Historiallisia Arvosteluja 12/2003:
Arjen valta

Patriarkaalisuuden monimuotoisuus

laatinut Merja Keinänen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Einonen, Piia ja Karonen, Petri (toim.): Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patriarkaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (v. 1450–1860).Historiallinen arkisto 116. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002. 313 sivua.

Patriarkaalisuus on ollut ja on edelleen mielenkiinnon kohteena niin historian kuin sen lähitieteidenkin aloilla. Se on ollut aiheena myös muussa julkisuudessa käytävässä keskustelussa, jossa on pohdittu monelta taholta nykyperheen olemusta ja sen oletettua murrosta. Teos Arjen valta antaa näkökulmia tähän keskusteluun. Osatutkimukset ovat yhteydessä Jyväskylän yliopiston Suomi Ruotsin yhteydessä -tutkimushankkeen teemoihin ja kysymyksenasetteluihin.

Teoksen yhdestätoista kirjoittajasta kuusi on väitelleitä ja viisi tekee tutkimusta Jyväskylän yliopistolla tai työskentelee muuten historian parissa. Arjen vallan kirjoittajat eivät pyri kokonaisuuksia kattavien synteesien luomiseen ja suuriin julistuksiin, vaan pikemminkin osallistumaan keskusteluun, tuomaan esiin uutta tutkimusta sekä purkamaan, problematisoimaan ja jäsentämään patriarkaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja ja usein perin yksioikoisia totuuksia. Teoksessa patriarkaalisuutta tarkastellaan yhtenä niistä pitkäkestoisista ilmiöistä, joiden kautta voidaan valaista suomalaisen yhteiskunnan muutosten perusrakenteita ja sekä aineellista että henkistä kulttuuria.

Arjen vallan vuorovaikutteisuus

Arjen vallassa tutkijat ottavat kantaa patriarkaalisuuden kaventuneeseen merkityssisältöön ja erityisesti teoriasuuntautuneeseen ja niukasti muita kuin normiaineistoja käyttävään tutkimukseen. Vaikka myös Arjen vallan lähtökohta on tutkimusta jäsentävä teoreettinen pohdiskelu, tekijät korostavat vahvaa perustutkimusta ja aikalaisten ehdoilla tapahtuvaa käsitteellistämistä. Teoksen toinen toimittaja Petri Karonen kirjoittaa johdannossa, kuinka ei ole lainkaan harvinaista, että patriarkaalisuus jätetään tarkemmin määrittelemättä ja sen oletetaan ilman selityksiä kertovan tutkittavasta tilanteesta, tai se ymmärretään ilmiöksi, josta tutkijan oma aikakausi on jo päässyt tai ainakin pääsemässä eroon.

Arjen vallassa historiatieteen vahvaa lähdetuntemusta ja kertovaa esittämistapaa yhdistellään lähitieteiden, kuten historiallisen antropologian, etnologian ja kirjallisuudentutkimuksen tarjoamiin tutkimusnäkökulmiin ja -sovelluksiin. Alusta asti myös lukija asennoituu kohtaamaan patriarkaalisuuden erilaisten suhdeverkostojen, tapojen ja uskomusten sekä normien ja käytäntöjen kautta. Vanhemmassa patriarkaalisuuden tutkimuksessa näkökulma on usein suuntautunut yksilöihin tai miehiin ja naisiin ryhminä, tai sitten on tarkasteltu maallisen ja hengellisen esivallan toimenpiteitä ja tarkoitusperiä. Tekijät huomauttavatkin, että tutkimuksen kohteena on aiemmin pikemminkin ollut patriarkaatti ja "miesvalta" kuin edellisistä eroava patriarkaalisuus ja "isän(-tä)valta". Korostamalla jälkimmäistä termiä korostetaan samalla myös patriarkaalisuuden muita piirteitä kuin vain kotitalouden aviopuolisoiden tai miehen ja naisen välisiä valtasuhteita. Kirjassa käsitellään myös patriarkaalisuuden miehisiä juonteita ja sen isännille asettamia velvoitteita ja ihanteita. Arjen vallassa patriarkaalisuus nähdään muuttuvaksi vuorovaikutussuhteeksi, jossa olennaiseksi nousevat henkilökohtaisuus ja persoonallisuus kollektiivisen ja persoonattoman sijaan.

