Historiallisia Arvosteluja 11/2003:
Jumalan valtio

Augustinuksen jaettu ihmiskunta

laatinut Maijastina Kahlos

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Augustinus: Jumalan valtio, osa 1. WSOY: Helsinki, 2003 .

Augustinuksen teoksen De civitate dei ensimmäinen osa on nyt ilmestynyt suomeksi. Tämän järkäleen on kääntänyt Heikki Koskenniemi, joka toimi latinan ja kreikan professorina Turun yliopistossa vuosina 1964–1986. Toinen osa ilmestynee lähivuosina.

Kirkkoisä Aurelius Augustinus (354–430) ja ennen kaikkea hänen teoksensa Jumalan valtio on merkittävällä ja samalla varsin synkeällä tavalla vaikuttanut länsimaisen kulttuuriin. Tämä näkyy paitsi erilaisissa teologisissa kiistoissa, myös keskustelussa valtion ja kirkon suhteesta, kristillisissä aikakäsityksissä, historianfilosofiassa, suhtautumisessa toiseuteen ja uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa tai suvaitsemattomuudessa.

Augustinus kirjoitti Jumalan valtion elämänsä loppupuolella vuosina 413–427. Teos liittyy kuuluisaan Rooman hävitykseen vuonna 410. Tällöin länsigoottien joukot Alarikin johdolla etenivät Rooman kaupunkiin saakka ja ryöstivät ja tuhosivat sitä kolmen päivän ajan. De civitate Dei on kuitenkin myös osa laajempaa aikaisempaa keskustelua, jota oli käyty jo vuosisatoja ennen Augustinusta. Ei-kristityt roomalaiset väittivät Rooman hävityksen ja muiden Rooman valtakuntaa koettelevien vastoinkäymisten olevan kristittyjen syytä. Kristinuskon leviäminen ja vanhan roomalaisen uskonnon laiminlyöminen olivat saaneet vanhat jumalat vihan valtaan, ja siksi jumalat eivät enää suojelleet valtakuntaa. Augustinus toteaa esipuheessaan, että hän on ryhtynyt puolustamaan Jumalan valtiota niitä vastaan, jotka pitävät omia jumaliaan parempina kuin kristittyjen Jumalaa. Ei-kristityt olivat esittäneet vastaavanlaisia syytöksiä jo 100- ja 200-luvulla kulkutautiepidemioiden, katovuosien ja sotilaallisten tappioiden yhteydessä, ja kristityt apologeetat, kuten Tertullianus ja Cyprianus, olivat kiirehtineet kumoamaan näitä syytöksiä. Jumalan valtio liittyy olennaisesti vuoden 410 tapahtumiin, mutta tietenkään se ei ole vain välitön reaktio Rooman hävitykseen ja pakanoiden syytöksiin. On väitetty, että Augustinus olisi kirjoittanut teoksensa ilman vuoden 410 katastrofiakin, sillä siinä esiintyvät teemat, kuten ajatus kahdesta yhteisöstä, olivat jo läsnä hänen aikaisemmissa kirjoituksissaan.

De civitate dei kytkeytyy olennaisesti kristilliseen apologeettiseen traditioon siinä, että Augustinus pyrkii paitsi puolustamaan kristinuskoa, myös hyökkäämään 'pakanuutta' vastaan eli osoittamaan ei-kristilliset uskonnolliset ja filosofiset käsitykset vääriksi. Vastaavanlaisia mittavia maailmoja syleileviä opuksia olivat kirjoittaneet 300-luvun alussa Lactantius latinaksi ja Eusebios Caesarealainen kreikaksi. Myös he olivat selvitelleet välejään klassiseen 'pakanalliseen' kulttuuriin, jumaliin, historiaan ja filosofiaan. Augustinus tunsi Lactantiuksen kirjoitukset. Kaikille kolmelle kirjoittajalle on yhteistä myös se, että he käyvät väittelyä (uus)platonilaisen filosofin Porfyrioksen (n.233 – n.305) kanssa. Porfyrios oli 200-luvun lopussa arvostellut voimakkaasti kristinuskoa mm. kristinopin ja evankeliumien epäjohdonmukaisuuksista ja Raamatun allegorisista tulkinnoista. Sekä Lactantius että Eusebios pyrkivät perusteellisesti kumoamaan Porfyrioksen esittämiä argumentteja. Porfyrioksen hahmo kummittelee vielä yli sadan vuoden takaa, sillä myös Augustinuksen kiistelee ja keskustelee Porfyrioksen kanssa De civitate deissä, erityisesti kirjoissa 6–10.

