Historiallisia Arvosteluja 2/2002:
Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan

Helsingin vihertävää historiaa

laatinut Katri Lento

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412

Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, toim. Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen ja Harry Schulman. Helsingin kaupungin tietokeskus & Edita: Helsinki, 2001.

Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan on Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksen Helsingin ympäristöhistoria -projektin toinen julkaisu. Ensimmäisessä Nokea ja pilvenhattaroita -teoksessa teemana oli kaupunkilaisten arjen ja vapaa-ajan ympäristöt 1900-luvun vaihteen Helsingissä. Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan -teoksessa ajallista, alueellista ja temaattista lähestymistapaa on laajennettu. Kirjan toimittajakunnan mukaan kyse on historiantutkimuksesta, jolla on tarjottavanaan myös suoraa käytännön hyötyä. Tieto ympäristöongelmien kehityshistoriasta auttaa tulevien ongelmien tiedostamisessa ja ratkaisemisessa ja siten ympäristöhistorian tuntemus auttaa myös tämän päivän kaupunkiympäristön suunnittelussa. Kirjan merkitystä suhteellisen vähän tutkitulla ympäristöhistorian alalla lisää myös, että se on maailmanlaajuisestikin ensimmäinen monitieteinen eurooppalaista kaupunkia koskeva ympäristöhistoriatutkimus.

Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan koostuu 18 artikkelista, joissa kirjoittajat hyvin monilta eri tieteen aloilta käsittelevät helsinkiläistä kaupunkimiljöötä. Kirjoittajakunnasta löytyy historioitsijoiden lisäksi niin biologeja, arkkitehtejä, insinöörejä, maantieteilijöitä kuin jopa yksi fyysikkokin. Tutkimuskohde on pääasiassa Helsingin kantakaupunki ja vain muutamassa artikkelissa liikutaan keskusta-alueen ulkopuolella. Kirjoittajien monialaisuudesta huolimatta kyse on silti selkeästi historiantutkimuksesta, mikä tulee esille lähinnä pitkien aikavälien tarkastelussa.

Kirjan artikkelit on ryhmitelty kolmeen osaan. Ensimmäisessä tarkastellaan Helsingin rakennettua ympäristöä suhteessa siihen, miten luonto ja ympäristökysymykset on otettu huomioon kaupunkia suunniteltaessa ja rakennettaessa. Tähän päästään käsiksi Harry Schulmanin helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua 1800-luvun alusta 2000-luvulle käsittelevässä artikkelissa, jossa seurataan suurkaupungiksi kasvavan Helsingin suunnittelun kehityslinjoja. Myös Maunu Häyrysen artikkelissa tarkasteltavana on sama ajanjakso, mutta painopiste on nyt kaupunkipuistoissa ja helsinkiläisessä puistopolitiikassa. Häyrynen osoittaa, miten ajan yhteiskunnalliset aatteet ovat ilmenneet kulloinkin muodissa olleessa puistotyypissä, esimerkiksi kaupungin yläluokan promenadeissaan käyttämissä maisemapuistoissa tai sosiaalisen kasvatukseen tähtäävissä, työväestölle suunnatuissa reformipuistoissa. Jälkimmäisessä kyse oli myös julkisen kaupunkitilan lisääntymisestä. Juha Ilosen artikkeli helsinkiläisistä umpikortteleista on kaunis kunnianosoitus takapihojen estetiikalle. Ilonen näkee erityisesti 1800-luvun lopulla rakennettujen talojen takapihamiljööt osaksi arvokkainta helsinkiläistä perinnemaisemaa. Muita ensimmäisen osion teemoja ovat Helsingin lämmittäminen viime vuosisadalla Timo Mattilan artikkelissa, Helsingin maaperän saastuminen Katariina Lemisen ja Reetta Pyrylän artikkelissa sekä jätteenkäsittely 1950-luvulla Henry Nygårdin kirjoittamana.

Kirjan toisessa osassa aiheena on luonto ja kaupunkilaiset. Rauno Lahtisen ja Timo Vuorisalon yhteisessä artikkelissa tarkastellaan kaupunkiluonnon kuvauksia 1800-luvun helsinkiläisissä sanomalehdissä. Kaupunkiluontoa kohtaan tunnettiin aitoa kiinnostusta ja erityisesti vuodenaikojen vaihteluihin liittyviä eli niin sanottuja fenologisia uutisia julkaistiin paljon. Lehtikirjoittelusta käy ilmi myös metsästysharrastuksen yleisyys 1800-luvun Helsingissä: muiden muassa pikkulinnut, ketut ja sorsat olivat ammuskelun kohteena. Kaupunkimetsästys-teema jatkuu Eero Haapasen eläinten kaupunkiin kotiutumista käsittelevässä artikkelissa. Hän näkee niin sanottujen pullasorsien yleistymisen liittyvän kaupungistumiseen ja kaupunkikulttuurin murrokseen, sillä "pullasorsat symboloivatkin pääkaupungin irtiottoa maaseudun metsästysasenteista". Sinisorsien Helsinkiin pesiytymisen puolesta toimittiin määrätietoisesti, sillä niiden kautta toivottiin kaupunkilaisten oppivan rakkautta luontoon ja eläimiin. Luonnonsuojeluaatteen tukeminen liitettiinkin sivistykseen ja koulutukseen. Helsingin toivottiin ottavan mallia ruotsalaisista kaupungeista, joissa majailevat pullasorsat elävöittivät katukuvaa ja kertoivat kaupunkien asukkaiden korkeasta sivistystasosta.

