 18. (Takaisin tekstiin.)
2. Vrt. s. 25. (Takaisin tekstiin.)
3. Vrt. professori Alasen johdanto s. 11. (Takaisin tekstiin.)
4. Ks. s. 38. (Takaisin tekstiin.)
5. Kuten tunnettua Humen kartesiolaisuuden kritiikki rakentuu osin tämän kysymyksen mielekkyyden kiistämiseen. Tarkemmin katso David Hume: A Treatise of Human Nature. Toinen painos. Clarendon Press, 1978, s. 251–263 (Erityisesti kohta: "For my part, when I enter most intimately into what I call myself, I always stumble…" (s. 252)). (Takaisin tekstiin.)
6. Ks. s. 41. (Takaisin tekstiin.)
7. Muutama huomautus. Se, että Jumalan käsitteestä seuraa hänen olemassaolonsa tarkoittaa, että yksinkertaisesti sitä, että koska Jumala on kaikkea mahdollista (häneen sisältyvät kaikki ominaisuudet, attribuutit) on hänen ominaisuuksiinsa kuulluttava myös olemassaolo. Toinen seikka on se, että äärellisyys liittyy ruumiilliseen puoleemme. Ajattelevina olioina me kaiketi olemme ikuisia. Tässä on näennäinen ristiriita, joka kertautuu myöhemmin, kun Descartes toteaa, että olemme äärellisiä olioita (s. 52), mutta neljännessä mietiskelyssä on vakuuttunut, että tahdollamme ei ole mitään rajoja (s. 61). (Takaisin tekstiin.)
8. Tämän kysymyksen kohdalla Descartesin ja Hobbesin välillä on kenties ratkaisevin ero. Ensimmäinen tosiaankin esittelee Jumalan attribuutteja, josta jälkimmäinen häntä arvostelee. Ainoa mahdollisesti mielekäs propositio, joka Jumalaan voidaan liittää on Hobbesin mukaan "Uskon, että Jumala on olemassa". Tietenkin voimme käyttää inhimillisen kielen sanoja kuvailemaan Jumalaa, mutta nämä eivät ole totuusarvoa kantavia lauseita. Tarkemmin ks. s. 153–156 ja Thomas Hobbes: Leviathan. Suomentanut ja johdannolla varustanut Tuomo Aho. Vastapaino: Tampere, 1999, s. 47. (Takaisin tekstiin.)
9. Tarkemmin ks. s. 55. (Takaisin tekstiin.)
10. Vrt. s. 152. (Takaisin tekstiin.)
11. Descartesin ruumis/mieli erottelusta johdettavissa oleva tunne/ajattelu erottelu on joidenkin tutkijoiden, erityisesti Anthonio Damasioksen, mukaan virheellinen nykyisen neurobiologisen tutkimuksen tulosten perusteella. (Katso Antonio Damasios: Descartesin virhe: emootio, järki ja ihmisen aivot. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, Helsinki 2001 ja "How the brain creates mind". Scientific American: The Hidden mind. Erikoisnumero Elokuu 2002, s. 4–9.) Filosofisesti hienostuneempi ja perustellumpi on akateemikko von Wrightin Descartesin hallitsevuutta korostava näkemys. (Katso George Henrik von Wright: In the shadows of Descartes: essays in the philosophy of mind. Kluwer Academic Press, Dodrecht 1998 ja "Sielu, Sielut, aivot ja käyttäytyminen". Ajatus 55 (1998), s. 3–17. (Takaisin tekstiin.)

Kirjoittaja Juhana Lemetti on Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksen jatko-opiskelija ja tekee väitöskirjaa Thomas Hobbesin poliittisesta ja uskonnollisesta ajattelusta.

Takaisin edelliselle tasolle