Historiallisia Arvosteluja 12/2002:
Martin Guerren paluu

Historiallisten mahdollisuuksien laboratoriossa

laatinut Päivi Räisänen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu. Suomentanut Aulikki Vuola. Gaudeamus: Helsinki, 2001. 181 sivua.

Natalie Zemon Davis on tullut Suomessa tunnetuksi teoksensa Kolme naista (1997) ansiosta.(1) Vihdoin on kuitenkin saatu suomeksi myös se teos, johon Davisin maine maailmalla ensisijaisesti perustuu. Davisin alkujaan parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Martin Guerren paluu on klassikko, joka usein mainitaan samassa hengenvedossa ranskalaisten annalistien tai italialaisten mikrohistorioitsijoiden kanssa.

Tarina on lyhyesti seuraava: Pyreneiden juurella elänyt talonpoika Martin Guerre jätti kotinsa ja nuoren vaimonsa Bertrande de Rolsin sotaan lähteäkseen. Vuosia myöhemmin kylään ilmestyi Guerreksi tekeytyvä onnenonkija, jonka Bertrande otti auliisti elämäänsä. Muutaman vuoden pari eli rauhaisaa yhteiseloa, kunnes huijari-Martin, Arnaud du Tilh, joutui hankaluuksiin mahtavan lankonsa Pierren kanssa. Pierre Guerre vei "Martinin" henkilöllisyyden lopulta oikeuden ratkottavaksi. Juuri kun Arnaudille oltiin antamassa vapauttavaa tuomiota, sodassa haavoittunut todellinen Martin Guerre rahjusti paikalle kuin jalkapuoli deus ex machina. Arnaud tuomittiin kuolemaan, Bertrande vapautettiin syytteistä ja oikea Martin Guerre palasi entisen elämänsä herraksi.

Tapaus ja siihen liittynyt oikeudenkäynti herätti aikanaan paljon kohua. Michel de Montaigne mainitsee tapauksen esseissään, ja juttua käsitellyt tuomari Jean Coras kirjoitti siitä kirjan, joka on yksi Davisin tutkimuksen päälähteistä. Davis seuraa Martin Guerren paluussa pitkälti tapahtumien kronologista järjestystä. Kahdessa viimeisessä luvussa hän luotaa Martin Guerren tapauksen oppineissa aikalaisissaan Corasissa ja Montaignessa herättämiä reaktioita.

Davis suhteuttaa laajan arkistomateriaalin avulla Martin Guerren elämänpiiriä ja kokemuksia siten, että hän tuo analyysinsa tueksi useita vastaavanlaisia tapauksia. Näin yksilö Martin Guerre nivoutuu osaksi aikaansa. Toisaalta Davis kyseenalaistaa tämän yksittäistapauksen nojalla aikaisempaa tutkimusta: esimerkiksi sivulla 36 Davis horjuttaa Guerrejen tapauksen avulla näkemystä, jonka mukaan talonpoikien muutot olisivat johtuneet ensisijaisesti taloudellisista näkökohdista. Vahvan sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstualisoinnin ansiosta Davis onnistuu saamaan tutkimukseensa syvyyttä, joka jäisi puuttumaan pelkkiä Martin Guerren oikeudenkäynnistä kertovia kirjoja lähteinä käytettäessä. Näin Martin Guerren tapaus ei ole vain se "eriskummallinen tarina" (histoire prodigieuse), jona sitä markkinoitiin jo 1500-luvulla. Davisin omin sanoin (s. 17):

"Minulle sopii varsin hyvin, että kyseessä on epätavallinen tapaus, sillä joskus voi jokin erikoislaatuinen kiistakysymys paljastaa sellaisia motiiveja ja arvoja, jotka hukkuvat jokapäiväisen elämän vilskeeseen. Toivon pystyväni osoittamaan, että tämän pyreneläiskylän kolmen nuoren asukkaan vaiheet eivät olleetkaan niin kaukana heidän naapuriensa tavanomaisemmista kokemuksista ja että petkuttajan sepityksillä on yhteyksiä tavanomaisempiin tapoihin luoda henkilökohtaista identiteettiä."

Tällaisten "poikkeuksellisten tyypillisyyksien" tarkastelusta on sittemmin tullut suosittu tapa mikrohistoriallisesti suuntautuneessa tutkimuksessa.

Martin Guerren paluu sisältää lukuisia kiinnostavia teemoja, joista mainittakoon lyhyesti muutama. Keskeisin niistä liittyy yksilön identiteettiin ja toimintamahdollisuuksiin uuden ajan alun talonpoikaisyhteisöissä. Davis näkee niin talonpojat kuin naisetkin – kaksi historiankirjoituksen pitkään huomiotta jättämää ihmisryhmää – aktiivisiksi ja mahdollisuuksiaan taitavasti punnitseviksi toimijoiksi. Davis uskoo Bertrande de Rolsin ottaneen Arnaud du Tilhin miehensä tilalle tietoisena siitä, että tämä ei ollut oikea Martin Guerre. Nuoren Bertranden sosiaalinen asema oli huomattavasti huonontunut Martin Guerren lähdettyä, eikä hän voinut solmia uutta avioliittoa niin kauan kuin Martinin kuolemasta ei ollut varmaa tietoa. Karismaattisen Arnaudin ilmaantuminen näyttämölle tarjosi mahdollisuuden, jonka Bertrande ymmärsi käyttää hyväkseen.

Davis käyttää alkujaan Montaignelta juontuvaa ja sittemmin Stephen Greenblattin tunnetuksi tekemää termiä "itsensä muokkaus" (self-fashioning) kuvaamaan Martin Guerren, Bertranden ja Arnaudin omaksumia uusia rooleja ja "naamioita". Oppineet kävivät 1500-luvulla kiivasta keskustelua itsensä muokkauksesta. Davis haluaa yhtäältä tarkastella Martin Guerren tapauksen aikalaisissa herättämää suurta kiinnostusta tätä taustaa vasten, toisaalta laajentaa käsitteen käyttöalaa oppineen diskurssin ulkopuolisiin tilanteisiin ja alempiin kansanryhmiin.(2) Hän esittää, että nimen muuttaminen ja uuden henkilöllisyyden luominen ei ollut mitenkään tavatonta 1500-luvun kylissä ja pikkukaupungeissa. Esimerkiksi uudelle seudulle muuttavan talonpojan oli omaksuttava uudet elintavat, kenties muutettava nimensäkin kuten Guerrejen, joiden baskinimi oli alun perin Daguerre (s. 56–58). Itsensä muokkaaminen oli keino selviytyä.

Toinen jännittävä kysymys on protestanttisen uskon osuus Arnaudin ja Bertranden tarinassa. Pariskunnan protestanttisuus jää teoksessa kuitenkin pelkkien arvailujen varaan. Sen, että protestanttinen pappi kulki Artigat'n kylän halki, ei tarvitse tarkoittaa – niin kuin Davis väittää – että kylässä olisi väistämättä jollakulla ollut kansankielinen Uusi testamentti, josta reformoidut ajatukset olisivat väistämättä levinneet kansanihmisten pariin (saati että ne olisivat levinneet juuri siinä muodossa kuin matkaava pappi olisi toivonut). Myöskään se, että Rolsin perheestä tuli protestanttinen 1600-luvulla, ei riitä todistamaan, että se olisi ollut sitä jo oikeudenkäynnin aikaan 1550-luvun lopulla (s. 65–68).

Davis käsittelee laajasti protestanttisuuden Arnaudille ja Bertrandelle tarjoamaa henkistä ulospääsyä tukalasta tilanteesta, ja vaikka tekstivirran mukanaan pyyhkäisemälle lukijalle saattaa syntyä toinen mielikuva, Davis jättää kysymyksen lopulta avoimeksi. Davis on myöhemmin korostanut kirjoittaneensa pelkästä Arnaudin ja Bertranden protestanttisympatioiden mahdollisuudesta; sellaisesta merkittävästä mahdollisuudesta toki, joka paljastaa uudenlaisia yhteyksiä ja tutkijalle "uudenlaisia näkökulmia yhteyksiin". Näin Davis pyrkii täyttämään niitä harmillisia aukkoja, joita väistämättä jää uuden ajan alun talonpoikien maailmankuvan ja siitä niukasti kertovien lähteiden väliin.(3)

Lukuisten "mitä jos?" –spekulaatioiden ohella Davisin tyylille ominainen piirre on rohkea minä-muodon käyttö. Esimerkiksi sivulla 78 hän kirjoittaa: "Pysähdyn hetkeksi tähän ja kysyn, oliko tällainen tilanne väistämätön". Samalla sivulla esiintyy vielä sellaisia persoonallisia ilmaisuja kuten "asetan kysymyksen toisin", "puhuessani", "uskon" ja "en tarkoita". Kyseessä ei ole vain kirjallinen tyylikeino, vaan Davis tuo tietoisesti tutkijan ja tutkimusprosessin näkyväksi osaksi valmista tekstiä. Davisilla on oma "historian laboratorionsa", joka tuottaa historiallisten todisteiden sijaan historiallisia mahdollisuuksia (s. 8). "Lukijalle esittämäni tarina on siis osaksi omaa luomustani, jota menneisyyden äänet tosin tiukasti vartioivat" (s. 18).

Ei ole ihme, että tämänlainen lähestymistapa on herättänyt keskustelua. Davisin mukaan eräiden kriitikoiden peräänkuuluttama "kirjaimellinen empirismi"(4) kuitenkin typistää Martin Guerren tarinan pelkäksi moralisoivaksi legendaksi. Oli Davisin argumentaatiosta ja lähteiden käytöstä mitä mieltä hyvänsä (ja joskus hän käy uskottavuuden rajoilla), Martin Guerren paluu on verraton ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Huomionarvoista teoksessa on ennen kaikkea Davisin kokeellinen tapa kertoa uudelleen tarina, joka on kerrottu useasti aikaisemminkin sekä luova uudenlaisten kysymysten esittäminen. Davis korostaa nähdäkseni aivan oikein, että olennaista historiantutkimuksessa on tulla tietoiseksi menneisyyden ongelmista ja ristiriitaisuuksista. Historioitsijan tulee varoa yksioikoisia johtopäätöksiä ja pohtia mielessään kysymystä, "kuinka tiedämme sen, mitä tiedämme" (s. 155).

Viitteet:

• Natalie Zemon Davis, Kolme naista. Otava: Helsinki, 1997. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Alkuteos Women on the Margins. Three Seventeenth-Century Lives. Harvard University Press: Cambridge, Massachusetts, 1995.
• Natalie Zemon Davis, "On the Lame", American Historical Review 93 (1988), 572–603, 589–590.
• Natalie Zemon Davis, "On the Lame", 591.
• Tällä Davis viitannee ennen kaikkea Robert Finlayn esittämään perusteelliseen kritiikkiin. Robert Finlay, "The Refashioning of Martin Guerre", American Historical Review 93 (1988), 553–571.

Teoksen esitteli Päivi Räisänen, Helsingin yliopiston jatko-opiskelija, joka valmistelee yleisen historian väitöskirjaansa International Max Planck Research Schoolissa Göttingenissä.

Takaisin edelliselle tasolle