Historiallisia Arvosteluja 5/2003:
Vita activa

Kansallisvaltion jälkeen... kulutetaan! Hannah Arendt ja ihmisenä olemisen ehdot nykypäivässä

laatinut Ilkka Levä

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Hannah Arendt: Vita activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Suomennos Riitta Oittinen ja työryhmä. Vastapaino: Tampere, 2002. 333 sivua.

Hannah Arendtin teoksen The Human Condition (1958) tuore suomennos Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot ilmestyi 2002. Vihdoinkin – ja aivan oikeaan aikaan! Kiitos siitä Osuuskunta Vastapainolle. Kirjan arvostelu ja pohdinta ihmisenä olemisen ehdoista onkin juuri nykyään mitä ajankohtaisinta ja siksi se on syytä aloittaa 'paljaan elämän' alusta. Onhan syntyminen Arendtillakin ihmisen olennaisinta ja perustavanlaatuisinta toimintaa. Ja toimintaan sinällään sisältyy hänen mukaansa aina myös poliittinen aktiviteetti. Tämän takia poliittisen ajattelun keskeisin kategoria Arendtilla on syntyväisyys. Syntyminen ja sen poliittisuus liittyy myös toiseen Arendtin nykytilanteelle relevanttiin tarkasteluun nyky-yhteiskuntaa voimakkaasti ehdollistavasta asiasta eli kuluttamisesta ja sen luonteen syklisyydestä, jossa synnyttävä tuotanto ja tuhoava kulutus toistuvat yhä uudelleen.

Syntymiseen perustuvan luokittelun mukainen jäsenyys poliittisessa yhteisössä on nykypäivänä kuitenkin hajoamassa. Euroopan yllä kummittelee siirtolaisuuden ja pakolaisuuden haamu suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Siksi syntyminen ei enää määrääkään itseoikeutetusti jäsenyyttä poliittisessa yhteisössä. Kansakuntien aika on päättymässä, vaikka niitä tekohengitetään kiihkeästi. Mitä halutaan tilalle? Mitä on tulossa tilalle? Millaiset syklit määräävät tulevaisuudessa ihmisyyden toteutumisehtoja? Näihin kysymyksiin Arendtin kirja antaa vastauksia sekä avaa uusia teitä ajattelulle.

Vahvimmin tähän rooliin on nykyisin tarjolla Michael Hardtin ja Antonio Negrin mukaan kiihtyvän kulutuksen rahayhteiskuntaamme hallitseva maailmanlaajuinen "Monialayhtymä", joka aineellistuu aivan silmiemme edessä samaan aikaan kun rahaa ja sitä hallinnoivaa finanssipolitiikkaa henkistetään. Monialayhtymän viekoittelevan saatanallisista reaaliaikaisuuden säkeistä huolimatta kysymystä ihmisyyden ehdoista on silti edelleen pidettävä avoimena, jotta virtaavan rahan valta ei luonnollistuisi ainoaksi ja vääjäämättömäksi ihmisyyden ehdoksi yhteiskunnassa. Keskityn tässä tarkastelussani Arendtin käsitykseen julkisen ja yksityisen välisen erottelun muutoksista sekä tuon muutoksen merkityksestä kuluttamisen syklisyydelle.

Vita activa

Arendtilla toimivan vastausmallin etsintä alkaa tarkastelemalla yksityisen ja julkisen välillä vallinneita erotteluita ja noiden erottelujen merkityssisältöjä. Arendt etsii vastausta historiasta – antiikin Kreikan kaupunkivaltioista. Vastauksia hänellä värittivät ja motivoivat käytännön politiikan sanelemat tarpeet, sillä perustavaa laatua olevien kysymysten vastaukset eivät hänestä voineet koskaan perustua yhden ihmisen teoreettisiin tarkasteluihin tai mielipiteisiin. Tiedonintressinsä muotoilulla Arendt viittasi tietenkin pitkäaikaiseen opettajaansa Martin Heideggeriin, jonka ajattelun kriittisiin tarkennuksiin hän suuren osan elämästään käytti.

Arendtin mukaan keskiajan filosofit ymmärsivät termin vita activa väärin yksinomaan Aristoteleen termiksi bios politikos. Augustinuksella termi vielä muodoissaan vita negotiosa tai vita actuosa oli heijastellut alkuperäistä merkitystään eli "julkispoliittisille asioille omistettua elämää". Filosofit lisäsivät (tietenkin juuri Platonista alkaen) vapauden ennakkoehtoihin myös vapautuksen poliittisesta toiminnasta. Näin vapaudesta tuli askeesia ja vita activasta kontemplaatiota. Arendtin mukaan vita activa käsittää kuitenkin kaikki aktiviteetit. Termi vastaisi Arendtista paremminkin kreikan ilmaisua askholia (jonka Arendt kääntää rauhan puutteeksi) eikä bios politikosia.

