Historiallisia Arvosteluja 8/2002:
Suomen historia 1–2

Synteesi Suomen historiasta

laatinut Kati Katajisto

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Pentti Virrankoski: Suomen historia 1–2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001. 1138 sivua.

Suomen historian yleisesityksiä on totuttu pitämään erittäin arvovaltaisina ja vaikuttavina teoksina. Näin jo senkin takia, ettei niitä ole tavannut ilmestyä kovinkaan usein. Viime vuosina tällainen käsitys on joutunut kuitenkin kyseenalaiseksi, sillä yhä useampi alan yleisteos kilpailee keskenään lukijakunnan huomiosta. Ja tämän voi katsoa pelkästään positiiviseksi seikaksi, sillä näin edesautetaan sitä, ettei vain yksi teos sanele laajalle yleisölle Suomen historian pidemmän aikavälin yleiskuvaa tai niin sanottua totuutta tapahtumista.

Tällainen ilmiö ei varmasti häiritse myöskään Suomen historian 1 ja 2 kirjoittanutta Pentti Virrankoskea. Kirjansa alussa Virrankoski ilmoittaa, ettei hän halua lähteä historian totuudentorveksi. Virrankosken mukaan kirjoitettu historia ei ole menneisyyden oikea ja tarkka kuva. Monille historioitsijalle tämä on varmastikin itsestään selvää, mutta laajempaa yleisöä ajatellen tämä huomautus on varmasti paikallaan. Nähdäkseni yhä usein törmää ajatukseen, että historiasta olisi löydettävissä jokin absoluuttinen ja varma totuus. Tämä ajattelutapa liittyy osittain siihen, että usein ymmärretään historioitsijoiden lähteiden käyttötapa niin, että lähdetiedot olisivat jo sinänsä historiaa. Siksi Virrankoski muistuttaa lukijoita myös siitä, että vasta lähteiden monivaiheisen läpikäynnin kautta päästään päätelmiin.

Edellisten kaltaisten näkökohtien tuominen esille yleisesityksessä onkin mielestäni piristävää, varsinkin kun lukijaa muistutetaan siitä uudelleen myös teoksen edetessä. Vai mitä sanotte lähes liiankin tuskaantuneesta kommentista koskien esihistoriaa: "Tutkijat eivät ole yksimielisiä tästä, mutta harvoin he ovat yhtä mieltä mistään" ( s. 52). Samalla tällainen keskustelu terävöittää hedelmällisellä tavalla yleisön ja historiankirjoittajien keskinäistä suhdetta. Samoin kuin muilla oppialoilla – esimerkiksi lääketieteessä – on historiankirjoituksessa aika julkisesti tuulettaa "ainoan totuuden" tietävän ammattikunnan edustajan asiantuntijan viittaa.

Alkusanoissaan 'Lukijalle' Virrankoski nostaa tärkeäksi näkökohdaksi esiin myös historioitsijoilta vaaditun tieteellisen mielikuvituksen. Historiantutkijan olisi osattava yrittää asettua entisajan ihmisten asemaan. Kuviteltava, miten asiat ovat mahdollisesti olleet ja mitä ihmiset ovat saattaneet ajatella, mutta pitäen kuitenkin mielessä lähdekritiikki, kylmä harkinta ja asiantuntemukseen liittyvät rajat ja mahdollisuudet. Ja Virrankoski jatkaa siitä, miten käsitys ihmisluonnosta on muuttunut 1900-luvun mittaan psykologian kehityksen ja raakojen sotien vuoksi. Usko järjen voimaan on kokenut inflaation viettien ja tunteiden voiman astuessa näyttämölle sen rinnalle ja ohikin.

Samoin Virrankoski tuo erittäin aiheellisesti esiin, onhan kyse yleisesityksestä, että historiaa ei ole helppo tutkia ja kirjoittaa tasapuolisesti. Kaikki ei mahdu mukaan. Historioitsijan on pakko valita laajasta aineistosta tärkeät asiat ja henkilöt sekä painotettava aiheita pääasiassa sen mukaan, mikä on vaikuttanut olojen kehitykseen. Virrankoski sanookin: "Kun tätä ei voi mitata, eri seikkojen merkitystä joutuu arvioimaan melko vaistonvaraisesti, ja siinä erehtyy helposti". Mielestäni tämä vaistonvaraisuuden korostaminen on kuitenkin liioiteltua Virrankosken ammattitaitoon nähden. Samoin se on liioiteltua siihen nähden, että Virrankosken Suomen historia ei eroa mitenkään radikaalisti aikaisempien Suomen historian yleisesitysten genrestä, vaikka siinä onkin luonnollisesti joitain erilaisia painotuksia kuin edeltäjissään.

