Historiallisia Arvosteluja 13/2002:
Tauti(n)en historia

Tautista menoa kiinnostavasti

laatinut Timo Joutsivuo

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Heikki S. Vuorinen, Tauti(n)en historia. Vastapaino: Tampere, 2002. 375 sivua.

Voiko kolerabakteereita juoda?

Vuonna 1883 Robert Koch pystyi eristämään Vibrio cholerae -nimiseksi ristityn bakteerin, jonka ainoa tunnettu isäntä on ihminen ja joka erittää koleraa aiheuttavaa toksiinia (kuten on tiedetty vuodesta 1959). Kuten Vuorinen kertoo, Filippo Pacini oli kuvannut bakteerin jo vuonna 1854, mutta Kochin eristämänä se oli silti oman aikansa vilkkaasti keskusteltu kohu-uutinen. Bakteerit tautien aiheuttajina olivat melko tuore keksintö, eikä vanhaa miasmaattista tartuntatautiteoriaa, jonka mukaan epidemiat johtuivat pilaantuneesta ilmasta, suinkaan ollut vielä hylätty. Kaikki lääkärit eivät hurranneetkaan Kochin väitteelle, että hän olisi keksinyt aiheuttajan 1800-luvun laajimmin tappaneelle taudille, koleralle. Eräs näistä epäuskoisista oli müncheniläinen hygieenikko Max von Pettenkofer. Hän pyysi Kochia lähettämään itselleen pullon, jossa olisi kolerabakteereita. Paketin saatuaan von Pettenkorf joi pullon veden bakteereineen. Hänen voitonriemunsa oli suuri, kun sairastumista ei tapahtunut: miasmaattinen teoria oli ottanut selkävoiton bakteriologisesta tautiteoriasta.

Vaikka lääketieteen tohtori, dosentti Heikki S. Vuorisen teos Tauti(n)en historia ei tunnekaan Max von Pettenkoferin tarinaa, se antaa joka tapauksessa vastauksen siihen, miksi von Pettenkofer ei koleraan sairastunut, vaikka niin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua. Heikki Vuorinen kirjoittaa teoksessaan: "Yksinään nieltynä Vibrio cholerae –bakteerit ovat haavoittuvia ja tuhoutuvat mahahappojen vaikutuksesta, mutta aterian tai bikarbonaattien kanssa nautittuna ne aiheuttavat sairastumisen." von Pettenkorfin mahahapot olivat epäilemättä tehneet selvää kolerabakteereista!

Heikki S. Vuorisen tapa käsitellä koleraa antaa ylipäänsä hyvän kuvan siitä, mistä Tauti(n)en historia -kirjassa on kysymys. Vuorinen aloittaa koleran esittelyn taudinkuvauksella: "Kolera on akuutti ripulitauti, johon liittyy tavallisesti oksennusta." Sen jälkeen seuraa tautien oireiden kuvaus sekä mainitun taudinaiheuttajan keksimisen historia. Seuraavaksi siirrytään pohtimaan taudin esiintymistä historiassa. Kuten muidenkin tautien kuvauksessa Vuorinen tarkastelee erilaista kirjallista ja arkeologista todistusaineistoa, jonka perusteella taudin historiaa voidaan valottaa. Koska kolera ei jätä jälkiä luustoon, arkeologinen tutkimus ei kerro taudin mahdollisesta levinneisyydestä historiassa. Siksi kirjallinen lähdeaineisto on ratkaiseva taudin vaiheiden selvittämiseksi. Hippokraattisissa kirjoituksissa kolera mainitaan, mutta sanan yhteys nimenomaan Vibrio choleraen aiheuttamaan tautiin jää hämäräksi, vaikka kuvaus onkin Vuorisen määritelmän sukulainen: "Ateenassa mies sairastui koleraan. Hän oksensi ja hänellä oli ripuli ja kipuja..." Hippokrateen jälkeen kolerasta tulikin yleisnimi niin satunnaisesti kuin epidemianakin esiintyvälle ripulitaudille. Vasta 1800-luvun alussa nimi sai tarkemman merkityksen, mutta vasta saman vuosisadan lopulla taudinaiheuttajan löydyttyä tunnistaminen tuli ratkaisevasti helpommaksi. Vaikka koleran historia ennen 1800-lukua onkin epävarmaa, niin Vuorinen epäilee sitä esiintyneen ainakin Gangesin suistossa Intiassa, ja hän myös viittaa portugalilaisten löytöretkeilijöiden kuvaukseen Intiasta vuodelta 1503, mikä näyttäisi viittaavan koleraepidemiaan. Laajemman mielenkiinnon kohteeksi kolera nousi kuitenkin vasta 1800-luvulla, kun kolerapandemiat alkoivat pyyhkiä maapalloa.