Patriarkaalisuus on erottamaton osa esiteollisen paikallisyhteisön elämää ja valtarakenteita, oli kyse sitten naisten ja miesten, lasten ja vanhempien, isäntä- ja palvelusväen, miniöiden ja anoppien, vävyjen ja appien, ruukinpatruunoiden ja työmiesten tai kansan ja esivallan välisistä suhteista. Tutkittavat sosiaaliset ja kulttuuriset yhteisöt, kuten koti- ja kartanotalous, kauppiassuku, birgittalaisluostari- tai ruukkiyhteisö, eivät sinällään ole tuoreita. Tutkimuksessa on kuitenkin aiemmasta poiketen keskitytty ryhmien välisten suhteiden lisäksi eri ryhmien sisäisiin suhteisiin ja ryhmien tapaan määritellä itsensä. Oleellinen kysymys onkin, mitä merkitystä patriarkaalisuudella on yhteisöjen kannalta ollut. Muiden muassa Sanna Kekkosen kartanotutkimus ja Kustaa H. J. Vilkunan valaiseva esimerkki ruukkiyhteisöstä ottavat kantaa siihen, kuinka taloudellinen rakenne ja harmoninen yhteisönäkökulma usein korostuvat ja jättävät rakenteen määrittäjät ja luojat varjoon. Arjen vallan artikkeleissa korostuu vuorovaikutteisuus, millä ei suinkaan tarkoiteta tasaveroisten tai yhtäläiset oikeudet omaavien yksilöiden välistä vuoropuhelua. Kyse oli joka tapauksessa sääty-yhteiskunnasta, jossa erilaisten oikeuksien järjestelmä rakentui epätasa-arvolle.

Kvalitatiivinen lähteiden luku

Arjen vallan kirjoittajien tutkimusote laajaan lähdeaineistoonsa on selkeän kvalitatiivinen ja tulkintahakuinen. Käsitteellistämisen apuväleinä toimivat yhtä hyvin lehdistö, pamfletit ja peilikirjallisuus kuin lainsäädäntökin. Lähdeaineistosta käyvät esiin näkemykset ja tulkinnat esimerkiksi ideaalisesta emännästä ja isännästä, vanhemmuudesta sekä avioliittoon kuuluvasta mieheydestä, mutta myös Jesper Vätyksen ja rouva Pyrkyrin ominaisuuksista. Hengellinen ja maallinen kirjallisuus, valtion normit ja kurissapitomenetelmät, uskonopit, oikeuslaitos ja yhteisön sosiaalinen kontrolli muokkasivat arjen elämää. Aikalaisnäkökulmasta lait eivät kuitenkaan välttämättä sinällään olleet elämää pelkästään kahlinneita tekijöitä. Ristiriitatilanteissa voitiin vedota esimerkiksi aviopuolisoihanteisiin tai palkollislainsäädännön määrityksiin. Lähdemateriaalista esiin tulevia arkisia valtakäytäntöjä kuvataan myös heikkojen vastarintakeinoina.

Kirjoittajien pyrkimyksenä on ollut tarkastella patriarkaalisuuden eri osa-alueiden erityispiirteitä sekä aikalaisten lähtökohtia ja käytännön keinoja arjen järjestämiseksi. Käytäntöjen muodostumisen havainnoimisessa on käytetty yksityisluontoisempaa aineistoa, kuten kartanoiden ja kauppahuoneiden arkistoja. Hyvin keskeinen rooli on kuitenkin oikeuslaitoksen materiaalilla ja käräjäpöytäkirjoilla. Toisaalta on tietoisesti pyritty ja materiaalin luonteesta johtuen ikään kuin "ajauduttu" tarkastelemaan patriarkaalisten suhteiden konfliktitilanteita. Tälle on perusteluna, että yhteisöllisten normien ja käytäntöjen törmäyskohtien kautta voidaan määritellä norminmukaisen käyttäytymisen rajoja ja aikalaisihanteita sekä konflikteiksi purkautuneiden ja harmonian palauttamiseen tähdänneiden käytänteiden merkitystä.