Keskeistä Arendtin mukaan oli ero liikkumattomuuden ja tekemisen välillä, sillä hänen mielestään kaiken liikkeen pitää pysähtyä totuuden edessä. Arendtin mukaan "ikuisuus paljastui kuolevaiselle" vasta kun ihmisten teot olivat "hiljentyneet täydelliseen lepoon". Tällainen lineaarisuuden puolustukseksi käsitettävä lähestymistapa on nykyisessä yhteiskunnassa vastakulttuuristen merkitysten luomista. Ihminen liikkuu ajassa ruumiillisuutensa kautta lineaarisesti, mutta kaikki muut luonnon prosessit pyörivät sykleissä. Tietenkin ihmisyyden eläinluontoon liittyy biologisia syklejä, mutta symbolinen ulottuvuus ja elämä koknaisena narraationa toimii lineaarisuuden kehyksessä. Arendtista lineaarista elämäänsä elävien kuolevaisten suuruus perustuu heidän tehtäväänsä tuottaa asioita. Valmisteet ja teot olivat Kreikassa yhtä juuri silloin, jos ne olivat tarpeeksi kestäviä säilyäkseen. Sofistikot pilasivat Arendtin mukaan tämän yhteyden ryhtyessään tekemään loputtomia erottelujaan ja erottaessaan tekemisen ja toiminnan toisistaan.

Polis ja kotitalous

Kreikkalaisille poliittinen järjestäytyminen oli vastakkaista luonnolliselle yhteenliittymiselle, jonka keskuksena toimi koti (oikia) ja perhe. Kaupunkivaltioiden syntyessä ihmiset saivat yksityiselämänsä rinnalle toisen elämän alueen, bios politikosin. Ihmisellä oli nyt kaksi olemassaolon järjestystä. Oman elämän (idion) ja yhteisen elämän (koinon) välillä vallitsi kuitenkin jyrkkä erottelu. Kotitaloutta ylläpitäneet sukulaisuusverkostoille perustuneet organisoitumisen muodot tuhoutuivat kaupunkivaltion perustamisen yhteydessä. Syntyi poliittinen julkisuus. Väkivalta ja pakottaminen eivät kuuluneet tähän sfääriin, vaan niitä pidettiin kotitalouteen kuuluvina esipoliittisina ihmisten käsittelykeinoina. Kaupunki eli polis loi siis vapaille miehille mahdollisuuden keskinäiseen tasa-arvoon. Arendtin mukaan: "Poliittisena oleminen, poliksessa eläminen, tarkoitti sitä, että kaikesta päätettiin sanojen ja vakuuttelun eikä pakon ja väkivallan avulla."

Kotitalouden piirissä taas vallitsi esipoliitisuus. Patriarkaalinen perheenpää käytti despoottista valtaa ehdottomana yksinvaltiaana. Polis oli vapauden alue perustuen kuitenkin elämän välttämättömyyksien hallintaan kotitaloudessa. Välttämättömyys oli siis esipoliittinen ilmiö. Välttämättömyyden hallitsemiseksi sai käyttää väkivaltaa ja pakkoa, jotta vapaus olisi saavutettavissa. Antiikissa muitakin hallitsemiseen ja valtaan liittyneitä käsitteitä pidettiin esipoliittisina, sillä ne kuuluivat yksityisen eivätkä julkisen alueelle. Vapauden velvoitteena oli myös pidättäytyminen määräysvallan käyttämisestä muiden yli. Toiset tasaveroiset piti saada vakuuttuneeksi omilla retorisilla kyvyillä eikä pakoilla ja määräyksillä.

Kommunistinen fiktio, välttämättömyyksien alaisuus ja yhdistävä 'pöytä'

"Yhteiskunnan täydellinen voitto tuottaa aina jonkinlaisen 'kommunistisen fiktion', jonka silmiinpistävä poliittinen tunnusmerkki on, että sitä todellakin hallitsee 'näkymätön käsi', nimittäin ei kukaan. Se, mitä perinteisesti kutsumme valtioksi ja hallitukseksi, väistyy puhtaan hallinnon tieltä. Marx ennusti aivan oikein tämän valtion kuoleentumisen, vaikka hän olikin väärässä olettaessaan että vain vallankumous voisi saada sen aikaan. Vielä enemmän väärässä hän oli uskoessaan, että yhteiskunnan täydellinen voitto merkitsisi lopulta 'vapauden valtakunnan' syntyä."