Huolimatta lähdeaineiston puutteista ja kirjallisen lähdeaineiston epätarkoista kuvauksista Vuorinen arvelee, että koleravibriossa olisi tapahtunut jossain vaiheessa geneettinen muutos, minkä seurauksena siitä olisi tullut paljon aiempaa tarttuvampi. Tämä selittäisi kaikkiaan seitsemän pandemian esiintymisen 1800–1900-luvulla. Toisaalta Intian kytkeminen maailmantalouteen yhdistettynä sotajoukkojen liikkeisiin siellä sekä perinteisen yhteiskuntarakenteen hajoamiseen erityisesti Englannin siirtomaaherruuden aikana olisi luonut taudinaiheuttajalle väyliä levitä. Aikalaiset katsoivat koleran leviämisen johtuneen parantuneista liikenneyhteyksistä. Myös keinoja koleran vastaiseen taisteluun kehitettiin: karanteeni ja puhdas juomavesi. Vuorinen kuvaa myös koleran yhteiskunnallista kytkentää: sehän koettiin yhteiskuntaluokkasidonnaiseksi iskiessään enemmän "rahvaaseen" kuin "sivistyneistöön". Englannissa kuitenkin jo 1800-luvun loppua kohden karanteenivalvonta ja kaupunkien hygienian parantaminen (esimerkiksi puhtaan veden saannin avulla ja viemäröinnillä) estivät koleran leviämistä; sen sijaan Intiassa epidemiat riehuivat, koska siirtomaaherrat olivat murtaneet perinteisen infrastruktuurin.

Taudin syistä esitettiin ennen bakteriologista innovaatiota lukuisia ehdotuksia. Vuorinen lähestyy näitä selityksiä suomalaisten lääkäreiden Israel Hwasserin, Elias Lönnrotin ja Heinrich Haeserin mielipiteiden avulla. 1800-luvun alkupuolella Hwasser piti taudin aiheuttajaa tuntemattomana, mutta veikkasi "sekä miasmaattista konstituutiota että tartuntaa" taudin aiheuttajaksi. Lönnrot viittasi pelkoon, alakuloisuuteen, liikaan syömiseen ja juomiseen, vilustumiseen, "tartunta=woiman lisäymiseen umpinaisesa huoneessa". Haeser puolestaan epäili kysessä olleen erityisen orgaanisen koleramyrkyn, joka "oli yhteydessä maaperän saastumiseen ja erityisesti pohjaveden korkeuteen".

Taudista tautiin

Edellä kuvattu koleran tarina on hyvä esimerkki siitä, mikä on Vuorisen kirjan keskeisin anti. Teos antaa hyvän kuvan yksittäisten tautien ilmenemisestä, pyrkii tunnistamaan niitä menneisyydestä sekä selittää, miten niille löydettiin nykylääketieteen hyväksymä selitys. Samalla esitetään joidenkin tautien, kuten koleran, mustan surman ja isorokon suhteen myös vanhoja etiologisia selityksiä. Mielihyvällä voikin todeta, että Vuorisen kolerasta ja muista ihmiskuntaa muinaisuudesta lähtien riivanneista taudeista antama kuvaus on kaikessa selkeydessään kiinnostavaa luettavaa. Koleran ohella infektiotaudeista kuvataan "Ateenan tauti" (jota toisiaan on väitetty rutoksi), rutto, isorokko, influenssa, kuppa, lepra, tuberkuloosi, keltakuume, malaria ja pilkkukuume. Infektiosairauksien ohella perinnölliset taudit ja synnynäiset epämuodostumat, ravintoon tai sen puutteeseen liittyvät taudit, aineenvaihdunta- ja umpierityssairaudet, osteoporoosi, hampaiston taudit, tuki- ja liikuntaelinten taudit, väkivallan aiheuttamat vammat (myös trepanaatio eli kallonporaus), syöpätaudit, sydän- ja verisuonitaudit, epilepsia, aistimien taudit sekä mielenterveyden taudit saavat kuvauksensa.

