Historiallisia Arvosteluja 4/2003:
Berliini 1945
T-34 ja kultaiset fasaanit
laatinut Tero Karasjärvi
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396
Antony Beevor: Berliini 1945. Suomentanut Matti Kinnunen. WSOY: Helsinki, 2002. 536
sivua.
Venäjän sotahistoriallisten arkistojen avautuessa eivät ainoastaan suomalaiset tutkijat ole
olleet kiinnostuneita toista maailmansotaa koskevista neuvostoliittolaisista lähteistä. Myös muut
länsimaiset tutkijat ja kirjailijat ovat jälleen etsiytyneet toisen maailmansodan käännekohtien
äärelle. Antony Beevorin kirja Berliini 1945 edustaa uusinta aihetta koskevaa angloamerikkalaista
jokamiehelle tai -naiselle tarkoitettua historiallista kirjallisuutta.
Beevor kuvaili Helsingin yliopistolla lokakuussa 2002 pitämällään luennolla millaista
nykyään on työskennellä Venäjän sota-arkistoissa. Hänen puheistaan jäi
sellainen vaikutelma, että avautuminen on todellakin hyvin suhteellinen käsite. Beevorin piti esimerkiksi
kertoa arkistohenkilökunnalle aihe, josta hän olisi kiinnostunut, ja henkilökunta sitten yhdessä
turvallisuuspalvelun kanssa valitsi hänelle soveliaaksi katsotut lähteet luettaviksi. Samoin
turvallisuuspalvelu halusi ehdottomasti tarkistaa hänen tekemänsä muistiinpanot. Beevor kertoikin
käyttäneensä öitä "näytettäväksi sopivien" muistiinpanojen kirjoittamiseen.
Arkistohenkilökunnan ja turvallisuuspalvelun suhtautumiseen on tietenkin saattanut vaikuttaa se seikka, että
Beevor on entinen brittiarmeijan upseeri. Vanhat viholliskuvat eivät kuole nopeasti, ja täytyy myös
ottaa huomioon, miten suuri vaikutus Suuresta isänmaallisesta sodasta annetulla ihannoidulla kuvalla
vieläkin on ihmisten mielissä Venäjällä.
Toista maailmansotaa koskeva historiallinen kirjallisuus myy Suomessa edelleen hyvin. Ei siis ihme, että
Beevorin kirja suomennettiin nopeasti, varsinkin kun hänen edellinen teoksensa Stalingrad (suom. WSOY
2000) palkittiin ilmestyttyään Iso-Britanniassa useilla tietokirjapalkinnoilla. Mutta voiko
länsimainen, vieläpä angloamerikkalainen historioitsija kertoa suomalaisille lukijoille
mitään uutta toisen maailmansodan viimeisestä taistelusta Euroopassa?
Tutkimukselle on kieltämättä olemassa sotahistoriallinen tilaus, sillä toisen maailmansodan
ratkaisevinta yhteenottoa on pitkään kuvattu ainoastaan saksalaisen materiaalin valossa. Tähän
on varmasti ollut osasyynä, että saksalaisten sotakokemuksista itärintamalla tuli NATO:ssa Varsovan
liittoa vastaan käytävän sodan historiallista taustamateriaalia. Toki aiheesta on kirjoitettu paljon
myös Neuvostoliiton virallisten sotahistorioiden antamaan materiaaliin pohjautuen, mutta yleensä siihen on
syystäkin suhtauduttu varovaisesti. Kumpikaan, niin saksalainen kuin virallinen neuvostoliittolainenkaan
materiaali, ei ole pystynyt luomaan historiallisesti uskottavaa kuvaa neuvostoarmeijasta, neuvostokomentajien
päätöksentekoprosesseista tai neuvostosotilaista. Toisen maailmansodan neuvostosotilaat ovat
tähän pysyneet jollakin tavoin epäinhimillisinä; kasvottomana konemaisena bolševikkilaumana
tai kirkasotsaisina isänmaan sankareina. Samoin neuvostojoukkojen operaatioiden logistisia ja operatiivisia
perusteita on harvemmin tuotu esille.
Sotatapahtumiin ja politiikkaan keskittyvän sotahistorian kannalta Berliini 1945:n tärkein anti
on nimenomaan aiempaa monipuolisemman kuvan antaminen neuvostojoukoista. Beevorin käsittelyssä Žukovia,
Konevia, Rokossovskia ja lukuisia alempia komentajia askarruttaneet ongelmat tulevat selkeästi esille. Hän
kuvaa myös tarkasti Stalinin paranoidista suhdetta miehiin, jotka voittivat sodan hänelle ja
neuvostomarsalkkojen keskinäisen kilpailun värittämiä suhteita.
Beevor kertoo laajalti myös Saksan ylemmän sotilaallisen ja poliittisen johdon vaiheista sodan
viimeisten kuuden kuukauden aikana. Natsihallinnon ja virkamiesten surkea tehottomuus esimerkiksi pakolaisista
huolehdittaessa luo järkyttävän vastakohdan heidän mahtipontisille julistuksilleen taistelusta
loppuun saakka. Ei ihme, että "kultaiset fasaanit", kuten saksalaiset siviilit ja sotilaat heitä halveksien
kutsuivat, pystyivät pitämään arvovaltansa rippeitä yllä ainoastaan
häikäilemättömällä terrorilla ja summittaisilla teloituksilla. Aina ei edes
tämä riittänyt, varsinkaan silloin, kun vastassa oli aseistettuja sotilaita eikä tukena ollut
feldgendarmerien konepistooleja. Kuvatessaan natsien ylimmän johdon edesottamuksista Beevor muutaman
kerran hairahtuu miltei juorulehtitasolle. Mutta ehkä tämä kertoo jotain siitä perverssistä
kiinnostuksesta, jota ihmiset tuntevat turmeltunutta valtaa kohtaan.
