På Svenska
In English
Historiallinen Yhdistys 
			ry - Alkuun
Yhdistyksestä
Hallinto Julkaisut Seminaarit
Julkaisut
Historiallisia 
		Arvosteluja
Historiallisia 
		Papereita
Ennen ja nyt

.


 


Historiallisia Arvosteluja 5/2002:
Jokapäiväinen historia

Arkisia paljastuksia


laatinut Katja Huumo
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Jorma Kalela ja Ilari Lindroos (toim.): Jokapäiväinen historia. Tietolipas 177, SKS: Helsinki, 2001. 149 sivua.

Jorma Kalelan ja Ilari Lindroosin toimittamalla kirjalla Jokapäiväinen historia on raamatullinen nimi. Kirjan tarkoitus ei kuitenkaan ole julistaa jumalan (saatikka historioitsijan) sanaa, vaan havahduttaa lukija huomaamaan, että historiaa on aina ja kaikkialla. Historiakäsityksiä on maailmassa yhtä monta kuin on ihmistä, eikä historiantutkijoiden kirjoittama versio menneisyydestä ohita automaattisesti yksityisiä käsityksiä historiasta. Historia on arkea ja juhlaa, joka näkyy politiikassa, elokuvissa, lehtien palstoilla, patsaissa ja rakennuksissa. Tässä kirjan 150 sivua typistettynä muutamalle riville.

Teoksen takakannen mukaan kirjoittajat "haastavat kollegansa keskustelemaan jokapäiväisen historian merkityksestä alan tutkimukselle". Tekijät haluavat havahduttaa lukijan – etenkin, jos kyseessä on historiantutkija – huomaamaan, kuinka monessa eri ilmenemismuodossa historiaa on tarjolla. Tämä on kannatettava lähtökohta: me historioitsijat joudamme pois jalustalta ja norsunluutorneista, jos nyt olemme niissä koskaan olleetkaan.

Kirjan johtoajatuksena on Jorma Kalelan aiemminkin esittämä huomio siitä, että historiatulkintoja tekevät tässä maailmassa muutkin kuin ammattihistorioitsijat. Artikkeleissa käsitellään mm. populaarihistorian käyttöä Englannin labour-puolueen julkisuuskuvassa, historianäkökulman puutetta suomalaisessa huumepolitiikassa sekä sosiaalipolitiikan tutkijoiden käsityksiä hyvinvointivaltion historiasta.

Kovin haasteelliseksi kirjaa ei kuitenkaan voi sanoa. Ei ole uutinen, että elokuvia on käytetty propagandan välineenä tai että patsaat ovat fyysisesti läsnä olevia menneisyydestä kertovia esineitä. Entä miten historian jokapäiväisyyteen liittyy kirjoitus naishistorian yksilökeskeisestä lähestymistavasta? Siksi toisekseen, jos ja kun kerran historiaa on joka puolella, voivatko tutkijat ylipäätään laiminlyödä "epävirallisen historian" olemassaolon omissa tutkimuksissaan? Eikö se vaikuta jokaiseen meistä, tutkijat mukaan lukien?

En parhaalla tahdollakaan voi sanoa, että olisin havahtunut kirjan luettuani huomaamaan historian läsnäolon aivan uudella tavalla. Kirjasta jää mielikuva täydellä vatsalla kirjoitetusta historiasta. Sen pohjana on yksi oivallus, jota sitten sulatellaan porukalla kaikessa rauhassa.

Omat odotukseni kirjasta täytti lähinnä Mikko Laitamo, joka käy artikkelissaan läpi "kahvia juodessaan" yhden päivän Helsingin Sanomista löytyvät viittaukset historian monimuotoiseen läsnäoloon. Teräviä havaintoja on kuusisivuisessa artikkelissa kiitettävä liuta. Jos historiaa ei lehtijutussa eristetä erilliseen laatikkoon, niin se on läsnä itse jutussa, vaikka taustat "luodaan teksteissä usein varsin pienin elein". HS:n logon jugend-kirjaimet ja etusivun sulkakynää pitelevä leijona korostavat lehden omia perinteitä, Lumene taas ratsastaa etusivun mainoksessa omalla 30-vuotisella taipaleellaan. Kotimaanuutinen otsikolla "Työvoimapula huolettaa jo enemmän kuin työttömyys" viittaa tilanteeseen, jolloin työttömyys huoletti enemmän kuin puute työntekijöistä. Ja niin edelleen. (Mutta miten sieraimiaan nuoleva lehmä kuvastaa Telian nykyaikaisuutta?)

Laitamon kirjoitus täyttää parhaiten kirjan tavoitteen osoittaa, miten historia on läsnä arkielämän tasolla miltei huomaamatta, sekä miten se on usein muiden ihmisten luomaa kuin varsinaisten historiantutkijoiden (tässä tapauksessa toimittajien ja mainostajien). Tosin voi lisätä, että toimittajat ja mainostajat ovat kansa- ja peruskoulussa lukeneet juuri ne samat historian oppikirjat kuin me kaikki muutkin. Laitamon artikkelissa miellyttää lisäksi sarkasminsävyinen alkuasetelma, joka kertoo tutkimuksen itsensä "jokapäiväisyydestä". Kirjoittaja kertoo tavoitelleensa "vaikutelmaa siitä, että historiantutkijana muka vapaasti assosioisin aamukahvin ääressä lehdestä lukemaani, vaikka todellisuudessa jutun kirjoittaminen aina vaatiikin oman puurtamisensa". Niinpä.

Jokapäiväinen historia pyrkii kiitettävästi olemaan yhtenäinen kokonaisuus: kirjoittajat viittaavat ahkerasti toistensa kirjoituksiin ja johdattelevat lukijaa astumaan aiheesta toiseen. Vaan tarvitseeko 150-sivuinen kirja todella kaksi johdantolukua? Lindroosin ja Kalelan yhdessä kirjoittaman johdannon lisäksi Kalelan oma, kirjan ensimmäinen artikkeli toimii laajennettuna introna kirjan teemalle. Parhaiten toisen johdantoluvun makua Kalelan artikkelille antaa erittely kirjan lukujen sisällöstä, joka on juuri tehty itse johdannossa. Onko toimittajilta jäänyt oma teksti toimittamatta?

Kirjan kannessa punapaitainen nuorimies skeittaa Mannerheimin ratsastajapatsaan juurella. Jokapäiväisen historian teesejä soveltaen: valkoisen kenraalin patsas on kiveen hakattua historiankirjoitusta, joka edustaa sodasta selvinnyttä Suomea ja sen sankarijohtajaa. Taustalla loistava Kiasma taas heijastaa 1990-luvun (arkkitehtien ja rakennuslautakunnan jäsenten) näkemystä kauniista ja toimivasta julkisesta tilasta, kohtaamisista ja esteettisistä elämyksistä. Yksinäinen skeittaaja on kuitenkin ottanut haltuunsa omiin tarpeisiinsa sopivan tilan, eli tasaisen graniittialustan valkoisen kenraalin juurella. Tähän kirjakin kai pyrkii: korostamaan ruohonjuuritason toimintaa monumentaalisten rakenteiden puitteissa.

Kirjoittaja Katja Huumo on filosofian maisteri ja suorittaa jatkotutkintoa Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

 

 

Takaisin edelliselle tasolle