Olli Ruthin ja Matti Tikkasen artikkelissa tarkasteltavana ovat vähälle huomiolle jääneet kaupunkipurot. Muun muassa Helsingin suurin puro Mätäjoki todistetaan nimeään raikkaammaksi. Irene Roivasen artikkelissa lähteinä käytetään Helsingin Sanomien lähiöitä koskevia kirjoituksia vuosien 1955 ja 1993 väliltä sekä lisäksi saman lehden lukijoilleen järjestämän kirjoituskilpailun lähiökuvauksia. Roivanen näkee lähiöuutisoinnissa tapahtuneen murroksen 1960-luvun lopulla, jolloin sävy muuttui luontokeskeistä lähiöasumista ihannoivasta ongelmapainotteiseksi. Toisaalta taas asukkaiden omissa kirjoituksissa lähiöt kuvataan pääosin myönteisessä valossa ja monet huonomaineiset kaupunginosat, kuten Kontula ja Jakomäki saavat asukkailtaan synninpäästön. Kimmo Aulan artikkelissa helsinkiläisten lintuharrastusta käydään läpi Helsingin ensimmäisistä ornitologeista, von Wrightin veljeksistä, nykyisiin järjestäytyneisiin lintubongareihin. Mielenkiintoinen on Jorma Kivistön ja Simo Laakkosen Helsingin hajujen historiasta kertova artikkeli, jossa helsinkiläisiä kaupunkihajuja ja -tuoksuja kuvaillaan vuosisadan alusta nykypäivään. Kuten kirjoittajat toteavat, on urbaani hajumaailma vähän tutkittu, mutta tärkeä osa kaupunkiympäristön kokemisessa. Helsinkiläisiä hajuja ja tuoksuja käydään läpi lähinnä lapsuusmuistojen kautta. 1900-luvun alusta muistellaan pihapiirien löyhkää, joka oli myös kaikille yhtäläinen riippumatta varallisuudesta tai asunnon koosta. Vasta sisävessojen, viemäröinnin ja vesijohtojen yleistyminen nosti hajuttomuuden arvoonsa. "Kehityksen" myötä tuli liikenteen hajusta hallitsevin.

Kirjan kolmas osa keskittyy ympäristöongelmien historiaan. Siinä lähestymistapa on selkeästi muita luonnontieteellisempi. Rolf Mattsonin ilmanlaadun tarkkailun historiaa käsittelevässä artikkelissa kerrotaan, miten Turun Akatemian professori Johan Lechte teki havaintoja kaupunki-ilman terveellisyydestä jo 1700-luvulla, ja sata vuotta myöhemmin kaupungin kokoiseksi kasvaneessa Helsingissäkin alettiin huolestua ilman laadun heikkenemisestä. Matti Tikkanen on kirjoittanut Töölönlahden puhtautta pohjakerrostuma-analyysien avulla tutkivan artikkelin. Tässä sedimenttitutkimuksessa aikavälinä on 10 000 vuotta eli jääkaudesta nykypäivään. Tikkasen artikkeli on hieman raskaslukuinen ja kirjan ainoita, jonka lukemisessa toisen tieteenalan edustajalle saattaa tulla ymmärtämisvaikeuksia. Töölönlahden puhtausongelmat ovat huolenaiheena myös Simo Laakkosen ja Sari Laurilan kirjoituksessa, jossa lahden saastuneisuutta tarkastellaan aikalaisten näkökulmasta eli sitä, miten asukkaat ovat 1700-luvulta alkaen suhtautuneet Töölönlahden kulloiseenkin puhtaustilaan. Väinö Hosiaisluoma on kirjoittanut helsinkiläistä ilmanlaatua koskevan artikkelin, jossa käydään läpi muun muassa Helsingin jäkälähistoriaa. Helsingin jätevedenpuhdistuksen historiaa käsitellään kahdessa artikkelissa. Eljas Rahikaisen kirjoittamassa ovat Vantaanjoki ja sen puhtaus pääosassa, ja Simo Laakkosen ja Pekka Lehtosen artikkelissa taas keskitytään jätevedenpuhdistamojen kehitykseen.

Kirjoittajien eri tieteenaloista huolimatta Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan on suhteellisen yhtenäinen ja toimiva artikkelikokoelma. Erityisen hienoa kirjassa on, että monitieteisyydestä huolimatta se on selkeästi historiantutkimusta, ja paria poikkeusta lukuun ottamatta artikkelit on kirjoitettu riittävän yleistajuisesti. Teos toimiikin parhaiten eräänlaisena johdantona ympäristöhistoriaan, sillä teemojen moninaisuudesta johtuen yksittäisiin aihepiireihin ei mennä kovin syvälle. Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan osoittaa, ettei tietoisuus ympäristöongelmista ole erityisesti omalle ajallemme tyypillistä. Kaupunkiympäristö ja sen puhtaus ovat olleet huolenaiheena jo kauan ennen Vihreää liikettä. Kirjan toimittajakunta toivoo esipuheessa kirjan avaavan tietä tulevalle ympäristöhistorian perustutkimukselle. Siihen se tarjoaakin nimensä mukaisesti monta eri näkökulmaa. Kiitosta ansaitsee myös huolella tehty ulkoasu, ja valokuvat entisaikojen Helsingistä ovat viehättäviä. Teos on hyödyksi niin ympäristöhistoriasta, kaupunkitutkimuksesta kuin Helsingin kaupunkihistoriastakin kiinnostuneille.

Kirjoittaja Katri Lento työskentelee Helsingin yliopiston historian laitoksessa tutkijana projektissa "Space, Nature and Culture in the City 1850–2000".

Takaisin edelliselle tasolle