Historiallisia Arvosteluja 7/2002:
Voittamaton
Kalseakatseisista miehistä
laatinut Tero Karasjärvi
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Peter Englund: Voittamaton. Erään miehen tie Ruotsin suurvalta-aikana.
Ruotsinkielinen alkuteos Den oövervinnerlige, 2000. Suomentanut Seppo Hyrkäs.
WSOY: Helsinki, 2001. 910 sivua.
Taannoin Ruotsin Akatemiaan valitun Peter Englundin uusin järkälemäinen teos Voittamaton on
nimetty Ruotsin "voittamattoman" soturikuninkaan Kaarle X Kustaan mukaan. Englundin omien sanojen mukaan se on toinen osa
aiottua 1600-lukutrilogiaa ja samalla itsenäinen jatko-osa yhtälailla massiiviseen trilogian ensimmäiseen
osaan Suuren sodan vuodet (Ofredsår, 1993, suom. 1996). Tyyliltään Voittamaton
muistuttaa edeltäjäänsä. Englund pyrkii luomaan sotaisen kertomuksensa lisäksi yleiskuvaa
1600-luvun maailmasta. Aihepiirit vaihtelevat tunteiden historiasta viinanjuonnin läpimurtoon ja varhaisen uuden
ajan ihmisen käsityksiin metsän esteettisestä luonteesta.
Sorrettujen ukrainalaisten kapina puolalaisia herrojaan vastaan loi suotuisan tilanteen Ruotsin kuninkaan
hyökkäykselle Puolan sisäisesti hajanaisen aatelisvaltion kimppuun vuonna 1655. Seurauksena oli
ketjureaktio: kostonhaluinen Tanska, hajaannuksen ajasta toipuva Venäjä, uusi nouseva mahti Brandenburg ja
kauppansa puolesta huolestuneet läntisen Euroopan merivallat Hollanti ja Englanti sekaantuivat kaikki monivaiheiseen
konfliktiin. Seurannutta sotaa on joskus kutsuttu 'ensimmäiseksi Pohjan sodaksi'. Nimitys on osuva, Ruotsin
suurvalta-aseman heikko pohja paljastui jo näinkin pian 30-vuotisen sodan aikaisen sotapolitiikan
yllättävien menestysten jälkeen. Ainoastaan koukeroinen diplomatia, Kaarle X Kustaan kuolema ja Ruotsin
kova sotamaine pelastivat tuoreen suurvallan.
Voittamaton jatkaa Suuren sodan vuodet -kirjassa alkanutta Erik Dahlberghin uran ja elämän
läpikäyntiä. Dahlbergh ei kuitenkaan nouse kirjan päähenkilöksi, vaikka kirjan alaotsikkokin,
"Erään miehen tie Ruotsin suurvalta-aikana", selvästi häneen viittaakin. Tuntuu siltä, että
Englund itsekin on kyllästynyt tähän mahtailevaan pyrkyriin. Häntä kiehtoo selvästi
enemmän Kaarle X Kustaan henkilö. Englundin kuvauksen perusteella Ruotsin johtoon oli noussut nautinnonhaluinen,
melankoliaan taipuvainen mutta temperamenttinen tarmonpesä, joka olisi ollut paremmin kotonaan
ratsuväkikomentajana kuin valtionpäämiehenä. Lähdekriittisestä näkökulmasta tuntuu,
että Englund menee välillä liiankin pitkälle Kaarle X Kustaan psykologista profiilia muotoillessaan.
Kirjan luettavuuden ja laajemman lukijakunnan mielenkiinnon kannalta Englund taas on osunut todennäköisesti
oikeaan pyrkiessään tekemään myytinomaisesta "soturikuninkaasta" lihaa ja verta olevan ihmisen.
Henkilöhistoriallisista painotuksista huolimatta kirjan päärooliin nousee kuitenkin kiistatta itse sota
kaikissa muodoissaan. Tässä suhteessa Voittamaton on ehtaa Englundia alusta loppuun. Parhaimmillaan
hän on riisuessaan sotatapahtumilta niiden sotahistoriallis-teknillisen pinnan ja kertoo tapahtumista niiden oikeilla
nimillä niin sanotun uuden sotahistorian parhaiden perinteiden mukaisesti. Englundilla on kyky selittää
1600-luvun taistelujen luonne ja rakenne, se mitä niissä oikeastaan tapahtui, nykylukijalle
ymmärrettävällä tavalla. Samoin strategisia liikkeitä määritelleet poliittiset ja
logistiset periaatteet ja välttämättömyydet tulevat selkeästi esille.
Englund pyrkii myös tuomaan esille kuvaamansa sodankäynnin vaatiman inhimillisen hinnan. Hänen
käsittelyssään sotatapahtumat piirtyvät lukijan mieleen todellisina, tulipalojen kajon, ruudinkatkun
ja tuskanhuutojen värittäminä inhimillisen kärsimyksen draamoina. Mutta usein juuri nämä
kohdat sisältävät myös Englundin helmasynnin. Hän intoutuu kurjuuskuvaksissaan välillä
liikaa ja kuvausten toistuvuus vähentää niiden tehoa. Kun Ruotsin armeija vuonna 1657 lähti Puolasta
kohti uutta vihollista Tanskaa ja aloitti vetäytyessään maan systemaattisen hävityksen, niin lukija ei
voi olla hämmästelemättä, mitä tuhottavaa Puolassa vielä oli jäljellä. Pyrkimys
shokeerata modernin ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suojattia on Englundilla välillä häiritsevän
itsetarkoituksellista.
Juuri tässä valossa on sitäkin yllättävämpää, kuinka Englund hetkittäin
miltei liukuu vanhakantaisen paatoksellisen sotahistorian puolelle. Vai kuinka tulisi tulkita kohta, jossa hän
kuvailee Tanskan suuntaan liikkuvia ruotsalaisia joukkoja seuraavasti: "...kalseakatseisia miehiä, joilla oli
ahavoitunut iho ja arpinen olemus. Ja he olivat pidelleet repaleisia, auringon vaalentamia lippujaan sillä
rauhallisella arvokkuudella, joka on tyypillistä vain veteraaneille."
Heikkoutena voidaan pitää myös Englundin tavaramerkiksi muodostunutta barokkimaista,
rönsyilevää tyyliä. Pääsyy tähän näyttää olevan hänen
halunsa luoda totaalihistoriaa. Pitkät 1600-luvun mentaali- ja kulttuurihistoriaa käsittelevät sivujuonteet
katkovat häiritsevästi poliittis-sotilaallista historiallista kertomusta, jonka seuraaminen on muutoinkin monasti
kovan työn takana. Tässä tosin ovat suurena apuna hyvätasoiset strategista tilannetta esittelevät
kartat ja taistelukaaviot.
Puutteistaan huolimatta Peter Englundin Voittamaton on mahtava saavutus. Varsinainen historiallinen tutkimus
se ei ole, kuten hän itsekin myöntää, mutta tämän tasoista yleistajuista historiallista
kirjallisuutta ei julkaista koskaan liikaa. Yhdessä Suuren sodan vuodet -kirjan kanssa ne muodostavat
monumentaalisen, nykylukijaa puhuttelevan kuvan Ruotsin ja sitä kautta suomalaistenkin historian
eräästä dramaattisimmasta aikakaudesta.
Kirjoittaja Tero
Karasjärvi on helsinkiläinen sotahistoriaan erikoistunut filosofian maisteri.
|