Monien apologeettisten teosten tapaan Augustinuksen Jumalan valtio voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan, ns. refutatioon (kirjat 1–10) ja ns. demonstratioon (kirjat 11–22). Nyt ilmestyneessä ensimmäisessä osassa Augustinus pyrkii hajottamaan 'pakanoiden' filosofiset ja uskonnolliset rakennelmat ja roomalaisten käsitykset omasta historiastaan. Toisessa osassa Augustinus rakentaa kristillisen näkemyksensä maailmasta, sen luomisesta ja historiasta. Ensimmäisen osan hyökkäyksen kantavana ideana on ensin kumota käsitykset siitä, että 'pakanallisiin' jumaliin turvautuminen auttaisi tässä maanpäällisessä elämässä, ja sen jälkeen kaataa näkemykset siitä, että jumalien kultti turvaisi autuuden tuonpuoleisessa. Siten Augustinus kiivailee ensin roomalaisten jumalia vastaan (kirjoissa 1–5) ja keskustelee sitten hieman sovinnollisemmin kreikkalaisen filosofisen, erityisesti platonilaisen, tradition kanssa (kirjoissa 6–10).

Heikki Koskenniemen käännöstyö on ollut mittava ja vaikea urakka, magnum opus et arduum, eikä pelkästään tekstimäärältään, vaan myös teoksen vaikuttavan retoriikan välittämisessä. Kielitaiturina Augustinus oli esikuvansa Ciceron veroinen. Koskenniemi on tehnyt suomennoksen kokeneesti ja sujuvasti, esimerkiksi pilkkomalla latinan pitkiä mutkikkaita jaksoja suomen kielelle sopivammiksi lauseiksi. Kreikkalaisten ja kreikkalaisperäisten nimien suomentamisessa hän jonkin verran poikkeaa yleisestä käytännöstä käyttäen esim. muotoja Troia, Ateene, Heera yleisempien Troija, Athene, Hera asemesta. Tärkeät runositaatit (esim. Vergiliukselta) on esitetty sekä suomeksi että latinaksi.

Teoksen otsikossa Koskenniemi on kääntänyt termin civitas valtioksi. 'Valtio' on mielestäni ehdottomasti parempi käännös kuin 'valtakunta'. Latinan sanan civitas voi tulkita monella eri tavalla; päämerkitys on kaupunki, muita merkityksiä ovat kansalaisten yhteisö, kansalaisten asuttama alue, kansalaisuus, asema kansalaisena, harvemmin valtio tai yhteiskunta. Augustinuksen käytössä civitas vastaa kreikan sanan polis käyttöä ja viittaa ihmisten ryhmään, yhteisöön, jolla on oma poliittinen elämänsä, oikeudelliset standardit, etiikka, talous ja tärkeänä osana oma uskontonsa. Civitas-sanan kääntäminen kaupungiksi tekisi oikeutta sekä kreikkalais-roomalaiselle traditiolle että juutalais-kristilliselle perinteelle, jossa Jerusalem esiintyy Jumalan kaupunkina. Vertailun vuoksi mainittakoon, että teoksen otsikko on kääntynyt ranskaksi cité de dieu, italiaksi città di dio, englanniksi city of god ja ruotsiksi gud's stad, kun taas saksankielisessä traditiossa se on käännetty Gottesstaat. Sekä saksalaisessa että suomalaisessa käännöksessä korostuu siis valtio. Tämä saattaa liittyä valtiopainotteiseen poliittiseen traditioon. Niinpä myös Platonin Politeia on suomennettu otsikolla Valtio, vaikka kreikan sanan politeia merkityksiä ovat myös kansalaisuus, kansalaisen elämä, kansalaisten kokonaisuus, poliittinen elämä, hallinto, hallitus ja yhteisö.

Koko teoksen läpi kulkeva teema on vastakkainasettelu maallisen yhteisön (terrena civitas) ja Jumalan yhteisön (civitas dei) välillä. Tämä ei ole ei ole suinkaan ainoa vastakkainasettelu Jumalan valtiossa, vaan Augustinus vyöryttää kahtiajakoja valo – pimeys, nöyryys – ylpeys, totuus – valhe, uskonto – taikausko, vapaus – vankeus, jne. Ei ole tietenkään vaikeaa arvata kumman yhteisön edustajat ovat milläkin puolella. Augustinus ei ollut tässä ihmisten ja yhteisöjen vastakkainasettelussa mitenkään ainutlaatuinen, vaan ajatuksia oli kehitelty jo ennenkin sekä kreikkalais-roomalaisessa kirjallisuudessa että juutalais-kristillisessä traditiossa. Tässä ei ole tarkoitus vähätellä Augustinuksen omaa panosta, vaan korostaa sitä, ettei edes "hengen suurmies" (Koskenniemi esipuheessa s.5) ole irrallaan traditiosta.