Mainitusta problematiikasta huomauttaminen on kuitenkin paikallaan, ja se osaltaan vie pohjaa kritiikiltä koskien kirjan aihevalintoja ja niiden painotuksia (palaan tähän kuitenkin vielä myöhemmin). Samoin tästä on tietenkin samalla ymmärrettävissä, miten vaikeaa tällaisten valintojen tekeminen ylipäätänsä on. Yhden ihmisen rajat tulevat väkisinkin vastaan, oma asiantuntemus ja mielenkiinnon kohteet vaikuttavat väistämättä kirjan sisältöön – sekä hyvässä että pahassa. Ja lisäksi on todettava, että jos joku valitsisi yleisesitykseensä täysin totutusta poikkeavan näkökulman, enpä usko, että kritiikin tulva loppuisi lyhyeen.

Eri näkökulmista Virrankoski sanoo yrittäneensä erityisesti välttää näön sumentavaa nationalismia, koska kansallinen näkökulma voi olla hänen mukaansa erityisen haitallinen, vaikka sanookin kuuluvansa myös itse "siihen kansaan, jota hyttyset purevat ja käärmeet pistävät". Teoksesta onkin havaittavissa, että kansallinen näkökulma on tärkeä ja arvokas lähtökohta Virrankoskelle, eräänlainen arvojärjestelmän pohja, samoin kuin myös kristilliset arvot. Mutta Virrankosken historiankirjoituksen ei voi katsoa kuitenkaan olevan sellaista "nationalistista historiankirjoitusta", josta usein näkee varoitettavan (kuten Danielsson-Kalmarista). Tosin tällaisesta (liiallisen) kansallismielisestä näkökulmasta on kyllä löydettävissä viitteitä myös uudemmasta historiankirjoituksesta, jotka itse taaseen saattavat moittia siitä samasta varhaisempaa kirjallisuutta. Pohtimatta tuntuukin jääneen, miten Suomen historian kirjoittaminen olisi ylipäätäänsä mahdollista ilman jonkin asteista kansallista näkökulmaa. Näiden kahden näkökulman veteen piirretyn rajaviivan, "lähtökohtaisesti pakollisen" kansallisen näkökulman ja sokaisevan nationalismin välillä kaivataankin keskustelua, minkä myös Virrankosken kommentti osoittaa.

Virrankoski itse huomauttaa kirjansa alussa, että historiassa on loppujen lopuksi kyse tulkinnasta. Virrankoski esitteleekin teoksensa puitteissa eri teorioita, kosketellen varsinkin Suomen historian perinteisiä "kuumia perunoita" kuten nuijasotaa. Hän torjuukin Heikki Ylikankaan kuuluisan teorian sen syistä. Joissain kohdin kirjaa eri teorioiden esittely on laajempaa kuin toisissa, ja näistä valinnoista voi olla myös eri mieltä, samoin kuin siitä, mitkä teoriat Virrankoski itse katsoo pätevimmiksi.

Katsoisin kuitenkin, että Virrankoski on onnistunut varsin hyvin teorioiden esittelyssään ja niiden valinnoissa, vaikka joissain kohdin kuultavatkin läpi hänen omat arvoasetelmansa. En silti näe Virrankosken menneen tässä liiallisuuksiin, vaikka varsinkin kirjan lopussa uudempaa aikaa käsitellessään hän tuo entistä selvemmin esiin omat mielipiteensä ja arvostuksensa. Tämä epäilemättä heijastaa myös sitä, miten vaikea on kirjoittaa lähimenneisyydestä.