Lukijalle muistutetaan, että vähemmälle huomiolle on tietoisesti jätetty vakavat perheväkivalta- ja henkirikokset. Esille nousevatkin vähemmän dramaattiset selkkaukset, kuten sukupuolimoraalin rikkomista koskevat syytteet, perintökiistat, työsuhderiidat ja erilaiset herjaustapaukset. Kuitenkin myös konfliktitilanteessa on, kuten Petri Karonen kirjoittaa, kyse tutkijan itsensä antamista merkityksistä, joita aikalaiset eivät aina havainneet eivätkä niihin puuttuneet. Usein kuitenkin juuri konfliktitilanteet ovat ainoita mahdollisuuksia selvittää muuten näkymättömiksi jäävien ilmiöiden taustoja. Historian lähitieteistä vaikutteita saanut lähteiden lukutapa ja kysymyksenasettelu ovat olennaisia. Esimerkiksi Marko Lamberg selvittää artikkelissaan pappismunkin sukupuolisidonnaisen auktoriteettiaseman muodostumista birgittalaisyhteisössä. Tutkijan täytyykin olla herkistynyt lukemaan lähteistä mahdollisia viittauksia ristiriitaisiin näkemyksiin: Vita Katherine -pyhimyselämäkertaa ja sen ruotsinnosta on sekä tutkittu viitteellisenä aikalaiskuvauksena että käytetty lähteenä tutkittaessa tämän yhteisön patriarkaalisia ihanteita ja tavoitteita.

Konflikti ja harmonia

Arjen valta jäsentyy konfliktin ja harmonian käsitteiden ympärille. Ensimmäisessä pääluvussa "Isällinen auktoriteetti uhattuna ja uhmattuna" keskitytään aikalaisnäkökulmasta konfliktinomaisiin tai normienvastaisiin tilanteisiin. Tutkijat korostavat, että järjestyksenvastaiset tilanteet kertovat enemmän oikeastaan norminmukaisesta elämästä (sen palauttamisen tärkeydestä) kuin sen vastaisuudesta. Kirkko ja maallinen valta puuttuivat myös kotitalouksien sisäisiin asioihin esimerkiksi sukupuolimoraalia rikottaessa, ja oikeuslaitokseen vedottiin omaa ja kotitalouden kunniaa loukkaavissa riita-asioissa.

Kirjan toisen pääluvun "Normien mukainen yhteisöllisyys" lähtökohtana taas on (oletetun) harmonian tarkastelu. Lukijalle selviää, että usein normin mukaiselta näyttävää ruukin tai kotitalouden toimintaa ei olekaan mahdollista käsitellä yksinomaan vastavuoroisena ja siten aidosti harmoniaan pyrkivänä. Myös paikalliset toimintatavat, perinteet ja henkilökohtaiset näkemykset, niin sanottu epävirallinen patriarkaalisuus, on otettava mukaan uuden ajan alun ihmisen maailmankuvaa tutkittaessa. Useissa artikkeleissa esille nousevatkin yksilön maine ja kunnia suhteessa patriarkaaliseen järjestykseen sekä näiden toteuttaminen, jota ei pidä nähdä ainoastaan yksityisen kotitalouden asiaksi. Myös yhteisön järjestystä valvoneilla ja määritelleillä tuomareilla ja lautamiehillä oli omat vaimonsa, lapsensa ja palveluskuntansa. Mika Jokiaho tuo artikkalissaan esille tapauksen, jossa luottamustehtävien saanti ja yhteisön luottamuksen nauttiminen liittyivät yhteisön näkemyksiin hyvästä tavasta hoitaa kunniallisesti oma kotitalous.

Jonas Liliequistin ja Jari Eilolan artikkeleissa nousee vuorovaikutuksen lisäksi esille, että herruutta ja isännyyttä ei jaettu suoraan sosiaalisen aseman mukaan eikä määrätty ennalta, vaan kyse oli auktoriteetin monimuotoisesta personoitumisesta sekä henkilökohtaisen auktoriteettiaseman hankkimisesta ja ylläpitämisestä. Kyse ei ollut nyrkkivallasta, joka oli ja pysyi, kun se kerran oli saavutettu, vaan myös yhteisön sisäisistä kysymyksistä sekä henkilön iästä, statuksesta ja sukupuolesta. Patriarkaalisuuden rajoja vedettiin moneen suuntaan. Esimerkiksi rautateollisuuden yrittäjä saattoi kokea itsensä omistajaksi, patruunaksi, työnantajaksi tai säätynsä edustajaksi. Arjen vallan kirjoittajat käyttävät apuvälineenä yhteiskuntatieteistä tuttua roolimääritelmää, vaikka toisaalta he myös korostavat, että kyseessä olivat tilanteenmukaiset ja arkiset menneisyyden käytänteet. Näin myös naisten voidaan sanoa kotitalouden sisällä olleen erilaisissa rooleissa ja osa monella tapaa rakentuneita sosiaalisia verkostoja. Nainen oli miehensä käskyläinen, mutta lasten ja palvelusväen käskyttäjä. Leskeksi jäätyään hän oli myös isäntävallan käyttäjä ja joutui uusista lähtökohdista luomaan emännyyden käytännön suhteessa perheen nuorempiin miehiin ja miniöihinsä sekä mahdolliseen syytingille jäämiseen. Jenni Toivasen mukaan yhteistä naisille kuitenkin oli, että he tulkitsivat asemaansa patriarkaalisten ihanteiden muodostaman merkitysrakennelman kautta. Patriarkaalinen ajattelutapa antoi merkityksiä arjen tapahtumille ja vuorovaikutustilanteille. Rajoja piirrettiin moniaalle ja käytäntö riippui siitä, kuinka yksilö mielsi asemansa ja keinonsa suhteessa sosiaalisiin yhteyksiinsä.