Rooman historian uudelleenarviointi

Tilinteko Rooman menneisyyden kanssa on osa Augustinuksen argumentointia 'pakanallisia' jumalia vastaan. De civitate dei ei kuitenkaan ole varsinainen historiateos – Augustinus itse toteaa, että muut saavat tehdä tarkemman selonteon historiasta. Hän itse käsittelee ihmiskunnan ja erityisesti Rooman historian tapahtumia nimenomaan vastauksena syytöksiin kristittyjen aiheuttamista vastoinkäymisistä. Hän todistelee, miten roomalaiset kärsivät monia sotia, erilaisia tappioita ja luonnonkatastrofeja jo silloin, kun he tunnollisesti palvoivat monia jumaliaan ja siis kauan ennen kuin kristinuskon jumala oli syrjäyttänyt heidän monet jumalansa.

Rooman historian uudelleentulkinnassaan Augustinus pyrkii irtautumaan roomalaisesta traditiosta ja sen arvoista. Hän tuomitsee ankarasti Rooman sotaisan historian kaikkine valloitus- ja sisällissotineen sekä sotasankareineen. Hänen mielestään suuressa ja mahtavassa valtakunnassa ei ole mitään ihailtavaa, kun valtaa oli levitettävä sodilla ja verenvuodatuksella (4.3). Jos oikeamielisyys (iustitia) puuttui, niin mitä muuta valtakunnat olivat kuin suuria rosvojoukkoja (magna latrocinia)? (4.4.). Sanat 'maine' ja 'voitto' vedettiin rikollisten tekojen verhoksi. Augustinus vaatii: "Todettakoon rikolliset teot ilman kaunistelua, arvioitakoon niitä kaikessa alastomuudessaan ja langetettakoon niistä tuomio sellaisina kuin ne ovat!" (3.14).

Augustinuksen suhtautuminen Roomaan on monitahoinen. Rooman menneisyys oli tuomittava, koska roomalaiset olivat palvonet monia vääriä jumalia ja hylänneet ainoan oikean jumalan. Toisaalta Rooman valtakunnan suuruus ei ollut sattumaa, sillä ihmisten valtakunnat syntyivät jumalallisen kaitselmuksen (divina providentia) alaisina (5.1). Rooman valtakunta kuului kristillisen Jumalan suureen suunnitelmaan, jota kukaan ihminen ei kuitenkaan voinut täysin käsittää ja jonka perusteet olivatkin ihmisiltä salatut (vaikka Augustinus itse yhtä ja toista siitä lausuukin, 5.21). Rooman tuomittavuutta vähensi myös se, että keisarit olivat Augustinuksen aikana kristittyjä. Toisaalta maalliset valtiot ovat Augustinukselle jossain määrin neutraaleja. Maallinen valtio ei ollut civitas terrena, eikä Augustinuksen edustama valtavirtakirkko suinkaan ollut civitas dei. Kahden yhteisön raja kulki näkymättömänä ihmisten välillä, ja tässä maailmanajassa (saeculum) ne elivät erottamattomina.

Suhtautuminen muihin uskontoihin

Argumentoinnissaan polyteistisia uskontoja ja jumalia vastaan Augustinus seuraa kristillisen apologetiikan traditiossa muotoutunutta käsitystä, jonka mukaan 'pakanalliset', siis toisten palvomat jumalat eivät olleet oikeita jumalia, vaan demoneita. Augustinus ei, kuten eivätkä muutkaan kristityt kirjoittajat, kiistänyt jumalien tai demonien olemassaoloa sinänsä. Kristityt jakoivat ei-kristittyjen kanssa yhteisen maailmankuvan, jonka mukaan maailmassa oli ihmisten ja eläinten lisäksi myös erilaisia henkiolentoja, enkeleitä ja demoneita. Jumalat/jumala olivat ylhäällä, demonit välissä ja ihmiset ja eläimet alhaalla. Augustinuksen tulkinnassa 'pakanoiden' jumalilla ei ollut asiaa kristittyjen ainoalle tosi jumalalle varattuun ylätilaan, vaan heidät pudotettin keskitasolle.

Augustinuksen kritiikki kreikkalais-roomalaisia jumalia, myyttejä ja kultteja vastaan seurailee varsin uskollisesti kristillisessä apologetiikassa vakiintuneita muotoja ja aiheita (jumalien moraalittomuus ja inhimilliset heikkoudet, siveettömät kulttimenot ym.). Tätä kritiikkiä olivat kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat (mm. Cicero, Seneca ja Varro) kehitelleet jo useiden vuosisatojen ajan.