Tila, jossa aktiviteetit suoritetaan ei ole yhdentekevä. Siksi työnteon tulo julkisuuteen ei poistanut sen prosessimaisuutta. Julkisuuteen tulo kyllä vapautti sen monotonisesta toistumisesta. Samanaikaisesti se muuttui kuitenkin kiihtyväksi kehitykseksi. Rajoituksista vapautuminen nosti orgaanisen kasvun elementin ohi sitä tasapainottavasta rappeutumisen prosessista. Siksi kulutusta on kapitalistisessa yhteiskunnassa lisättävä tuotannon tehon lisääntyessä.

Arendtin mukaan asiat, jotka olivat jokaisen nähtävissä ja kuultavissa, muodostavat ihmisen todellisuuden. Ne tarjoavat yleistettävyyttä, jotta kaikkea ei tarvitsisi hahmottaa pohjimmaisesta merkityksestä käsin. Tähän liittyen koti oli Arendtille 'mahdollisesti viimeinen paikka', jossa inhimillisyys toteutuu sellaisessa maailmassa, "jossa nopea teollistuminen hävittää jatkuvasti menneisyyden asioita tuottaakseen nykyajan esineitä". Siksi julkinen piti määritellä tarkasti. Arendt pitikin maailmaa itseään 'julkisena'. Maailmaan näin käsitettynä kuuluivat hänestä ihmiskätten valmistamat asiat ja niiden ihmisten välille synnyttämä intersubjektiivinen tila.

"Maailmassa yhdessä eläminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että esineiden ja asioiden maailma on niiden välillä joille se on yhteinen, kuten pöytä on sen ympärillä istuvien välissä. Maailma, kuten kaikki muukin välissä oleva, samanaikaisesti yhdistää ja erottaa ihmisiä."

Julkisuuskäsitteensä kautta Arendt pääsee massayhteiskunnan kritiikkiinsä. Hänestä maailma menettää kestävyydessään saavuttamansa kokoavan kyvyn elettäessä kulutusyhteiskunnassa.

"Tilanteen omituisuus muistuttaa spiritististä istuntoa: pöydän ympärille kerääntyneet ihmiset saattavat äkkiä nähdä pöydän katoavan keskeltään jonkin taikatempun avulla, jolloin mikään käsinkosketeltava ei enää erota eikä yhdistä kahta vastakkain istunutta henkilöä."

Maailmattomuus ja kulutuksesta pidättäytyminen

Mikä sitten ratkaisuksi? Maailmattomuusko? Maailmattomuutta saattoi Arendtin mukaan poliittisena ilmiönä olla olemassa vain, jos tehtiin olettamus, ettei maailma ole ikuinen. Jos tällainen oletus jostain syystä kuitenkin tehtiin, maailmattomuus ryhtyi hallitsemaan poliittista. Arendtin mukaan:

"Kristillinen pidättäytyminen maallisista asioista ei suinkaan ole ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä vakaumuksesta, että ihmisten valmistama maailma, kuolevaisten kätten tuotteet, on yhtä kuolevainen kuin sen tekijätkin. Sellainen vakaumus saattaa päinvastoin myös tehostaa maallisten asioiden kulutusta ja vahvistaa kaikkia niitä vuorovaikutustapoja, joissa maailman ei ymmärretä ensisijaisesti olevan koinon, kaikille yhteinen. Vain julkisen alueen olemassaolo ja sitä seuraava maailman muuttuminen ihmisiä kokoavien ja heidät toisiinsa yhdistävien asioiden yhteisöksi ovat täysin riippuvaisia pysyvyydestä. Jotta maailma sisältäisi julkista tilaa, sitä ei voi pystyttää vain yhtä sukupolvea varten eikä suunnitella vain eläviä silmällä pitäen, vaan sen täytyy kestää ihmisen elinikää kauemmin."

Ilman jatkuvuutta kohti potentiaalista maallista kuolemattomuutta ei voisi olla politiikkaa eikä myöskään yhteistä maailmaa eikä julkisen aluetta. Eli maailma ei ollut Arendtista yhteinen ihmisille siten, että olisi jokin sisäinen asia, joka yhdistää, vaan yhteinen maailma sijaitsi itsen ulkopuolella. Siihen astuttiin synnyttäessä ja se jätettiin kuoltaessa jälkeemme.Näin se ylitti ja ylittää elinaikamme sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa. Se oli olemassa ennen syntymäämme ja kestää (suurella todennäköisyydellä!) lyhyttä oleskeluamme kauemmin. Tästä tulee myös ihmisiä yhdistävä tekijä. Maailma jaetaan kaikkien kanssa, jotka tulleet ennen meitä, meidän aikanamme ja meidän jälkeemme. Näin ollen yhteinen maailma voi tässä mielessä selvitä sukupolvien tulemisista ja menemisistä vain, jos sen annetaan näyttäytyä julkisesti. "Nimenomaan julkisen alueen julkisuus voi säilyttää ja saada loistamaan läpi vuosisatojen sen, mitä ihmiset haluavat suojella ajan luonnolliselta kulutukselta." Julkisen alueen asioihin onkin Arendtin mukaan osallistuttu uuden ajan alkuun asti siksi, koska haluttiin jonkin oman tai yhteisen asian olevan maallista elämää pysyvämpää.