Kaikki nämä taudit Vuorisen esittelee siis suurin piirtein samaan tapaan kuin referoidun koleran. Taudinkuvaukset muodostavat teoksen rungon, reippaasti yli puolet perustekstistä. Yksi Tauti(n)en historia -teoksen hyviä puolia on myös siinä, että se kirjaa kunkin taudin tunnetut vaiheet Suomessa. Samalla Vuorinen oikoo joitakin käsittämättömiä virheitä suomalaisessa tautihistoriankirjoituksessa. Esimerkiksi mustan surman osalta teoksessa korjataan monissa populaariesityksissä ja muun muassa taannoisessa Suomen Kuvalehden 100 kysymyksen "tiedätkö tieteestä" -sarjassa viljelty perusteeton käsitys, että suomalaisista olisi mustaan surmaan kuollut joka kolmas. Varmaa tietoa siitä, että tauti olisi Suomen turuille iskenyt 1300-luvun puolivälissä ei ole olemassa. Väite siitä, että kolmannes suomalaisista olisi kuollut tuolloin ruttoon, ei siis perustu minkäänlaiseen todistusaineistoon. Sen sijaan myöhemmin rutto kyllä levisi myös Suomeen ja, kuten kaikki Helsingin ruttopuistossa vierailleet tietävät, vuonna 1710 rutto tappoi helsinkiläisiä sankoin joukoin (kuten myös muita suomalaisia). Toinen mielenkiintoinen Suomen tautien historiaan kytkeytyvä näkökulma on kuljettaa läpi kirjan mukana kahta suomalaisen lääketieteen suurta nimeä Israel Hwasseria ja Heinrich Haeseriä mielipiteineen.

Tautien ekologia

Teoksen teoreettisempi osuus käsittelee tautien ekologiaa. Sillä tarkoitetaan lähinnä tautien levinneisyyttä ja lukumääräsuhteita sekä niitä sääteleviä tekijöitä. Vaikuttavia tekijöitä ovat ihmisyhteisöjen koko, yhteisöjen vuorovaikutukset, ravinnonsaantimenetelmät sekä tuotantotavat.

Tautien ekologia on tullut suosituksi erityisesti Mirko D. Grmekin ja William H. McNeillin tutkimusten myötä. Grmek on kehittänyt patokenoosin käsitteen kuvaamaan tautien kokonaisuutta tietyssä yhteisössä tietyllä hetkellä. Mallin mukainen jokaisen taudin esiintyvyys riippuu muiden tautien esiintyvyydestä. Grmekin ajattelun mukaan tautien kokonaisuus pyrkii tasapainoon. Luonnollisesti todellisuudessa kysymys on vain teoreettisesta mallista, koska tasapaino on mahdollinen vain vakaassa ekologisessa tilanteessa sekä suljetun ja vakiintuneen väestön keskuudessa. McNeill on puolestaan kehittänyt ajatuksen tasapainosta taudinaiheuttajien ja väestön välillä olosuhteiden pysyessä vakaina. Myös McNeillin malli on perustaltaan teoreettinen, ja Vuorinen toteaakin osuvasti, että "mikro-organismien aiheuttamissa taudeissa ei ole kyse tasapainosta taudinaiheuttajien ja ihmisten välillä, vaan jatkuvasti muuttuvasta dynaamisesta vuorovaikutuksesta..." Vuorisen mukaan tautien historiassa on kyse jatkuvasta muutoksesta ihmisen, loisen, vektorin (välittäjän) ja ympäristön välillä (s. 32).

On selvää, että tautien historian kirjoittaminen tästä lähtökohdasta käsin on työlästä ja kokonaisvaltaisen yleisesityksen laatiminen teemasta edellyttää vielä runsaan erityistutkimusten joukon kirjoittamista. Tautien historian kirjoituksessa onkin usein lähdetty siitä, että kunakin aikakautena on ollut vallitsevana yksi tauti, joka on tavallaan leimannut kokonaista aikakautta (musta surma 1300-luvulla, kuppa 1400–1500-luvun taiteessa tai kolera 1800-luvulla). Toinen tapa on kirjoittaa yksittäisten tautien historioita, kuten Vuorinen itse tässä teoksessaan pääasiassa tekee, pyrkimättä asettamaan niitä osaksi tautikirjon kokonaisuutta.