Kuten edellä on jo todettu, ei Virrankosken Suomen historia 1–2 poikkea paljoakaan aikaisemmista yleisteoksista niin esitystavaltaan kuin aihevalinnoiltaankaan. Niin sanotuista uudemmista historioista Virrankoski näyttää selvästi pyrkineen ottamaan huomioon naishistorian ja ympäristöhistorian, mikä on tietysti hyvä. Tosin varsinkin edellisestä syntyi aluksi se vaikutelma, että se oli vähän niin kuin väkisin ympätty mukaan edes lyhyillä välipuheilla. Tilanne tämän suhteen parani kuitenkin alun jälkeen. Naishistorian lisäksi Virrankoski olisikin voinut panostaa myös naishistoriantutkijoiden esiintuomiseen, sillä viittaukset näihin olivat – kuten yleensä – huomattavasti vähäisempiä kuin miestutkijoihin.

Ominaista Virrankoskelle näyttää olevan varsin henkilökeskeinen esittämistapa, jolloin historian eri toimijat pääsevät hyvin esiin. Toisaalta tällainen esitystapa luo televisiosarjojen henkilöhahmojen lähikuvien kaltaisella tavalla läheisyyttä menneisyyden persooniin, jolloin lukijan saattaa olla helpompi samaistua ja ymmärtää historian kulkua, mutta toisaalta vaarana on joidenkin henkilöiden liiallinen korostaminen. Onkin todettava, että varsinkin Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Anders Chydenius nousivat vahvasti esiin.

Virrankosken kirjaa lukiessa nousi useasti mieleen myös hänen positionsa kirjoittajana. Eläkkeelle jääneenä professorina hän kirjoittaa asemasta, joka suo hänelle tiettyjä vapauksia ja poistaa epäilemättä myös joitain paineita. Tämä näkyy mielestäni osittain hänen kirjoitustyylissään, jossa hän paikoin ottaa sellaisia ilmaisunvapauksia, joita en muista nähneeni hänen aikaisemmassa tuotannossaan. Hänen kirjoitustyylinsä on ylipäätänsä selkeää ja helppolukuista. Paikoittain Virrankoski muistelee vapaasti myös omia kokemuksiaan ja käyttää niitä tutkimuksensa materiaalina. Nämä tuovat kirjaan omakohtaista lämpöä, vaikka tuntuvatkin aluksi vähän oudoilta. Virrankoski ei myöskään peittele pohjalaista taustaansa, ja pohjalaisuus ja Virrankosken omat aikaisemmat tutkimukset saavat teoksessa oman huomionsa.

Virrankosken positioon kirjoittajana vaikuttaa myös hänen ikänsä. Eikä Virrankoski esimerkiksi uudempien muotisuuntausten kohdalla peittele tällaista varttuneemman tutkijan näkökulmaa aiheeseen. Jotkut hänen kommenttinsa koskien nykyaikaa saattavatkin kuullostaa nostalgisilta tai pelkästään huvittavilta, kun taas hänen huolensa armeijan aseistuksen riittävyydestä saattaa pistää sotaa kokemattoman sukupolven korviin. Tätä tosin vaimentaa Virrankosken yleisesti esiintuoma sodan kurjuus ja raakuus. Lisäksi Virrankosken ikä ja asema näkyvät teoksessa sillä tavalla, että hän näyttää käyvän keskustelua pitkälti vanhempien tai asemansa vakiinnuttaneiden historioitsijoiden kesken.

Ja vielä hänen positiostaan. Eläkkeellä olevana Virrankoski epäilemättä kirjoittaa, koska hän haluaa kirjoittaa tai koska hän kokee, että hänen on vielä sanottava jotain – olkoon tämä nyt sitä tieteellistä mielikuvitusta. Mitään aivan erityistä sanomaa en silti löytänyt hänen kirjastaan. Pääasiallisesti siitä heijastuu mielestäni humaani suvaitsevaisuus, tieteen totuuden rajallisuuden tunnustaminen, ja myös jonkinlainen huoli suomalaisten tulevaisuudesta, jonka Virrankoski uskoo kuitenkin ajoittaisista epäilyksistään huolimatta olevan hyvä. Teoksen viimeisillä riveillä ilmaistaankin nähdäkseni eräänlainen historiankirjoittajan jättämä testamentti lukevalle kansalle – katsokoon sen jokainen itse.

Kirjoittaja Kati Katajisto on tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa ja valmistelee väitöskirjaa eliitin "suomalaistumisesta" autonomian ajan alussa.

Takaisin edelliselle tasolle