Suhde filosofiaan

Augustinuksen suhde kreikkalaiseen filosofiaan muuttui hänen elämänsä aikana. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Tunnustukset (Confessiones) hän hahmottaa oman kääntymysprosessinsa nimenomaan ensin kääntymyksenä filosofiaan (platonilaisuuteen) ja sitten kristinuskoon. Kristillisen kasteen saatuaan hän kirjoitti filosofiaa käsitteleviä tutkielmia, joissa hänen suhteensa Totuuteen ja sen erilaisiin ilmenemistapoihin oli avoimempi kuin vanhempana.

De civitate dei on vanhan miehen teos, mutta suhde platonilaiseen filosofiaan on edelleen varsin dialoginen. Muiden filosofisten koulukuntien joukossa platonilaisuus on ainoa suuntaus, jonka kanssa hän katsoo voivansa käydä jonkinlaista dialogia, koska kristinuskolla ja platonilaisuudella on jotakin yhteistä, ennen kaikkea käsityksissä jumaluudesta ja sielun kuolemattomuudesta. Ratkaiseva ero oli kuitenkin se, että filosofia oli vain ihmisen aikaansaannosta ja siten siitä puuttui jumalallinen auktoriteetti. Kristityillä oli Jumalalta saatu Koko Totuus. Tässäkin Augustinus seuraa apologeettista traditiota. Esimerkiksi Justinos ja Klemens Aleksandrialainen olivat myöntäneet, että filosofit olivat ymmärtäneet osia Totuudesta, vaikkakin epätäydellisesti.

Augustinuksen varjo

Jumalan valtiosta välittyy kuva ankarasta ja armottomasta kristinuskon Jumalasta, joka ei toisin uskovia suvaitse. Eräs Augustinuksen teoksesta kirjoittanut jesuiitta totesikin: "Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että pakanallinen maailma on löytänyt Jumalassa paljon armollisemman ja huomioonottavamman tuomarin kuin se löysi hänen suuressa palvelijassaan, Hippon Augustinuksessa."

Augustinuksen varjo on pitkä ja synkkä: Jumalan valtiossa hän tarjoaa – tosin ei ainoana aikansa kirjoittajana – perustelut yhteen uskontoon pakottamiselle, niin kerettiläisiksi leimattujen kristillisten lahkojen palauttamiseen valtavirtakristillisyyden ruotuun kuin ei-kristillisten uskontojen kieltämiseen ja tuhoamiseen. (Tuhoaminen tosin ei täysin onnistunut, mutta muiden uskontojen tila kaventui merkittävästi). De civitate deissä Augustinus lujitti yhden tien linjaa. Filosofi Porfyrios oli todennut, ettei yksikään oppisuunta tuntenut ajatusta kaikille sopivasta tiestä (universalis via) sielun vapautumiseen. Kun yhtä yleispätevää ratkaisua ei ollut löytynyt, ihmisten piti Porfyrioksen mukaan turvautua erilaisiin keinoihin yrityksessään pelastua ja tavoittaa jumaluus. Augustinus hylkää Porfyrioksen pluralismin (jonka avarakatseisuuteen kristinusko ei tosin mahtunut) toteamalla, että kristinusko yksinkertaisesti oli via universalis : "Tässä meillä on uskonto, jonka sisältönä on kaikille kuuluva tie sielun vapauttamiseen. Mikään muu kuin se ei voi johtaa vapauteen." (10.32)

Augustinus todellakin on "yhä läsnä eurooppalaisessa kulttuurissamme", kuten Koskenniemi esipuheessaan kirjoittaa. Kysyä kuitenkin sopii, herättääkö "Augustinuksen lapsenomainen ja nöyrä usko", kun se ilmenee yhden tien linjan pönkittämisenä, ihailua ja sopiiko se ajallemme esikuvaksi. Augustinuksen Jumalan valtiota on edelleen luettava ja pohdittava, mutta ei sen takia, että häntä ihailisimme, vaan että ymmärtäisimme, miten ja miksi tähän on tultu ja miten tästä päästään pois.

Kirjoittaja Maijastina Kahlos on tutkijatohtori Helsingin yliopiston klassillisen filologian laitoksella. Kahlos kirjoittaa monografiaa kristittyjen polemiikista polyteisteja ja polyteistisia kultteja vastaan noin vuosina 380–430. Augustinuksen De civitate dei on yksi hänen tutkimuksensa lähteistä.

Takaisin edelliselle tasolle