Teoksen alussa luvussa "Tautien ekologia" Vuorinen kuitenkin hahmottelee erilaisten tautien esiintyvyyttä ja keskinäisiä suhteita sääteleviä tekijöitä erottamalla kolme merkittävää vaihetta: keräilijä- ja metsästäjäyhteisöt, maanviljelyskulttuurit ja teollistunut yhteiskunta. Hänen kuvauksensa pohjaa Grmekin, McNeillin ja A. W. Crosbyn ajatuksiin. Seuraavassa muutamia Vuorisen johtopäätöksiä.

Ensimmäisen vaiheen lähdeaineisto on tietysti puutteellista, eikä mitään täysin aukotonta metsästäjä-keräilijöiden taudeista voida sanoa. Tämän vaiheen yhteisöt saivat erilaisia taudinaiheuttajia riista- ja muista eläimistä. Sen sijaan vain harvat myöhemmin yleisistä tartuntataudeista esiintyivät jatkuvasti näissä yhteisöissä, mihin oli syynä toisaalta yhteisöjen pienuus ja toisaalta vähäiset kontaktit muihin.

Maanviljelyksen synty muutti tietenkin kaiken. Ihminen asettui paikalleen, kaupungistuikin, muutti ruokavaliotaan ja kesytti lukuisan joukon uusia kotielämiä. Tämä kaikki muutti ihmiskunnan tautisuuskarttaa. Yksipuolinen viljaravinto toi tullessaan rakko- ja munuaiskiviä, kotieläimet tartuttivat tautinsa myös ihmiseen yhteisten loisten myötä (tuhkarokko koiralta, isorokko naudoilta tai apinoilta ja influenssa sioilta), väkiluvun kasvun myötä erilaiset taudin välittäjät saivat aiempaa enemmän tilaisuuksia välittää mikro-organisminsa myös ihmiseen. Juomaveden huononeminen kiitos jätteiden paiskaamiseen jokiin toi tullessaan ongelmia alavirralla asuville mm. salmonellan muodossa. Löytöretkien ja eurooppalaisten siirtomaaherruuden myötä maailman tautikanta yhtenäistyi ja Euroopasta Amerikkaan siirtyneet taudit tekivät pahaa tuhoa alkuperäisväetön keskuudessa.

Teollisessa maailmassa tautien kuva muuttui, kun maanviljelyajan taudit korvautuivat uusilla. 1800-luvun lopussa Euroopassa alkoivat maanviljelyskulttuurin ajan rutto, isorokko, malaria, lavantauti, pilkkukuume ja punatauti vähetä. Myös lääketieteen kehitys antoi aiempaa paremmat mahdollisuudet taistella mainittuja tauteja vastaan. Teollistuminen altisti ihmiset erilaisten metalli- ja muille päästöille ja niiden aiheuttamille taudeille. Väestön ikääntyminen puolestaan on tehnyt sydän- ja verisuonitaudeista aiempaa merkittävämpiä sairauksia kuten myös syövästä ja sappikivistä. Hygienian tason noustessa allergiat ja astma ovat lisääntyneet. Globalisaation myötä myös todelliset pandemiat tulivat mahdollisiksi: influenssa saattaa levitä muutamassa päivässä ympäri maailmaa.

Tautien historia vai tautinen historia?

Yksi asia teoksen tautihistoriaa lukiessa on syytä huomioida. Teos ei pyri asettamaan tauteja aikalaiskontekstiin, lähestymään niitä kunkin aikakauden omasta perspektiivistä tai yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiöinä. Tauti(n)en historia näyttäytyykin ennen muuta yksittäisten tautien tarinana, siten kuin ne nykypäivänä määritellään. Siksi teoksen otsikon sanaleikki "tautien historia – tautinen historia" ei kanna, sillä jälkimmäinen tulkinta on tietoisesti jätetty teoksen ulkopuolelle, kuten Vuorinen myös itse johdannossaan kertoo: "Yhteiskunnalliset olot ovat jatkuvassa muutoksessa ja kussakin historiallisessa tilanteessa käsityksemme jonkin taudin esiintymisestä vaikuttavat paitsi oman yhteisömme aikaisemmat kokemukset, myös vuorovaikutus muiden yhteisöjen ja kulttuurien kanssa. Kattavan tautien historian kuuluisi sisältää kaikki nämä teemat, mutta tässä tavoitteeni on vaatimattomampi ja tyydyn johdattelemaan lukijana tautien historian pääpiirteisiin, ja tarkemmin eräiden tautien ja tautiryhmien historiaan." (s. 5) Vaatimaton ei Vuorisen pyrkimys kuitenkaan ole, sillä näin suuren tautimäärän historian kuvaus on hatunnoston arvoinen suoritus.

