Historiallisia Arvosteluja 1/2002:
Arjessa ja liikkeessä

Työelämän tuhatsärmäiset suhteet

laatinut Kalle Kallio

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Kari Teräs: Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880–1920. Bibliotheca historica 66, SKS: Helsinki, 2001. 422 sivua.

Työväen historiaa ja työelämän suhteita on pitkään tarkasteltu joko ammattiyhdistysten näkökulmasta tai pelkkänä arkipäivän historiana, ilman kytköstä politiikkaan. Vaikka perinteisen organisaatiohistorian ja kansatieteellisen deskription rajoja on 1980-luvulta lähtien rikottu lukuisia kertoja, hukassa on Teräksen mukaan vuoroin ollut arki vuoroin liike. Väitöskirjassaan Teräs käsittelee työelämän suhteita pitkälti arkipäivän politiikkana: teollisissa suhteissa työntekijällä oli huomattavasti enemmän vaihtoehtoja kuin auktoriteetteihin suostuminen tai niiden vastustaminen. Teräs selvittääkin, miten työntekijät pystyivät ajamaan intressejään työelämän arjen tasolla ja miten ammattiyhdistysliike vastasi tätä tavoitetta. Tutkimuksessa on siis mielenkiintoinen jännite yksilön ja yhteisön sekä arjen ja politiikan välillä.

Teräksen tutkimus rajoittuu vuosiin 1880–1920, jolloin suomalainen ammattiyhdistysliike syntyi ja työelämän suhteet olivat jatkuvan murroksen kourissa. Tutkimusta ei ole varsinaisesti rajattu mihinkään kaupunkiin, mutta Teräs selvästi painottaa turkulaista teollisuutta. Rajauksen epätäsmällisyys hieman häiritsee, koska lukijalle ei käy aina selväksi, millaisessa kontekstissa kirjoittaja liikkuu. Tuntuisi turvallisemmalta, jos Teräs olisi edes lyhyesti esitellyt Turun teollisuutta vuosisadan vaihteessa ja turkulaisen työväestön elinoloja. Hänellä on tietysti paljon painavampaakin sanottavaa, mutta kaikki lukijat tuskin tuntevat Turun teollisuuden historiaa riittävän hyvin.

Teos jakautuu kahteen osaan, jotka kirjan otsikon mukaisesti pohtivat työelämän suhteita ensin arjessa ja sitten liikkeessä. Ensialkuun tuntuu siltä, että Teräksen pyrkimys yhdistää arkipäivä ja politiikka kompastuisi omiin lukuihin eristämiseen, mutta käytännössä kumpikin näkökulma on ansiokkaasti koko ajan esillä.

Teräs korostaa linjakkaasti työpaikan arkisia verkostoja muun muassa ammattikuntaylpeyden, keskinäisen avunannon, uusien työntekijöiden initiaation ja teollisen kurin kautta. Teräksen mukaan nuorille oppipojille annosteltiin kunnian ja häpeän kokemuksia, joiden avulla heille opetettiin työpaikan sosiaalisia normeja. Työläisten omat kunnian koodistot ohjasivat työntekoa ja työnjohtoon otettiin tietoisesti etäisyyttä. Työläisten moraaliopit poikkesivat työnantajan määräämästä kurista. Kyse ei ollut vain uppiniskaisesta vastarinnasta vaan oman tilan ja ajan haltuunotosta: firabelityöt tehtaan työkoneilla, rakennusaineiden varastaminen, luvattomat lepotauot, urakkatyökiellot sekä työntahdin ja taukojen itsenäinen määrääminen ovat erinomaisia esimerkkejä työntekijöiden omapäisestä toiminnasta. Kaikessa tässä työntekijät olivat luovia subjekteja, jotka jatkuvasti muokkasivat työyhteisön toimintaa haluamaansa suuntaan, eivät vain vastustaneet tehtailijoiden työtehollisia uudistuksia.

Teräs hakee esimerkkinsä erilaisista työyhteisöistä, satamista, rakennuksilta, konepajoista ja tekstiiliteollisuudesta. Näin hän tavoittaa yleisen kuvan ajanjakson luonteesta, mutta työpaikkojen väliset erot hämärtyvät. Seuraavaksi pitäisikin kysyä, hallitsivatko eri ammattialojen työläiset ajan ja tilan käyttöään samalla tavalla. Kansatieteessä työelämää on perinteisesti tutkittu yhden työpaikan tai ammattikunnan rajoissa ja pyritty juuri osoittamaan työyhteisöjen välisiä eroja, valitettavasti Teräksen näkökulmia konkreettisemmalla tasolla. Kun työn arki vaikuttaa poliittisen liikkeen luonteeseen, työpaikkojen välisten erojen pitäisi näkyä myös arkipäivän politiikan monimuotoisuutena. Arjessa ja liikkeessä onkin mikrohistorialliselle työväentutkimukselle oivallinen lähtökohta.

Teräs kyseenalaistaa perinteisen näkemyksen, että alhainen järjestäytymisaste johtaisi vähäiseen tai ainakin irrationaaliseen työläisaktionismiin. Koska ammattiyhdistyksiä ei työpaikoilla tunnustettu, niiden toiminta jäi monessa suhteessa marginaaliin. Ammattiyhdistysliike kuitenkin pystyi säätelemään työvoiman myyntiehtoja paikallisella tasolla, vaikka useimmat lakot organisoitiin erillisten lakkokokousten kautta. Myös palkoista tai työehdoista neuvoteltiin erilaisten, hyvinkin epämuodollisten mutta tilanteeseen sopivien organisoitumistapojen avulla. Teräksen mukaan järjestäytymättömiä ei voikaan pitää ammattiyhdistysliikkeen ulkopuolisina, koska useimmiten he tukivat ay-liikkeen tavoitteita ja osallistuivat joukkotoimintaan. Rajanveto työläisten välillä perustui luottamukseen: vain lakkorikkurit ja petturit suljettiin päättäväisesti työyhteisön ulkopuolelle. Ammattijärjestöt pystyivät määrittelemään normien sisältöä, mutta niiden valvonta jäi laajemman yhteisön käsiin.

Teräs puolustaa käyttämäänsä verkostonäkökulmaa juuri liikkeen monimuotoisuudella: ammattiyhdistysliike ei ollut vuosisadanvaihteessa luja ja keskitetty organisaatio vaan muistutti monien nykypäivän kansanliikkeiden kaltaista verkostoa, jolla on ydinjoukko ja liepeillä toimivia satunnaisaktiiveja. Teräs analysoi laajasti myös aikalaiskeskustelua, jossa ammattiyhdistyksiä verrattiin jäsenten vaihtuvuuden takia kestikievariin. Monet tavoittelivatkin closed shop -järjestelmää, jossa työnsaanti olisi edellyttänyt osaston jäsenyyttä. Teräksen teokseen tuoreutta tuo se, että ammattiyhdistysliikettä tarkastellaan juuri järjestäytymättömyyden näkökulmasta. Hänen mukaansa liikettä pitivät koossa sekä poliittiset että rationaaliset mutta myös normatiiviset, tunnedynaamiset ja moraaliset siteet.

Teräs kytkee tutkimuksensa hienosti tämän päivän keskusteluun. Kun nykyään puhutaan paljon valtakunnallisen työsopimusjärjestelmän hajauttamisesta paikallistasolle, Teräs mainitsee tutkineensa tilannetta, jossa työelämää säädeltiin ainoastaan työpaikkojen tasolla. Paikallisen ja kansallisen sopimisen ristiriita oli olemassa jo vuosisadanvaihteessa ja Teräksen mukaan näiden tasojen välinen tasapaino tulee jatkossakin olemaan erittäin tärkeä järjestelmän toimivuuden ja koko yhteiskunnankin kannalta.

Arjessa ja liikkeessä on onnistunut ja uraauurtava tutkimus työelämän suhteista. Teräs nostaa laajasta aiheestaan huolimatta esiin oleellisia ja kiinnostavia piirteitä, jotka ovat jääneet aiemmin hyvin vähälle huomiolle. Jos teosta pitää jostain moittia, niin ulkoasussa olisi paljonkin parannettavaa. Teräs käyttää välillä kvantitatiivista aineistoa ja esittää tämän hyvin suttuisten ja sekavien kaavioiden avulla.

Kirjoittaja Kalle Kallio tekee Helsingin yliopiston historian laitoksessa Suomen ja Pohjoismaiden historian gradua 1900-luvun alun ratajätkistä.

Takaisin edelliselle tasolle