Kirjan läpi kantaa ajatus siitä, että patriarkaalisuus tulee nähdä tarkoituksenmukaisuuden kautta, sen puitteissa oli mahdollista jakaa velvollisuudet ja tehtävät. Mielenkiintoisia ja varmasti lisätutkimuksen arvoisia olisivat myös mamsellit, ruukinpehtoorit ja renkivoudit, joiden asema sijoittui patriarkaalisen vallan välittävälle portaalle. Kyse ei ole siitä, kuka käytti valtaa ketäkin kohtaan, vaan oikeuksista, velvollisuuksista ja näiden täyttämisestä sekä vastuun ottamisesta.

Lisätutkimuksen tarve

Teos käsittelee patriarkaalisuutta mielenkiintoisella tavalla uuden sosiaali- ja kulttuurihistorian menetelmin ja tarjoaa kerronnallisuudellaan, välillä jopa suorastaan maalailullaan, nautittavan lukukokemuksen. On lukijan omasta perehtyneisyydestä ja kiinnostuksesta kiinni, kuinka hän tutkimusotteeseen suhtautuu. Arjen vallassa vältetään erityisen hyvin artikkeliteoksille usein tyypillinen hajanaisuus. Tästä pitävät huolen esipuhe, kolme johdantolukua ja loppuyhteenveto. Esimerkkitapausten monipuolinen kuvaus ei olisi nähdäkseni kärsinyt, jos esimerkiksi johdannossa olisi pohdittu vieläkin monitahoisemmin kertovan materiaalin luonnetta sekä yhdistelyn ja vertailun mahdollisuuksia ja mahdollisia ongelmia. Onhan ote muuten hyvinkin itsekriittinen. Toisaalta napakat alaviitteet ja kokonaislähdeluettelo palvelevat tutkivan lukijan tarpeita.

Kirjoittajien keskeinen lähtökohta on ollut, että kirja herättäisi lukijoissaan enemmän kysymyksiä kuin antaisi valmiita vastauksia. Useissa artikkeleissa tuodaankin esiin lisätutkimusta vaativia aiheita, kuten ylemmät säädyt, kotitalouksien sisäinen vuorovaikutus tai syytinkisopimukset. Selvästi tuodaan myös esille, että yhtä lopullista ja kestävää totuutta patriarkaalisuuden ilmenemismuodoista ja olemuksesta ei ole olemassa. Tokihan tämä on osaltaan itsestäänselvää, mutta tutkimusaiheitaan miettivälle nuorelle polvelle on silti rauhoittavaa lukea Jari Ojalan sanat: "Emme koskaan saa selville, mikä lopulta motivoi kutakin toimijaa, saati pysty analysoimaan täydellisesti kontekstia, jossa he toimivat, tai sitä monimutkaista toimintatapakoodien viidakkoa, joka määritteli rajat heidän toiminnalleen." Tämän vuoksi kirjan soisi tavoittavan ja motivoivan erityisesti opiskelijoita, koska kirja ohjaa usean Suomen historiassa vain niukasti tunnetun aihepiirin ja näkökulman pariin ja näyttää, kuinka patriarkaalisuutta ja muitakin sosiokulttuurisia ilmiöitä on mahdollista tutkia.

Kirjoittaja Merja Keinänen on Helsingin yliopiston historian laitoksen opiskelijoita

Takaisin edelliselle tasolle