Arendtin mielestä nykyinen tapa antaa arvoa asioille ei muodosta tilaa, jossa aika ei tuhoaisi asioita. Tässä hän puhuu ensin julkisuuden kirouksesta nykypäivään sopivalla tavalla. Kiihtyvällä tahdilla päivittäin kulutettava julkinen arvonanto on Arendtista turhuutta. Se tekee yhden kaikkein turhimmista asioista eli rahallisen palkkion yhä todellisemmaksi ja "objektiivisemmaksi". Jo Adam Smithillä julkinen arvonanto samastui rahalliseen palkkioon. Sitä saattoi käyttää ja kuluttaa kuin statusta, asemaa, jonka nälän saattoi täyttää ruoan tarpeen tavoin. Mutta "yksilöllinen turhamaisuus kuluttaa julkista arvonantoa, kuten nälkä kuluttaa ruokaa." Vaikka nämä tarpeet siis voisi kokea yhteisiksi, niiden epämääräisyys estää niitä muodostamasta yhtenäistä ja kestävää maailmaa.

Ihmisillä on Arendtin mukaan kuitenkin erilaisia paikkoja yhteisessä maailmassa. Maailmassa sijaitaan eri tavoin kuin kaikki muut ihmiset. Muiden nähtävänä kaikki kuulevat ja näkevät asiasi eri asemasta, ja tässä juuri on julkisen elämän merkitys. Arendtista maailman todellisuus voi näyttäytyä aidosti ja luotettavasti vain silloin, kun useat katsojat voivat nähdä yhteiset asiat monesta eri näkökulmasta, ilman että noiden asioiden identiteetti muuttuu. Nähtävä asia taas pysyy muuttumattomana, jos katsomaan kokoontuneet tietävät näkevänsä saman asian täydessä erilaisuudessaan. Yhteistä todellisuutta maailmassa ei siis takaa ihmisten "yhteinen luonto", vaan saman kohteen kanssa tekemisissä olevien positioiden eroavuus ja näkökulmien moninaisuus. Jos kohteella ei enää huomata samuutta ei mikään yhteinen ihmisluonto voi estää yhteisen maailman tuhoutumista (ei etenkään massayhteiskunnan luonnoton yhdenmukaistuminen). Tällaista tuhoa edeltää näkökulmien tuhoaminen ja kielto. Ihmiset eristäytyvät toisistaan, eikä kukaan enää ole samaa mieltä kenenkään kanssa. Näin syntyy massayhteiskunta ja siihen sisältyvä massahysterian tyrannia. Ihmiset ryhtyvät yhtäkkiä käyttäytymään kuin he olisivat saman perheen jäseniä. Naapurin näkökantaa jatketaan ja moninkertaistetaan täysin kritiikittömästi. Ihmisistä tulee tällöin kokonaan yksityisiä. Heiltä on riistetty toisten näkeminen ja kuuleminen sekä toisten nähtävissä ja kuultavissa oleminen.

Miten tällainen olisi estettävissä nykypäivänä? Ehkä kuluttamisen syklin hidastaminen tuottaisi syklin toistuvuuteen sellaisen murtuman, joka ottaisi inhimillisyyden ehdot huomioon nykyistä yhteisöllisemmin. Kulutuksen ongelma kun on se, että silloin kun markkinoiden kulutuskysyntä hidastuu, ryhdytään systeemiä ylläpitävää 'pakkoa kasvuun' korvaamaan asevarustelulla. Ei liene vaikea tätä taustaa vasten ymmärtää, miksi Irakissa taas kohta käydään sotaa. Vaikka Arendtia on aiheesta syytetty siitä, ettei hänen teoriansa ole tarpeeksi sensitiivinen sukupuolieroille, voivat hänen kehitelmänsä poliittisesta julkisuudesta ja yksityisestä kotitaloudesta silti toimia nykypäivänä vasta-argumenttina julkisen omaisuuden ja tilan yksityistämiselle, kuten Leena Eräsaari tutkimuksessaan Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen (Helsinki: Gaudeamus, 2002) on havainnut. Ilman julkista kun ei intiimiä yksityisyyttä ole olemassa – sanoivatpa katu-uskottavat ylikansalliset viimeisimpien trendien metsästäjät kommenteissaan sitten mitä tahansa.

Kirjoittaja Ilkka Levä on FM ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle