Historiallisia Arvosteluja 3/2002:
Vapaus, ihmisyys ja historia

Moniarvoisuuden puolustus

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Isaiah Berlin: Vapaus, ihmisyys ja historia. Suomentanut Timo Soukola, toimittaneet Juha Sihvola ja Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus, 2001. 276 sivua.

Latvianjuutalaista syntyperää oleva, Oxfordissa elämäntyönsä tehnyt Isaiah Berlin (1909–1997) on brittiläisen aatehistorian ja poliittisen filosofian moderni klassikko. Berlinin keskeisin tuotanto koostuu esseistä, joista Juha Sihvola ja Timo Soukola ovat toimittaneet suomenkielisen valikoiman Vapaus, ihmisyys ja historia. Teoksen nimi on maailmoja syleilevä, mutta niin on myös Berlinin tematiikka. Vaikka esseet keskittyvätkin ennen kaikkea valistuksen ja romantiikan aatehistoriaan, pohjimmiltaan tarkastelun kohteena on koko länsimaisen ajattelun taustalla vaikuttava hellenistinen ja juutalaiskristillinen traditio. Analysoimalla "Platonista Hegelin ja Marxin uusimpiin oppilaisiin" jatkuvan ajattelun syvärakenteita Berlin pyrkii valottamaan aatehistoriallista kehitystä, jonka hedelmiä hänen mukaansa ovat monet 1900-luvun tuhoisimmista kansallismielisistä, marxilaisista, autoritaarisista ja totalitaarisista aatteista. Samalla hän esittää näille näkemyksille mielestään aidomman ja humanistisemman vaihtoehdon, jolla niinikään on perustansa länsimaisessa aateperinnössä.

Isaiah Berlinin kuningasajatuksena on teesi, jonka mukaan länsimainen ajattelu eri muodoissaan pohjautuu kolmen kyselemättä hyväksytyn dogmin muodostamaan "suureen myyttiin". Ensimmäisen dogmin mukaan jokaiseen aitoon kysymykseen on olemassa vain yksi oikea vastaus, joten kaikki muut vaihtoehdot ovat auttamatta vääriä. Toisena opinkappaleena on oletus siitä, että oikeat vastaukset voidaan ainakin periaatteessa tavalla tai toisella tietää. Kolmas dogmi puolestaan olettaa, että oikeat vastaukset muodostavat yhdessä riidattoman kokonaisuuden, sillä tosi väittämä ei voi olla yhteensopimaton toisen yhtä toden väittämän kanssa.

Vaaralliseksi tämän "suuren myytin" tekee Berlinin silmissä siihen sisältyvä moraalinen ulottuvuus, jonka mukaan ykseys/samanlaisuus on hyvää ja moneus/erilaisuus pahaa, sairasta tai luonnotonta. Jahka jokin etujoukko on löytänyt Totuuden esimerkiksi pyhistä kirjoituksista, luonnontieteellisestä tutkimuksesta tai "puhdassieluisten" talonpoikien parista, se kiiruhtaa julistamaan oman maailmankatsomuksensa aina ja kaikkialla päteväksi "lopulliseksi ratkaisuksi". Tässä uskossa se ryhtyy myös oikeisiin moraalisiin oppeihin perustuviin sosiaalisiin järjestelyihin, jotka tähtäävät täydellisen yhteiskunnan luomiseen. Koska ihmisten todellinen olemus, etu ja tarpeet ovat tämän myytin mukaan pohjimmiltaan yhteneväiset, on muiden pakottaminen oikeaan järjestykseen suorastaan pyhä velvollisuus kaikille niille, joilla on siihen tarvittava voima ja tieto. Dogmaattisen varmuutensa turvin toinen toistaan armottomammat hirmuhallitsijat ja vainoajat nukkuvat teoistaan huolimatta yönsä levollisina; onhan heillä "syvä, tyyni ja horjuttamaton vakaumus siitä, että tarkoitus pyhittää täysin heidän keinonsa".

Berlinin vaihtoehto edellä kuvatulle arvomonismille on pluralismi, "ihanne vapaudesta saada elää omien toiveidensa mukaisesti". Eurooppalaisessa ajattelussa tämän ihanteen ensimmäisiä varsinaisia puhemiehiä olivat Berlinin mukaan italialainen filosofi Giambattista Vico (1668–1744) ja saksalainen pappiskirjailija Johann Gottfried von Herder (1744–1803). Varsinainen läpimurto tapahtui romantiikan kaudella. "Arkijärkeen" mielellään vetoava Berlin korostaa, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ole "ylistää eikä edes suvaita romantiikan irrationalistisia kohtuuttomuuksia". Romantiikan suurena ansiona hän kuitenkin pitää sitä, että romantikot paljastivat ihmisten päämäärät lukuisiksi, usein arvaamattomiksi ja osin ristiriitaisiksi. Näin he kumosivat lopullisesti uskon käyttäytymistä koskeviin objektiivisiin, yleispäteviin totuuksiin sekä täydellisen ja sopusointuisen, konflikteista, vääryyksistä ja sorrosta täysin vapautuneen yhteiskunnan mahdollisuuteen.

Pluralistina Berlin vaatii "sen tosiseikan tunnustamista, että ihmisillä on useita päämääriä, jotka kaikki eivät ole yhteismitallisia ja jotka jatkuvasti kilpailevat keskenään". Tätä perusasennetta ei pidä sekoittaa mihinkään "kaikki käy" -relativismiin, jossa jokaisella yksilöllä, kulttuurilla ja aikakaudella katsotaan olevan omat, kaiken kriittisen arvioinnin ulkopuolella olevat subjektiiviset "arvonsa". Päinvastoin Berlin uskoo vakaasti vapauden, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden kaltaisten objektiivisten arvojen maailman olemassaoloon. Samalla hän kuitenkin tähdentää, ettei näitä erilaisia itsessään arvokkaina pidettyjä arvoja voi alistaa yhden nimittäjän määräämiksi tai edes periaatteessa sovittaa harmonisesti yhteen. Esimerkiksi yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus saattaa vaatia vapauden rajoittamista ja ankara oikeudenmukaisuuden vaatimus taas joutua ristiriitaan armon ja säälin kanssa. Ihannemaailman myyttiin takertumisen sijasta Berlin suositteleekin sellaisen yhteiskuntajärjestyksen luomista, joka "vähintäänkin välttää moraalisesti sietämättömiä vaihtoehtoja ja parhaimmillaan kannustaa aktiiviseen solidaarisuuteen yhteisten päämäärien tavoittelussa".

Moniarvoisen yhteiskunnan puolustukseen liittyy myös Berlinin tunnetuimpiin kuuluva essee Kaksi vapauden käsitettä (1958/1969), jossa hän otsikon mukaisesti pohtii positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteitä. Ensiksi mainitulla Berlin tarkoittaa ihmisen kykyä hallita elämäänsä oman järkensä tai jonkin muun rationaalisen prinsiipin ohjauksessa. Jälkimmäinen taas tarkoittaa inhimillistä toimintaa haittaavien esteiden puuttumista. Kuten jo edeltä lienee käynyt ilmi, kummankin vapauden lajin yksipuolinen korostaminen on Berlinin mielestä vahingollista. Hänen sympatiansa on silti selvästi John Stuart Millin kaltaisten ajattelijoiden edustaman liberalistisen, negatiivista vapautta painottavan tradition puolella. Brittiläiselle ajattelulle ominaiseen tapaan hän on myös sitoutunut voluntaristiseen ihmiskäsitykseen, joka perustuu oletukselle yksilöllisestä valinnanvapaudesta ja ainakin jossain määrin vapaasta tahdosta. Ilman tätä perustaa koko tavanomainen moraalikielemme, esimerkiksi vastuun, oikean ja väärän kaltaiset käsitteet menettäisivät täysin merkityksensä, Berlin uskoo.

Vapauteen liittyen Berlin puolustaa myös tieteellistä moniarvoisuutta. Hän torjuu määrätietoisesti matemaattis-luonnontieteellisten kausaalimallien soveltamisen humanistisissa tieteissä ja korostaa sen sijaan saksalaiselle traditiolle ominaista Naturwissenschaftin (luonnontiede) ja Geisteswissenschaftenin ("henkitieteet") välistä eroa. Näissä on Berlinin mukaan kyse kahdesta erilaisesta tiedon tyypistä, joita ei koskaan voida yhdistää toisiinsa. Tämä juopa johtuu ennen kaikkea siitä, ettei ihminen voi tutkia toisten ihmisten toimintaa ulkopuolisena tarkkailijana vaan hän on itsekin aina toimija. Kun hyvä luonnontieteilijä pyrkii yleisväittämiin, säännönmukaisuuksiin ja lakeihin, lahjakas humanisti, esimerkiksi historioitsija, sen sijaan tiedostaa olevansa tekemisissä itsensä kaltaisten tuntevien, pohtivien, luovien, elämäänsä vaikuttavien olentojen kanssa. Tässä rikkaassa monimuotoisuudessa ei ole kyse yksittäistapauksen suhteesta yleiseen lakiin vaan kokonaisuudesta, jossa tutkimuskohteen ainutlaatuisuus on yhtä tärkeää kuin jotkin suurelle joukolle yhteiset piirteet. Vaikka Berlin näissä pohdinnoissaan liikkuu hermeneutiikan peruskysymysten äärellä, hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta viittaa ymmärtämisen teorioihin, joita tämän lähestymistavan parissa on kehitelty.

Isaiah Berlinin esseistiikka on samanaikaisesti elegantin hienostunutta ja helposti lähestyttävää – taito, jonka hän on onnistunut välittämään myös filosofi Charles Taylorin kaltaisille kuuluisille oppilailleen. Yhteistä on myös mieltymys suuriin kysymyksiin, ajallisesti laajoihin kaariin sekä tutkimusotteeseen, joka historiallisen kontekstin kautta pyrkii aktiivisesti osallistumaan oman aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Pyrkimys synteeseihin ja kokonaisuuksien hallintaan on ihailtavaa, mutta Berlinin tapauksessa se johtaa toisinaan myös luvattoman yksinkertaistaviin väitteisiin. Selvästi tämä tulee esille esimerkiksi hänen tavassaan käsitellä nationalismia ja marxismia, jotka molemmat hän tuntuu torjuvan suorastaan tunteenomaisella vastenmielisyydellä. Selitystä tähän voinee etsiä Berlinin henkilöhistoriasta, johon Venäjän vallankumous ja holokausti heittivät synkän varjonsa. Nähdäkseni sekä nationalismille että marxilaisuudelle tehdään kuitenkin vääryyttä, jos niitä arvioidaan vain niiden nimissä tehdyn silmittömän väkivallan perusteella. Vaarana on myös, että tuhoisien utopioiden pelko muuttuu kuin huomaamatta inhorealismiksi, jonka mukaan jokainen pyrkimys muuttaa todellisuutta jonkin ihanteen mukaiseksi on vain potentiaalista totalitarismia ja sellaisena tuomittavaa.

Jos otetaan huomioon, että Berlinin tuotteliainta aikaa oli 1960- ja 1970-luku, hänen kritiikittömyytensä kapitalistista markkinatalousjärjestelmää kohtaan on vielä silmiinpistävämpää kuin hänen kategorisen kielteinen suhtautumisensa nationalismiin tai marxismiin. Kritiikittömyyden syynä on käsittääkseni Berlinin oletus siitä, että arvopluralismi olisi jollain olennaisella tavalla nimenomaan "kapitalistisen kulttuurin myöhäinen hedelmä" eikä kapitalismia siten voisi arvostella hyökkäämättä samalla moniarvoisuuden ihannetta vastaan.

Tässä suhteessa Berlinin esseitä on kiinnostavaa verrata esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan samanaikaisiin analyyseihin kulttuurin hyödykkeistymisestä ja kriittisen ulottuvuuden katoamisesta siellä, missä talouden logiikka ja markkinaperiaate ovat saaneet ylivallan. Theodor W. Adornon ja Herbert Marcusen hengessä voidaan jopa kysyä, missä määrin Berlinin "ihanne vapaudesta elää omien toiveidensa mukaan" voi lainkaan toteutua olosuhteissa, joissa yksilöt mielletään ennen kaikkea kuluttajiksi eikä kansalaisiksi. Tarkoitukseni ei ole tässä monistisesti ylentää frankfurtilaisten aivoituksia joksikin erehtymättömäksi Ainoaksi Totuudeksi. Kuitenkin näyttäisi siltä, että Berlinin arvostama liberaali demokratia on ollut mahdollinen vain yhteiskunnissa, joissa juuri nationalismin ja sosialismin kaltaiset "suuret myytit" ovat asettaneet rajat markkinoiden vapaudelle.

Kirjoittaja Marja Jalava on filosofian maisteri ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle