Historiallisia Arvosteluja 5/2002:
Jokapäiväinen historia
Arkisia paljastuksia
laatinut Katja Huumo
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Jorma Kalela ja Ilari Lindroos (toim.): Jokapäiväinen historia.
Tietolipas 177, SKS: Helsinki, 2001. 149 sivua.
Jorma Kalelan ja Ilari Lindroosin toimittamalla kirjalla Jokapäiväinen historia on
raamatullinen nimi. Kirjan tarkoitus ei kuitenkaan ole julistaa jumalan (saatikka historioitsijan) sanaa,
vaan havahduttaa lukija huomaamaan, että historiaa on aina ja kaikkialla. Historiakäsityksiä
on maailmassa yhtä monta kuin on ihmistä, eikä historiantutkijoiden kirjoittama versio
menneisyydestä ohita automaattisesti yksityisiä käsityksiä historiasta. Historia on
arkea ja juhlaa, joka näkyy politiikassa, elokuvissa, lehtien palstoilla, patsaissa ja rakennuksissa.
Tässä kirjan 150 sivua typistettynä muutamalle riville.
Teoksen takakannen mukaan kirjoittajat "haastavat kollegansa keskustelemaan jokapäiväisen
historian merkityksestä alan tutkimukselle". Tekijät haluavat havahduttaa lukijan – etenkin,
jos kyseessä on historiantutkija – huomaamaan, kuinka monessa eri ilmenemismuodossa historiaa on
tarjolla. Tämä on kannatettava lähtökohta: me historioitsijat joudamme pois jalustalta
ja norsunluutorneista, jos nyt olemme niissä koskaan olleetkaan.
Kirjan johtoajatuksena on Jorma Kalelan aiemminkin esittämä huomio siitä, että
historiatulkintoja tekevät tässä maailmassa muutkin kuin ammattihistorioitsijat. Artikkeleissa
käsitellään mm. populaarihistorian käyttöä Englannin labour-puolueen
julkisuuskuvassa, historianäkökulman puutetta suomalaisessa huumepolitiikassa sekä
sosiaalipolitiikan tutkijoiden käsityksiä hyvinvointivaltion historiasta.
Kovin haasteelliseksi kirjaa ei kuitenkaan voi sanoa. Ei ole uutinen, että elokuvia on käytetty
propagandan välineenä tai että patsaat ovat fyysisesti läsnä olevia menneisyydestä
kertovia esineitä. Entä miten historian jokapäiväisyyteen liittyy kirjoitus naishistorian
yksilökeskeisestä lähestymistavasta? Siksi toisekseen, jos ja kun kerran historiaa on joka
puolella, voivatko tutkijat ylipäätään laiminlyödä "epävirallisen historian"
olemassaolon omissa tutkimuksissaan? Eikö se vaikuta jokaiseen meistä, tutkijat mukaan lukien?
En parhaalla tahdollakaan voi sanoa, että olisin havahtunut kirjan luettuani huomaamaan historian
läsnäolon aivan uudella tavalla. Kirjasta jää mielikuva täydellä vatsalla
kirjoitetusta historiasta. Sen pohjana on yksi oivallus, jota sitten sulatellaan porukalla kaikessa rauhassa.
Omat odotukseni kirjasta täytti lähinnä Mikko Laitamo, joka käy artikkelissaan läpi
"kahvia juodessaan" yhden päivän Helsingin Sanomista löytyvät viittaukset historian
monimuotoiseen läsnäoloon. Teräviä havaintoja on kuusisivuisessa artikkelissa kiitettävä
liuta. Jos historiaa ei lehtijutussa eristetä erilliseen laatikkoon, niin se on läsnä itse jutussa,
vaikka taustat "luodaan teksteissä usein varsin pienin elein". HS:n logon jugend-kirjaimet ja etusivun
sulkakynää pitelevä leijona korostavat lehden omia perinteitä, Lumene taas ratsastaa etusivun
mainoksessa omalla 30-vuotisella taipaleellaan. Kotimaanuutinen otsikolla "Työvoimapula huolettaa jo enemmän
kuin työttömyys" viittaa tilanteeseen, jolloin työttömyys huoletti enemmän kuin puute
työntekijöistä. Ja niin edelleen. (Mutta miten sieraimiaan nuoleva lehmä kuvastaa Telian
nykyaikaisuutta?)
Laitamon kirjoitus täyttää parhaiten kirjan tavoitteen osoittaa, miten historia on läsnä
arkielämän tasolla miltei huomaamatta, sekä miten se on usein muiden ihmisten luomaa kuin varsinaisten
historiantutkijoiden (tässä tapauksessa toimittajien ja mainostajien). Tosin voi lisätä, että
toimittajat ja mainostajat ovat kansa- ja peruskoulussa lukeneet juuri ne samat historian oppikirjat kuin me kaikki
muutkin. Laitamon artikkelissa miellyttää lisäksi sarkasminsävyinen alkuasetelma, joka kertoo
tutkimuksen itsensä "jokapäiväisyydestä". Kirjoittaja kertoo tavoitelleensa "vaikutelmaa siitä,
että historiantutkijana muka vapaasti assosioisin aamukahvin ääressä lehdestä lukemaani, vaikka
todellisuudessa jutun kirjoittaminen aina vaatiikin oman puurtamisensa". Niinpä.
Jokapäiväinen historia pyrkii kiitettävästi olemaan yhtenäinen kokonaisuus:
kirjoittajat viittaavat ahkerasti toistensa kirjoituksiin ja johdattelevat lukijaa astumaan aiheesta toiseen. Vaan
tarvitseeko 150-sivuinen kirja todella kaksi johdantolukua? Lindroosin ja Kalelan yhdessä kirjoittaman johdannon
lisäksi Kalelan oma, kirjan ensimmäinen artikkeli toimii laajennettuna introna kirjan teemalle. Parhaiten
toisen johdantoluvun makua Kalelan artikkelille antaa erittely kirjan lukujen sisällöstä, joka on juuri
tehty itse johdannossa. Onko toimittajilta jäänyt oma teksti toimittamatta?
Kirjan kannessa punapaitainen nuorimies skeittaa Mannerheimin ratsastajapatsaan juurella. Jokapäiväisen
historian teesejä soveltaen: valkoisen kenraalin patsas on kiveen hakattua historiankirjoitusta, joka edustaa
sodasta selvinnyttä Suomea ja sen sankarijohtajaa. Taustalla loistava Kiasma taas heijastaa 1990-luvun
(arkkitehtien ja rakennuslautakunnan jäsenten) näkemystä kauniista ja toimivasta julkisesta tilasta,
kohtaamisista ja esteettisistä elämyksistä. Yksinäinen skeittaaja on kuitenkin ottanut haltuunsa
omiin tarpeisiinsa sopivan tilan, eli tasaisen graniittialustan valkoisen kenraalin juurella. Tähän kirjakin
kai pyrkii: korostamaan ruohonjuuritason toimintaa monumentaalisten rakenteiden puitteissa.
Kirjoittaja Katja
Huumo on filosofian maisteri ja suorittaa jatkotutkintoa Helsingin yliopiston historian laitoksessa.
|