Vaikka aikalaisten tautikuvaukseen viitataan erityisesti mustan surman ja isorokon yhteydessä, ne eivät asetu aikaansa, vaan jäävät kuriositeeteiksi. Esimerkiksi edellä mainittujen Hwasserin, Lönnrotin ja Haeserin kolerakuvauksia voitaisiin helposti pohtia suhteessa aikakautensa lääketieteen teoreettiseen viitekehykseen, siihen tapaan jolla 1800-luvun alkupuolella tauteja tarkasteltiin. Lönnrotin koleraselityksessä näkyy antiikista 1800-luvulle vallalla olleen dietetetiikan eli hygienian perintö sekä myös pilaantuneen ilman ajatus. Siinä on myös omalle ajalleen moderni kuvaelma: 1700-luvulla levisi happea (deflogistoitunutta ilmaa) koskeneen tutkimuksen myötä näkemys, että hengitysilma muuttuu myrkylliseksi, jos se (siis sama hengitysilma) sisään- ja uloshengitetään neljä kertaa. Hwasser reflektoi vielä 1800-luvun alkupuolella vellonutta kiistaa siitä, oliko syynä kulkutauteihin pilaantunut ilma vai oliko olemassa erityisiä taudin ituja, jotka aiheuttivat taudin ja jotka siirtyivät ihmisestä ihmiseen. Vuorinen kertoo luvussaan "Tautikäsityksen kehitys", että 1700–1800-luvun lääkäreiden näkemys oli, että tauti aiheutui pilaantuneesta ilmasta, mutta että se levisi tarttumalla (s. 28). Tämä on epäilemättä totta. Vuorinen ei kuitenkaan kerro, että samalla tavalla lääkärit selittivät jo mustan surman leviämistä. Kysein luku onkin teoksen ainoa heikko luku, koska se on turhan ylimalkainen ja sisältää sen vuoksi hivenen harhaanjohtavaa tietoa.

Koska Vuorinen on tietoisesti valinnut nykytietämyksen mukaisen näkökulman menneisyyteen ja rajannut tästä lähtökohdasta käsittelynsä tauteihin, ei edellä kuvattujen kehysten rakentamatta jättäminen ole puute. Teoksen päähenkilöinä ovat mikro-organismit: alkueläimet, bakteerit ja virukset. Tämä näkökulma varmaan selittää myös teoksen vähemmän onnistuneen kansikuvan. Allekirjoittaneen esteettistä silmää epämääräiset valkoiset hammasrattaat mustaa taustaa vasten eivät oikein miellytä. Epäilemättä ne kuitenkin kuvaavat juuri kirjan päähenkilöitä.

Tauti(n)en historia -teoksen päättää tautien historian lähteitä analysoiva luku. Siinä luodaan katsaus kirjalliseen lähdemateriaaliin ja arkeologiseen aineistoon sekä pohditaan lähteiden rajoituksia ja mahdollisuuksia. Sinänsä hyvän analyysin suhteen on ihmeellistä, että eurooppalainen lääketieteellinen kirjallisuus keski- ja uudella ajalla on jätetty tyystin huomiotta. Tämä tuntuu erityisen kummalliselta, kun muistetaan, että lääketiede oli jo 1200-luvulla yksi vastasyntyneiden yliopistojen neljästä tiedekunnista.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että tautien historian valottaminen nykylääketieteen tietämyksen valossa onnistuu Vuoriselta vallan mainiosti. Monet tautien tarinat ovat varsin kiinnostavia (sikäli kuin tällainen ilmaisu tässä yhteydessä on poliittisesti korrekti). Mielestäni teos kuuluu ehdottomasti jokaisen taudeista, niiden historiasta ja ylipäänsä lääketieteen menneisyydestä kiinnostuneen kirjahyllyyn. Parhaiten teos palvelee lukijaansa käsikirjana. Yhdeltä istumalta sen lukeminen voi tuntua hivenen raskaalta.

Kirjan esitteli FT Timo Joutsivuo, joka toimii tutkijana Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa.

Takaisin edelliselle tasolle