Sotilaallisen hierarkian ylimmän osan lisäksi Beevor onnistuu kuvauksissaan antamaan kasvot myös
rintamajoukoille. Lukuisten lyhyiden kuvausten kautta hän antaa lukijalle välähdysmäisiä
kuvia frontovikien ja landserien maailmasta. Mielestäni Beevorin suurin sotahistoriallinen ansio
on juuri hänen kykynsä tuoda taistelun todellisuus lukijaa lähelle. Nykyaikaisen sodan hurja sekasorto
ja mekaaninen hävitys, metalli ja tuli, välittyvät hänen tekstistään useiden
silminnäkijäkertomusten kautta. Entisenä upseerina hänellä on myös ymmärrys
sodankäynnin mekaniikasta, syyn ja seurauksen suhteista.
Sotatapahtumien ja armeijoiden lisäksi Berliini 1945 käsittelee myös sotahistorioissa usein
sivuosaan jäävää aihetta: siviiliväestön kohtaloa taistelujen jaloissa. Aiheensa takia
Beevor keskittyy kuvailemaan saksalaisten siviilien kohtaloa neuvostoarmeijan iskiessä Saksan sydämeen.
Nämä kuvakset ovat ehdottomasti kirjan merkittävintä antia, koska Saksan natsiajan ongelmallisesta
historiasta johtuen saksalaisen siviiliväestön kohtalo sodan loppuvaiheissa on jäänyt unohduksiin.
Sen muistamista tai siitä kirjoittamista on näihin päiviin saakka pidetty joko revisionismina tai
yrityksenä peitellä natsien rikoksia. Tilanne on kuitenkin ollut hiljalleen muuttumassa ja nyt Saksassa
useat tunnetut kirjailijat, kuten esimerkiksi Günther Grass viimeisimmässä teoksessaan
"Ravunkäyntiä", ovat nostaneet siviiliväestön kärsimykset esille.
Siviiliväestön kohtaloa käsitellessään Beevor käyttää huomattavan paljon
tilaa saksalaisnaisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan esiintuomiseen. Hänen mukaansa puna-armeija muun
saalistamisen ohella keskittyi laajamittaiseen kaikenikäisten naisten raiskaamiseen. Selitykseksi Beevor tarjoaa
venäläisiin joukkoihin iskostettua kostonhalua ja vihaa kaikkea saksalaista kohtaan.
Päämateriaalinaan hän käyttää sekä saksalaisnaisten päiväkirjoja, mutta
myös neuvostoarmeijan tilanneraportteja "epäsoveliaasta käytöksestä". Hieman
yllättävästi Beevor kummastelee sitä, että neuvostoarmeijassa palvelleet naiset eivät
tunteneet sääliä saksalaisnaisia kohtaan. Jos miehet on mahdollista indoktrinoida tappamaan toisiaan,
niin vaatii melkoista feminististä uskoa naisten väliseen sisaruuteen, jos olettaa naisten olevan immuunimpia
vihalle tilanteessa, jossa hävitys ja kuolema ovat arkipäivää.
Raiskauksista ja ryöstelystä kirjoittaessaan Beevor tulee mielestäni hipaisseeksi sodan syvintä
olemusta, joka on päässyt hämärtymään nykyaikaisilta länsimaisilta lukijoilta. Sota
on muutakin kuin valtion lainopillinen olotila. Poliittisen väkivallan perimmäistä luonnetta
ymmärtämätön ilmiöiden kategorinen, ja usein poliittisesti tarkoituksenmukainen, jaottelu on
osoittanut epäloogisuutensa viimeksi juuri nyt ajankohtaisen "terrorisminvastaisen sodan" kohdalla.
Käännös on pääosin sujuva ja hyvin tehty, mutta yhden selkeän kauneusvirheen
löysin: saksalaisten Königstiger-panssarivaunun kääntäminen englantilaiseen King
Tiger -muotoon eikä suomeksi Kuningastiikeriksi. Vaunun kutsumanimen olisi voinut jättää
myös saksaksi, mutta englantilaisen nimen käyttäminen särähtää pahasti korvaan.
Toinen kysymyksiä herättävä käännösratkaisu on venäläisten iskuarmeijan
(engl. Shock Army) kääntäminen läpimurtoarmeijaksi. Mielestäni sanasta iskuarmeija on
jo tullut vakiintunut suomenkielinen sotahistoriallinen termi.
Kaiken kaikkiaan Berliini 1945 on varsin pätevää sotahistoriallista kirjallisuutta ja tulee
varmasti löytämään lukijakuntansa. Kirjan kansikuva kuvaa itse asiassa hyvin koko teosta. Kanteen
valittu valokuva raunioiden täyttämän kadun poikki ryntäävästä sotilaasta on hieman
epätarkka, mutta todennäköisesti aito. Tarjolla olisi ollut lukuisia perinteisiä Berliinin
taistelua kuvaavia kuuluisia valokuvia, jotka miltei kaikki ovat varmoja lavastuksia. Kannen suunnittelu korostaa
kirjan pyrkimystä kertoa sodan loppupäivien arkipäivästä. Kuten Beevor itse Helsingissä
totesi, hän on halunnut tuoda esille maailmanhistoriallisten tapahtumien riepoteltaviksi joutuneita
yksilöitä. Ja tässä hän myös kiitettävästi onnistuu.
Kirjoittaja Tero
Karasjärvi on helsinkiläinen filosofian maisteri.
|
